143 Chapter 3: Matchings and Factors Section 3.

1: Matchings and Covers 144

3.1.4. Let G be a simple graph.

α(G) = 1 if and only if G is a complete graph. The independence
number is 1 if and only if no two vertices are nonadjacent.
Introduction to Graph α 0 (G) = 1 if and only if G consiste of isolated vertices plus a triangle
or nontrivial star. Deleting the vertices of one edge in such a graph leaves
no edges remaining. Conversely, suppose that α 0 (G) = 1, and ignore the
Theory 2nd Edition West isolated vertices. Let v be a vertex of maximum degree. If every edge is
incident to v, then G is a star. Otherwise, an edge e not incident to v shares

Solutions Manual an endpoint with every edge incident to v. Since e has only two endpoints,
d(v) = 2, and there is only one such edge e. Thus G is a triangle.
β(G) = 1 if and only if G is a nontrivial star plus isolated vertices. The
vertex cover number is 1 if and only if one vertex is incident to all edges.
β 0 (G) = 1 if and only if G = K 2 . Since every edge covers two vertices,
Full download at link: β 0 (G) = 1 requires that n(G) = 2, and indeed β 0 (K 2 ) = 1.
3.1.5. α(G) ≥ n(G )
for every graph G. Form an independent set S
by 1(G)+1
Solution Manual: iteratively selecting a remaining vertex for S and deleting that vertex and
https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-
introduction-to-graph-theory-2nd-edition-west-
0130144002-9780130144003/

3.MATCHINGS AND FACTORS

3.1. MATCHINGS AND COVERS

3.1.1. Examples of maximum matchings. In each graph below, we show a
matching in bold and mark a vertex cover of the same size. We know that
the matching has maximum size and the vertex cover has minimum size
because the size of every matching in a graph is at most the size of every
vertex cover in the graph.
• • • • • • • • • • • • • •
all its neighbors. Each step adds one vertex to S and deletes at most 1(G)+
1 vertices from G. Hence we perform at least n(G)/(1(G) + 1) steps and
• • • • • • • • • • • • • • • obtain an independent set at least that big.
143 Chapter 3: Matchings and Factors Section 3.1: Matchings and Covers 144
3.1.6. If T is a vertices and number k, then α 0 (T ) =
tree with n independence
3.1.2. The minimum size of a maximal matching in C n is dn/3e. Suppose
n − k. The vertices outside a maximum independent set form a vertex cover
that C n has a matching of size k. The n − 2k unmatched vertices fall into
of size n − k. Since trees are bipartite, the König–Egerváry Theorem then
k “buckets” between matched edges around the cycle. The matching is
applies to yield α 0 (T ) = β(T ) = n − α(T ) = n − k.
maximal if and only if none of the buckets contain two vertices. By the
pigeonhole principle, there must be some such bucket if n − 2k ≥ k + 1; 3.1.7. A graph G is bipartite if and only if α(H ) = β 0 (H ) for every subgraph
hence a matching of size k cannot be maximal if k ≤ (n − 1)/3. H having no isolated vertices. If G is bipartite, then every subgraph H of
On the other hand, if n − 2k ≤ k and k ≤ n/2, then we can match two G is bipartite, and by König’s Theorem the number of edges of H needed
vertices and skip one until we have skipped n −2k, which avoids having two to cover V (H ) equals α(H ) if H has no isolated vertices. If G is not bipar-
vertices in one bucket. Hence C n has a maximal matching of size k ≤ n/2 tite, then G contains an odd cycle H , and this subgraph H has no isolated
if and only if 3k ≥ n. We conclude that the minimum size of a maximal vertices and requires α(H ) + 1 edges to cover its vertices.
matching in C n is dn/3e.
3.1.8. Every tree T has at most one perfect matching.
3.1.3. If S ⊆ V (G) is saturated by some matching in G, then S is saturated Proof 1 (contradiction). Let M and M 0 be perfect matchings in a tree.
by some maximum matching. If M saturates S, then the characterization Form the symmetric difference of the edge sets, M 4 M 0 . Since the matchings
of maximum matchings implies that a maximum matching M ∗ can be ob- are perfect, each vertex has degree 0 or 2 in the symmetric difference, so
tained from M by a sequence of alternating path augmentations. Although every component is an isolated vertex or a cycle. Since the tree has no
edges may be lost in an augmentation, each augmentation continues to sat- cycle, every vertex must have degree 0 in the symmetric difference, which
urated all saturated vertices and enlarges the saturated set by 2. Thus S means that the two matchings are the same.
remains saturated in M ∗ Proof 2 (induction). For the basis step, a tree with one vertex has no
When S ⊆ V (G) is saturated by some matching in G, it need not be true perfect matching; a tree with two vertices has one. For the induction step,
that S is saturated by every maximum matching. When G is an odd cycle, consider an arbitrary tree T on n > 2 vertices, and consider a leaf v. In any
all maximum matchings omit distinct vertices. perfect matching, v must be matched to its neighbor u. The remainder of
145 Chapter 3: Matchings and Factors Section 3.1: Matchings and Covers 146

any matching is a matching in T − {u, v}. Since each perfect matching in 3.1.11. If C and C 0 are cycles in a graph G, then C 4C 0 decomposes into
T must contain the edge uv, the number of perfect matchings in T equals cycles. Since even graphs decompose into cycles (Proposition 1.2.27), it
the number of perfect matchings in T − {u, v}. suffices to show that C 4C 0 has even degree at each vertex. The set of edges
Each component of T − {u, v} is a tree; by the induction hypothesis, in a cycle that are incident to v has even size (2 or 0). The symmetric
each component has at most one perfect matching. The number of perfect difference of any two sets of even size has even size, since always | A 4 B| =
matchings in a graph is the product of the number of perfect matchings in | A| + |B| − 2 | A ∩ B|.
each component, so the original T has at most one perfect matching. (More
3.1.12. If C and C 0 are cycles of length k in a graph with girth k, then C 4C 0
generally, a forest has at most one perfect matching.)
is a single cycle if and only if C ∩ C 0 is a single nontrivial path.
3.1.9. Every maximal matching in a graph G has size at least α 0 (G)/2. Sufficiency. If C ∩ C 0 is a single path P, then the other paths in C and
Proof 1 (counting and contrapositive). Let M ∗ be a maximum match- C between the endpoints of P share only their endpoints, and hence C 4C 0
0

ing, and let M be another matching. We show that if |M| < α 0 (G)/2, is their union and is a single cycle.
then M is not a maximal matching. Since M saturates 2 |M| vertices and Necessity. We know that C ∩ C 0 must have an edge, since otherwise
|M| < α 0 (G)/2, we conclude that M saturates fewer than α 0 (G) vertices. C and C 0 are edge-disjoint and C 4C 0 has two cycles. Also we may assume
This means that M cannot saturate a vertex of every edge of M ∗ , and there that C and C 0 are distinct, since otherwise C 4C 0 has no edges.
is some edge of M ∗ that can be added to enlarge M. Suppose that P and P 0 are distinct maximal paths in C ∩ C 0 . Now C
Proof 2 (augmenting paths). Let M be a maximal matching, and let M ∗ is the union of four paths P, Q, P 0 , Q 0 , and C 0 is the union of four paths
be a maximum matching. Consider the symmetric difference F = M 4 M ∗ . P, R, P 0 , R 0 . Note that Q and Q 0 may share edges with R and R 0 . By sym-
Since the number of edges from M and M ∗ in a component of F differ by at metry, we may assume that P 0 is no longer than P and that Q and R share
most one, the symmetric difference contains at least |M ∗ |−|M| augmenting the same endpoint of P.
paths. Since M is maximal, each augmenting path must contain an edge If Q and R also share the same endpoint of P 0 , then Q ∪ R and Q 0 ∪ R 0
of M (an M -augmenting path of length one is an edge that can be added to both form closed walks in which (by the maximality of P and P 0 ) some edge
M). Thus |M ∗ | − |M| ≤ |M|, and we obtain |M| ≥ |M ∗ | /2 = α 0 (G)/2. appears only once. If Q and R do not share the same endpoint of P 0 , then
Proof 3 (vertex covers). When M is a maximal matching, then the P 0 ∪ Q ∪ R and P 0 ∪ Q 0 ∪ R 0 both form closed walks in which the edges of
vertices saturated by M form a vertex cover (if an edge had no vertex in P 0 appear only once. In each case, the two closed walks each each contain
this set, then it could be added to M). Since every vertex cover has size at a cycle, and the sum of their lengths is less than 2k. This yields a cycle of
least α 0 (G), we obtain 2 |M| ≥ β(G) ≥ α 0 (G). length less than k in G, which is impossible.
Comment: The statement can fail for longer cycles. In the 3-
3.1.10. If M and N are matchings in a graph G and |M| > |N |, then there
dimensional cube Q 3 , there are two 6-cycles through antipodal vertices,
are matchings M 0 and N 0 in G such that M 0 = |M| − 1, N 0 = |N | + 1,
and their symmetric difference consists of two disjoint 4-cycles.
M 0 ∩ N 0 = M ∩ N , and M 0 ∪ N 0 = M ∪ N . Consider the subgraph F of G
consisting of the edges in the symmetric difference M 4 N ; this consists of 3.1.13. In an X, Y -bigraph G, if S ⊆ X is saturated by a matching M and
all edges belonging to exactly one of M and N . Since each of M and N is T ⊆ Y is saturated by a matching M 0 , then there is a matching that sat-
a matching, every vertex has at most one incident edge in M and at most urates both S and T . Let F be a subgraph of G with edge set M ∪ M 0 .
one incident edge in N . Hence the degree of every vertex in F is at most 2. Since each vertex has at most one incident edge from each matching, F has
The components of a graph with maximum degree 2 are paths and maximum degree 2. Each component of F is an alternating path or an al-
cycles. A path or cycle in F alternates edges between M and N . Since ternating cycle (alternating between M and M 0 ). From a component that
|M| > |N |, F has a component with more edges of M than of N . Such a is an alternating cycle or an alternating path of odd length, we can choose
component can only be a path P that starts and ends with an edge of M. the edges of M or of M 0 to saturate all the vertices of the component.
Form M 0 from M by replacing M ∩ E( P) with N ∩ E( P); this reduces the Let P be a component of F that is a path of even length. The edge
size by one. Form N 0 from N by replacing N ∩ E( P) with M ∩ E( P); this at one end of P is in M; the edge at the other end is in M 0 . Also P starts
increases the size by one. Since we have only switched edges belonging to and ends in the same partite set. If it starts and ends in X , then the ends
exactly one of the sets, we have not changed the union or intersection. cannot both be in S, because only one endpoint of P is saturated by M.
147 Chapter 3: Matchings and Factors Section 3.1: Matchings and Covers 148
k−2 )
Choosing the edges of M in this component will thus saturate all vertices 3.1.16. When k ≥ 2, the k-dimensional hypercube Q k has at least 2(2
of S and T contained in V ( P). Similarly, choosing the edges of M 0 from perfect matchings.

any component of F that is a path of even length with endpoints in Y will Proof 1 (induction on k). Let m k denote the number of perfect match-
saturate all the vertices of S ∪ T in that component. ings. Note that m 2 = 2, which satisfies the inequality. When k > 2, we
can choose matchings independently in each of two disjoint subcubes of di-
3.1.14. Matchings in the Petersen graph.
mension k − 1. The number of such matchings is m 2 . By the induction
Deleting any perfect matching leaves C 5 +C 5 . Deleting a perfect match- k−3
k−1
k −2
hypothesis, this is at least (22 )2 , which equals 22 .
ing leaves a 2-regular spanning subgraph, which is a disjoint union of cy-
cles. Since the Petersen graph has girth 5, the only possible coverings of Comment: Since we could choose the two disjoint subcubes in k ways,
we can recursively form kmk2−1 perfect matchings in this way, some of which
the vertices by disjoint cycles are C 5 + C 5 and C 10 .
are counted more than once.
If a 10-cycle exists, with vertices [v1 , . . . , v10 ] in order, then the remain-
Proof 2 (direct construction). Pick two coordinates. There are 2 k−2
ing matching consists of chords. Two consecutive vertices cannot neighbor
copies of Q 2 in which those two coordinates vary, and two choices of a per-
their opposite vertices on the cycle, since that creates a 4-cycle. Similarly, k−2

the neighbors must be at least four steps away on the cycle. Hence we may perfect matchings. (Since
2
assume by symmetry that v1 ↔ v5 . Now making v10 adjacent to any of fect matching in each copy of Q 2 . This yields 2
k−2
we can choose the two coordinates in k2 ways, we can generate k2 22 per-
fect matchings, but there is some repetition.)
{v6 , v5 , v4 } creates a cycle of length at most 4, so there is no way to insert
the remaining edges. 3.1.17. In every perfect matching in the hypercube Q k , there are exactly
a) The Petersen graph has twelve 5-cycles. Each edge extends to P4 in
k−1
i edges that match vertices with weight i to vertices with weight i + 1,
four ways by picking an incident edge at each endpoint. Since the graph has where the weight of a vertex is the number of 1s in its binary k-tuple name.
diameter two and girth 5, every P4 belongs to exactly one 5-cycle through an Proof 1 (induction on i ). Since the vertex of weight 0 must match to a
additional vertex. Since there are 15 edges, we have generated 60 5-cycles, vertex of weight 1, the claim holds when i = 0. For the induction step, the
but each 5-cycle is generated five times. induction hypothesis yields k−1
i −1 vertices of weight i
−1 matched to vertices
b) The Petersen graph has six perfect matchings. Since the Petersen of weight i . The remaining vertices of weight i must match to vertices of
graph has girth five, the five remaining edges incident to any 5-cycle form a weight i + 1. Since k − k−1 = k−1 , the claim follows.
i i −1 i
perfect matching, and deleting them leaves a 5-cycle on the complementary change the same coordinate. Hence there are 3 · 2 · 1 perfect matchings of
vertices. Hence the 5-cycles group into pairs of 5-cycles with a matching the second type.
between them. Since every matching leaves C 5 + C 5 , every matching arises
in this way, and by part (b) there are six of them.
3.1.15. Matchings in k-dimensional cubes.
a) For k ≥ 2, if M is a perfect matching of Q k , then there are an even
number of edges in M whose endpoints differ in coordinate i. Let V0 and
V1 be the sets of vertices having 0 and 1 in coordinate i , respectively. Each
has even size. Since the vertices of Vr not matched to V1−r must be matched
within Vr , the number of vertices matched by edges to V1−r must be even.
b) Q 3 has nine perfect matchings. There are four edges in each such
matching, with an even number distributed to each coordinate. The pos-
sible distributions are (4, 0, 0) and (2, 2, 0). There are three matchings of
the first type. For the second type, we pick a direction to avoid crossing,
pick one of the two matchings in one of the 4-cycles, and then the choice of
the matching in the other 4-cycle is forced to avoid making all four edges
 147 Chapter 3: Matchings and Factors Section 3.1: Matchings and Covers 148
Proof 2 (canonical forms). Let M ∗ be the matching where every edge
matches vertices with 0 and 1 in the last coordinate. The number of edges
matching weight i to weight i + 1 is the number of choices of i ones from
the first k − 1 positions, which is k−1 . i
It now suffices to prove that every perfect matching M has the same
weight distribution as M ∗ . The symmetric difference of M and M ∗ is a
union of even cycles alternating between M and M ∗ , plus isolated vertices
saturated by the same edge in both matchings. It suffices to show that the
weight distribution on each cycle is the same for both matchings.
The edges joining vertices of weights i and i + 1 along a cycle C alter-
nate appearing with increasing weight and with decreasing weight, since
weight changes by 1 along each edge. For the same reason, the number of
edges along C from a vertex to the next appearance of a vertex with the
same weight is even. Since C alternates between M and M ∗ , this means
that the edges joining vertices of weights i and i + alternate between M
and M ∗ . Hence there is the same number of each type, as desired.
3.1.18. The game of choosing adjacent vertices, where the last move wins.
Suppose that G has a perfect matching M. Whenever the first player
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
uusien aikeideni järjestämiseen; mutta sinä tulet olemaan ensimäinen
saamaan niistä tietoa. Vaan nyt tahdon mennä ulkoilmaan… Hagan
rannoille. Mitähän sanot ajoretkestä? Näen kuitenkin sinusta, ett'et ole
halukas… kyllä ymmärrän — kentiesi tahdot tavata erästä…? Sano
terveisiä sille nuorelle kaunottarelle!

Ja hymyillen erosivat kuningas sekä hänen suosikkinsa toisistaan.

Samaan aikaan riensi rouva Enerot etehisen läpi, joka johti neiti
Rudenschöldin huoneesen, mutta turhaan kolkutti hän sen ovelle. Tuo
kaunis hovineiti ei ollut kotona, vaan hän oli lähtenyt ulos, eikä tiedetty
mihin, ja häntä varrottiin tulevaksi kotia vasta iltasella.

— Minä tulen silloin takaisin, ja jos hän ei olisi vielä palannut, kotia
tulen häntä vartoamaan, mutta jos hän palajaisi ennen minun tuloani, niin
pyytäkää häntä olemaan kotona. Minulla on hänelle puhumista jotakin
sellaista, joka ei siedä viivytystä. Ah, älkää Jumalan nimessä unohtako
lausua hänelle juuri näitä sanoja! — pyysi tuo pieni rouva, jolloin
jalosukuisen neidin kamarineitsyt korskeasti hymyili ja alavaisesti lupasi
täyttää tämän pyynnön, joka ei juuri ollut sommiteltu siihen tapaan, jolla
hän oli tottunut saamaan asioita toimitettavaksi hallitsijattarellensa.
Mutta rouva Enerot ei tänäpäivänä juuri paljon ajatellut, mikä oli
soveliasta, mikä ei, ja rientäessänsä kotiaan päin, oli jonkinlainen arkuus
niissä silmäyksissä, joita hän loi ympärillensä. Kotiaskareissaan vajosi
hän usein ajatuksiinsa, joista hän yhtäkkiä säpsähti toimeensa.
Levottomuus, jota hän tähän asti ei koskaan ollut tuntenut, oli vallannut
hänet, ja ilmaistuaan miehellensä sen syyt, vakuutti hän tälle, ett'ei hän
tulisi saamaan lepoa, ennenkuin oli saanut puhua asiasta neiti
Rudenschöldin kanssa, ja että nyt oli hämärä, jonkatähden hänen oli
meneminen tämän luokse.

— Kaiketi ei maksa vaivaa vastustella niin päättävästi lausuttuja

sanoja, — virkkoi hänen miehensä leikillisellä hymyilyllä.
 — Ja sinäkin voit nauraa nyt! Ah ystäväiseni!

— Sinä olet lapsellinen hupakko, enkä todellakaan käsitä, miten sinä

moniaista katkonaisista lauselmista… sinä, joka muutoin tavallisesti olet
niin tyyni ja…

— Enpä käsitä sitä itsekään! Mutta minä vakuutan, ett'en eläessäni

saisi enään rauhaa, jos en saisi yrittää…

— Niin, mene, mene lapsikultani!

Sellaisella innolla ikäänkuin olisi hän siten voinut jouduttaa neiti

Rudenschöldin kohtaamista, kiirehti hän askeleitansa, mutta nyt sai hän
samallaisen vastauksen kuin edelläpuolenpäivänäkin: neiti Rudenschöld
ei ollut kotona, mutta kentiesi sopisi rouva Enerotin nyt odottaa häntä.

Rouva Enerotin levottomuus muuttui täydelliseksi ahdistukseksi, kun

hetki toisensa perään kului tässä tuskallisessa odotuksessa; kotiansa ei
hän voinut mennä ja viipyminen voisi kentiesi synnyttää pelkoa hänen
kotonansa. Hänen silmänsä etsivät usein seinäkellon viisareja, jotka nyt
osoittivat viittä minuuttia yli yhdentoista. Epätoivon eljeellä pani hän
kätensä ristiin. Äkkiä lensi ilon vivahdus hänen kasvoillensa. Jumala oli
siis vihdoinkin kuullut hänen rukouksensa. Niin, se oli neiti
Rudenschöld, ku tuli, se oli hänen keveä astuntansa, hänen ihanat
kasvonsa, jotka nyt hiukka hämmästyksen sekaisella säälillä katselivat
tuota levotointa, pientä rouvaa, joka oli tarttunut hänen kumpaankin
käteensä, kuiskaen hiljaa:

— Nyt on teidän vuoronne ruveta pelastavaksi enkeliksi! Suokoon

Jumala, ett'ei se vaan olisi liian myöhäistä!

— Mitä te rouva-hyväni, tarkoitatte? Te todellakin minua peljästytätte!

Mitä onkaan tapahtunut? — kysyi neiti Rudenschöld, viitaten
kamarineitsyttänsä poistumaan.
 — Tänään edelläpuolenpäivänä olin eräässä kauppapuodissa
tekemässä joitakuita ostoksia ja kuljin pitkin katua eteenpäin, jolloin
joku aivan minun takanani lausui: — Tuleeko hän varmaan naamiaisiin?
— Tulee, ole huoletta, siellä syntyy väentungosta. Mutta palatkaamme
takasin, — lausui eräs toinen. Minä seisoin liikkumattomana, ja heidän
äänessänsä oli jotakin, joka muistutti minua tuosta puhelemisesta
Uudenvuodenpäivänä, jonka te, armollinen neiti, kentiesi…

— Niin, minä muistan!

— Luuletteko, armollinen neiti, kuninkaan ensi yönä menevän

naamiaisiin?

— Niin olen kumminkin kuullut.

— Jumala, oi Jumala häntä varjelkoon!

- Neiti Rudenschöld tunsi tuon nuoren vaimon ahdistuksen tarttuvan

itseensäkin, tämän jatkaessa:

— Olen tänään miettinyt tuhansiakin keinoja, voidakseni varoittaa

kuningasta. Ainoa varma toivoni olette te, armollinen neiti!

— Ja minä, ku palasin kotia niin myöhään! Mutta emmeköhän ole pari

hupakkoa, me molemmat? — lausui neiti Rudenschöld heleällä naurulla.
— Pari henkilöä ovat kadulla jutelleet naamiaisista, jutelleet luultavasti
jonkun tapaamisesta… kukapa tänään muusta on puhunutkaan!

— Ei, ei, joku tunne sanoo minulle, että joitakin hankkeita on tekeillä,
ja että ne tarkoittavat kuningasta. Hyvä Jumala, minuutit rientävät! Nyt,
nyt on kaikki liian myöhäistä!

— Tulkaatte, rientäkäämme naamiaisiin! Minulla on vaatteita, jotka

voivat sopia teille!… mutta se käy liian vitkallisesti, dominopuku on
parempi; minä myöskin otan ylleni sellaisen, vaikka se kentiesi ei
täydellisesti sovellu minulle enkelinä. Kas niin, joutukaatte! Minun
kamarineitsyni saa meitä seurata. Niin, minä tunnen taas samaa
levottomuutta kuin tekin, se on yhtä käsittämätöntä, kuin se perustuu
järjettömiin syihinkin. Pian, pian! Niin, nähdessäni kuninkaan, tulen heti
viemään hänet mukaani naamiaisista — lisäsi neiti Rudenschöld, yrittäen
laskea leikkiä, — minä tunnen hänet tuhansienkin joukosta.

Muutama minuutti tämän jälkeen olivat he kaikki kadulla.

Tultuansa operahuoneesen, löi kello neljännestä vaille kaksitoista.

Muutama silmänräpäys tämän jälkeen olivat he peräsalissa, joka oli
koristettu Armidan linnan sivuseinämillä. Ankara kuumuus, huikaiseva
valo, naamioitten ja kirjavien värien vilinä, riehakka, vallatoin ilo ja
hurmaava soitto — sellaisen vaikutuksen tunsivat nuot molemmat naiset,
kun he, kantapäihin ulottuvassa dominopuvussansa pitelivät kiini
toisiltansa.

— Kuinka lapsellisia me olemmekin olleet, kuiskasi neiti

Rudenschöld, — olenpa oikein tyytyväinen, että tulin tänne. Niin, minun
tarvitsee todellakin rauhoittuakseni nähdä tätä hurmaavaa iloa.

— Minäpä sitä en ole, en, en! Täyttäkää lupauksenne, neiti

Rudenschöld, ja jos näette kuninkaan, koettakaatte saada häntä
silmänräpäyksessä lähtemään…

— Lapsellisuutta!

— Te olette luvanneet, luvanneet!

— Niin, minä täytän kaiketi lupaukseni. Näettekö tuolla ylärivillä,

kuninkaan loosissa…

— Jumalan kiitos!… Kuningas!

— Terveenä ja paroni Essen'in seurassa!

 — Vielä on aikaa, älkäämme viivytelkö!

Tässä silmänräpäyksessä suljettiin kullatut ristikot kuninkaan loosissa.

— Niin, missä me nyt hänet tapaamme? Varmaankin tulee hän tänne

ales… älkäätte tuolla lailla vapisko, te saatte minut levottomaksi! Kas,
tuolla, luulen ma… ei, se ei ole hän! Kävelkäämme kerran ympäri salia!
Ei, pysähtykää silmänräpäykseksi! Näettekö tuota rotevaa sulttaania,
jonka käsivarressa tuo sievä paimentyttö sipsuttaa; tuolla edempänä
luulin näkeväni vilahduksen… tulkaa, rientäkäämme! Tässä on pieni
avonainen paikka… kuulkaapa sitä melua! On ikäänkuin koski kuohuisi,
ja minä tuskin kuulen omaa puhettani. Näettekö tuota mustassa
dominossa ja punaisilla saappaan koroilla? Se on hän, minä en erehdy!

— Ah, joutukaa, joutukaa!

— Se on helppo sanoa, mutta ne kymmenen askelta, jotka meidät

hänestä eroittavat, eivät ole niin helpot ottaa. Jumala, mikä tungos!…
Hyvät, mustaan dominoon puetut herrat, te liikutte liian tylysti.
Huomatkaa hiukka kahta naistakin! Niin, äsken olin iloissani tänne
tulemisestani, mutta nyt sitä kadun; kauhean raskasta on tulla
tukahdutetuksi!

Tällä tavoin, puoleksi laskien leikkiä, puoleksi puhuen lyhyvillä

väliajoilla, pääsi neiti Rudenschöld yhä lähemmäksi tuota mustaa
dominoa, jonka punaiset saappaankorot väliin vilahtelivat tuon
meluavan, nauravan, ja tanssista sekä viinistä hurmautuneen väkijoukon
satunnaisesti liikkuessa, joka kirjavassa kimalluksessa tungeskeli
laattialla.

Neiti Rudenschöld ojensi kätensä, tarttuakseen domino-miehen

käsivarteen, kun hänet äkkiä työnnettiin takasin, ja samassa
silmänräpäyksessä paukahti kumea laukaus aivan hänen lähellänsä.
 — Ai, minä olen haavoitettu, ottakaa hänet kiinni! — kuului nyt eräs
huuto.

— Se oli kuninkaan… kuninkaan ääni, Jumala, te olitte sittekin

oikeassa! — lausui neiti Rudenschöld, joka milt'ei tainnoksissa nojausi
seuraajattariinsa.

— Tuli on valloillaan! Katto putoaa sisääni Pelastakaa itsenne!

Nämät huudot kuuluivat toistensa perään, ne tulivat yhä

raivoisimmiksi, ja niihin sekaantui kimakoita parahduksia. Hämmennys
ja sekamelska eneni jokaisessa silmänräpäyksessä, ja tungos oli hirveä,
— tuo hämmästynyt väkijoukko, joka oli rynnännyt oville, huomasi ne
suljetuiksi.

— Kuningasta on ammuttu, kuningas on haavoitettu!

Salaman nopeudella levisi tämä sanoma väkijoukossa.

— Naamiot pois! Kuka on murhamies?

Ja kukin katseli toistansa synkillä, epäluuloa ilmaisevilla silmäyksillä.

Naamiaisjuhlan vaihettelevat leikit olivat nyt loppuneet. Ilveilyelämä

oli, päättynyt, juhlan ja riemun kuningas ei enään liikkunut
hopeaneulosten eikä teaatterikoristuksien keskellä, hänen suosiollinen
hymyilynsä ei enään kehoittanut leikkimään eikä ilveilemään,
ihastuttajakuningas oli vaalennut, kolmas Kustaa ui veressänsä…

Vaitonaisena ja hämmästyksissänsä tunki väki nyt sen penkin

ympärille, jolle kuningas hiljaa oli vaipunut. Jokainen pieninkin liike
tuotti hänelle sanomatointa tuskaa; mutta hänen kalpeilla huulillansa
näkyi lempeä, taivaallinen, anteeksiantava hymyily — tällä tahtoi hän
katsella murhamiestänsä — niin tämä oli siinä väkijoukossa, hänen
silmäinsä edessä — hänen sydämensä tunsi tuota kohtaan sääliä sekä
niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat osalliset tähän rikokseen. —
Verhotkoon valhepuku heidät kaikki, peittäköön öinen pimeys heidän
pimeän työnsä! Niin ajatteli kuningas, luoden paroni Essen'iin
nojautuneena silmäyksensä ympäri tätä salia ja antaen ne viimeisen
kerran viivähtää tällä näyttämöllä, jonka hän oli luonut ja jota hän niin
paljo oli rakastanut.

Sääliväisyyden hyminää kuului ympäri salia, se eneni enenemistänsä,

ja Kustaa-kuninkaan ahdistettu sydän tunsi itsensä tästä rauhoitetuksi ja
vahvistetuksi. Majesteetillisella eljeellä nosti hän hervotointa päätänsä,
hänen tummat silmänsä leimusivat ilosta — rakkaus, kansan rakkaus,
tulisi kuitenkin häntä seuraamaan, rakkaus tulisi säilyttämään hänen
muistoansa sekä unohtamaan hänen virheensä! Tuo itsevaltias hallitsija
ei enään ajatellut valtaansa, vaan tuon virtaavan veren kanssa väheni
pisara pisaralta hänen elinvoimansakin, katosi silmänräpäys
silmänräpäykseltä tuo kuninkaallinen purppurakin ja pian oli hänen
hänestä lausuttava:

"Tuomio vainajasta."

— Jumala, hyvä Jumala! — huokasi neiti Rudenschöld, — jospa vaan

olisin ehtinyt muutaman silmänräpäyksen ennemmin, niin kentiesi…
tuskallinen ajatus! tämän yön kauheat muistot tulevat minua seuraamaan!

— Kas tässä on vettä, juokaa joku pisara! — pyysi rouva Enerot,

säikähtyneenä neiti Rudenschöld'in levottomasta olennosta.

— En soisi kenenkään saavan tietää minun olleeni täällä, — jatkoi

Magdalena, vetäen dominopuvun kauluksen ales kasvoillensa; — mutta
miten voisin pitää sitä salassa? — Hänen silmänsä vilkuivat ikäänkuin
etsien ympärillensä, ja nähden paroni Armfelt'in, joka nyt kenraalin
virkapuvussa oli antanut uusia, ankaria käskyjä ovilla oleville
vahtimiehille, riensi hän kiiruusti tämän luokse, kuiskaen:
 — Salli minun sekä seuralaistani kenenkään näkemättä päästä ulos!

— Magd…

— Vaiti!… mikä kauhea onnettomuus!

— Niin, niin!… Mutta sinäkö täällä?… Kuinka tulee minun

ymmärtää?

— Sinä saat sitte kuulla…

— Kuningas pyrkii nyt pieniin huoneisinsa. Mene mukana pientä

porrasta ylöspäin, Magdalena, niin päästän sinut sitte menemään.

— Muutama minuutti tämän jälkeen oli neiti Rudenschöld sekä hänen

kaksi seuralaistansa jättäneet operahuoneen taaksensa, laamanni
Liljensparren kirjoittamatta heidän nimiään kirjaansa.
NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Siinä neuvostossa, jonka kuninkaan sairauden aikana tuli hoitaa

hallitusta, olivat Kaarlo-herttua ja hänen apunansa valtionvalvoja
Oxenstjerna, sekä paronit Taube ja Armfelt.

Kuningas voi murhayrityksen jälkeisenä päivänä jokseenkin hyvin.

Tyyneydellä sekä maltilla kärsi hän kovia tuskiansa ja otti vastaan
nähtävällä ilolla entisiä ystäviään ja ihailijoitansa, jotka levottomina ja
huolestuneina olivat rientäneet hänen vuoteellensa.

— Schröderheim-hyväni, — lausui hän tuolle nyyhkivälle

valtiosihteerille, joka, ollen polvillansa suuteli Kustaa-kuninkaan
valkoista ja hermotointa kättä, — muistathan kentiesi minkälaisella
mielialalla olin ennen Gotlannin herttuan kuolinpäivää? Niin, poikani,
joka meni minun edelläni sitä tietä, jota minäkin kentiesi pian tulen
vaeltamaan, tietä, jolla kohtaa katoavaisuutta ja häviämistä… ei, ei, ei
sitä! Tahdoin vaan sanoa: tietä, jolla on katoavaisuus jäljessänsä. Niin,
minulla oli sellainen aavistus, että joku Damiens tahi Ravaillac oli minun
läheisyydessäni, ja tässä minä nyt makaan.

— Sire, tämä on surkea todistus sen aavistuksen toteutumisesta!

— Ole hyvässä turvassa, ystäväni! Haavaa ei arvella varsin

vaaralliseksi; voinhan minä itse vielä käydä naamiais-salista aina pieniin
huoneisiini saakka. Tietämätöintä on kuitenkin, miten rupeaa käymään;
mutta jos minä paranen, niin pane mieleesi, mitä minä teille nyt sanon:
Vastusteleminen on lopussa! Sitte riippuu jäljellä olevien päivieni
levollisiksi tekeminen kentiesi enin minusta itsestäni sekä omasta
varovaisuudestani.

— Oletko sinäkin täällä! — lausui Kustaa-kuningas hetken

vaijettuansa, samassa kun hänen vilkkaat ja säkenöivät silmänsä
kohtasivat luutnantti Liljehorn'in, jota hän nyt viittasi luoksensa, — niin
olenpa todellakin sinut nähdessäni iloissani!

— Sire, — keskeytti Liljehorn liikutetulla ja väräjävällä äänellä, —

suokaatte anteeksi!

— Kaikki, kaikki! Niin, meillä ei ole kentiesi aina ollut yhtäläiset

mielipiteet, mutta ystäväiseni, millaiselta minä teistä lienen näyttänytkin,
ja millainen lienen ollutkin… kiivastunut Jupiter en ole koskaan ollut! —
lisäsi kuningas leikillisesti.

— Minä, jonka tulee kiittää teidän majesteettianne niin paljosta, niin,

kaikestakin, olen ollut liian kiittämätöin, liian…

— Vaiti, vaiti, älä ole noin tuskissasi! Onhan kaikki jälleen hyvin
meidän välillämme! kentiesi minä vielä paranen, ja silloin tulen saamaan
takasin entiset ystäväni. Se on minulle mieluinen ajatus, joka virkistää
minun mieltäni ja lievittää tuskiani!

Lempeällä eljeellä tarjosi kuningas hänelle kättänsä, johon Liljehorn

tuskallisella epätoivolla painoi huulensa. (52)

— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — jättäkää minut ynnä

veljeni joksikuksi hetkeksi kahdenkesken. — Viitaten ystävällisesti
jäähyväisiksi, kääntyi kuningas Södermanlannin herttuan puoleen, jonka
hän oli antanut kutsua luoksensa: — Pyytäisin teitä, ett'ette kieltäisi
minulta viimeistä palvelustanne, — alkoi kuningas jäätyänsä herttuan
kanssa kahdenkesken. Se neuvosto, jonka äsken määräsin sairauteni
ajalla hoitamaan hallitusta, tulee saamaan surulliseksi toimeksensa
tutkinnon pitämisen siinä rikoksessa, joka on valmistanut minulle tämän
kuolinvuoteen, ja lain ankaruudella kohtelemisen tämän julmuuden
alkuunpanijoita, jonka toivoisin olevan ikuiseen pimeyteen haudattuna.
Enpä tahdo, että edes poikanikaan heitä tuntisi. Onhan hän määrätty tätä
kansaa hallitsemaan, ja sentähden ei pidä kylvää hänen sieluunsa vihan
ja vainon siemeniä ketään kohtaan, enkä tahdo häväistä lukuisia perheitä
rikoksesta, joka ainoastansa on yksilöiden tekemä ja minua kohtaan
tähdätty.

— Mutta teidän majesteettinne…

— Ei, teidän tulee luvata minulle tämä! Tutkinto tästä

murhayrityksestä on pidettävä mitä suurimmalla tunnollisuudella ja
varovaisuudella. Aateliston tyytymättömyys minuun on ollut jokseenkin
yleinen, ja salaliitto on samassa suhteessa levinnyt. Sekä valtioviisaus
että oma sydämenikin käskevät menettelemään varovasti.

— Tahdon siis luvata, että tutkinto tulee pidettäväksi teidän

majesteettinne toivomuksen mukaan, ja samalla kun ilmaisen
kunnioitukseni tästä teidän sovinnollisesta mielialastanne, tunnustan
aateliston juuri pelkäävän itseänsä ruvettavan vainoamaan ja…

— Ei, ei, tämä ei ole suinkaan minun tarkoitukseni! Kosto synnyttää

vihaa, ja viha synnyttää uutta kostoa; keskitie on etsittävä ja
noudatettava. Ainoastansa rikoksellisimmat saakoot rangaistuksensa.

— Kreivi Brahe on tässä asiassa lausunut teidän majesteettinne

armollisen päätöksen mukaisia mielipiteitä… Kreivi on epätoivossansa
siitä, mitä on tapahtunut, sekä on rientänyt tänne ja odottaa eräässä
etuhuoneessa. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi…?

— Brahe! — lausui kuningas. — Ah, minä ymmärrän, hän on siis

noita rikoksellisimpia! Hän on ystävällisesti seurustellut minun
ankarimpien vihamiesteni kanssa… niin, se on selvää!

— Ei, ei, älkäätte sitä uskoko, teidän majesteettinne!

 Terävä silmäys kuninkaalta saattoi herttuan samassa vaikenemaan. —
Kaarlo-hyväni, en ole vielä niin heikko, ett'en täydellä selvyydellä voisi
käsittää sekä arvostella asioita ja seikkoja. Niin, kreivi Brahe, hän kuten
niin monta muutakin… Mutta käske häntä astumaan sisään! Saat olla
levollinen… — lisäsi kuningas, kun herttua levottomana ja epäröivänä ei
liikahtanut paikaltansa: — niin, sinä saat olla täydellisesti levollinen,
sillä minä olen sydämessäni tehnyt lopputilin maailman kanssa, ja
kaikkinainen viha on minusta kaukana…

Kaikilla sovinnollisuuden osoitteilla tervehti nyt Kustaa-kuningas

kreivi Brahea.

— Ei, ei, — lausui hän, — älkäätte langetko polvillenne, kreivi Brahe!

Syleilkää minua! Minä olen onnellinen tästä tapahtumasta, koska minun
on onnistunut sen kautta saada takasin entisiä ystäviäni, jotka minusta
ovat luopuneet. — Samassa syleili kuningas kreiviä sekä lisäsi: — Niin,
rakas kreivi, minä unohdan kaikki!

Näin kului, kuninkaan ollessa mitä sovinnollisimmalla mielellä, hänen

sairautensa ensimäiset päivät, ja suosikkeinsa sekä entisten, jälleen
palajavien ystäväinsä ympäröimänä tunsi hän mielen rauhaa ja lepoa
ahdistavan kivunkin kourissa.

— Onko kansa yhä yhtä sääliväinen? Niin ystäväni, enpä voi kyllin
ilmaista iloani siitä, — lausui kuningas eräänä päivänä paroni
Armfelt'ille.

— Kansa tuntee rakkautta teidän majesteettianne kohtaan, mutta…

— Mutta mitä, Gösta?

— Minä milt'ei pelkään lausua ajatuksiani!

— Puhu, — käski kuningas, — olemmehan me kahdenkesken.

Minulla on kyllin voimaa kuulla mitä tahansa, ja minun pitää saamani
tietää totuus.

— Kapinallisten hankkeista saadaan yhä enemmän selkoa, ja nyt

kuiskeellaan heidän jonakuna määrättynä päivänä aikovan asettaa
väliaikaista hallitusta ja kutsua säädyt ko'olle, voidaksensa sitte
häiritsemättä panna toimeen…

— Mitä?

— Voidaksensa sitte samoinkuin heidän hengenheimolaisensa

Parisissakin hirttää lyhdyntolppaan teidän majesteettinne parahaimmat
ystävät sekä hallituksen miehet…

Hymyily ilmautui kuninkaan ruumiillisesta tuskasta väräjäville

huulille: — Ja uskotko sinä todellakin mitään semmoista, Gösta-hyväni?
Ei tuhat kertaa ei! Minkämoisia aikeita noilla kapinallisilla lienee
ollutkin, ovat he kuitenkin niin vähälukuiset saamaan niitäkään aikaan
sillä tiellä; sellaista vallankumousta ei voi panna toimeen ilman kansan
avutta, ja se on minun sekä minun hallitukseni puolella. Kaikki nuot
hankkeet ovat jonkun pilkkakirveen laverrusta, kuten tietysti huomaat
itsekin.

— Teidän majesteettinne on kentiesi oikeassa, — vastasi Armfelt

epäilevän näköisenä; — mutta niin vähäinen ei noiden kapinallisten luku
kuitenkaan ole, ett'ei niiden joukossa voi löytyä miehiä, jotka saisivat
osan kansaa puolellensa, jos he tahtoisivat esiytyä.

— Luuletko jonkun Kain'in olevan heidän joukossansa?

— Olkoon sellainen väitös kaukana minusta!

Kuninkaan kasvot olivat milt'ei yhtä valkoiset, kuin ne patjat, joilla

hän lepäsi; hänen silmissänsä leimusi levotoin tuli, ja vetäen syvään
henkeänsä, lausui hän:
 — Minä olen karkottanut sen ajatuksen kauaksi itsestäni… ja
kuitenkin! Mutta puhukaamme jostakin muusta!

Tuo ylpeä suosikki, joka osaksi ylellisen ja ruhtinaallisen elämänsä,

mutta kentiesi enin korskean käytöksensä kautta oli herättänyt kuninkaan
epäsuosion, oli kuitenkin osoittamallansa uskollisuudella onnistunut
jälleen lauhduttaa kuninkaan, ja hänelle oli edullista kuvailla niin
kirjavilla väreillä kuin mahdollista niitä vaaroja, jotka uhkasivat valta-
istuinta, saadakseen Kustaa-kuninkaan huomaamaan hänen
tarpeellisuuttansa valtaistuimen varmimpana tukena.

Armfelt'in siis uudestansa vähä jälkeenpäin antaessa viittauksia

kapinallisten salaisista hankkeista, olivat kuninkaan korvat
halukkaammat kuulemaan ja hän herätti vihdoin kuninkaassa siihen
määrään epäluuloja, että tämä useiden henkilöjen läsnäollessa lausui: —
Jos he yrittävät joitakin hankkeita minun poikaani tahi hallitsijan
oikeuksia vastaan, tulen kannattamaan paarilla itseni Ilvestarhaan ja
puhuttelemaan kansaa, samoinkuin Antoniuskin, ja näyttämään sille
Caesarin verisiä vaatteita sekä kehoittamaan sitä hävittämään nämät
valtaistuimen alituiset viholliset.

Näitä sanoja kerrottiin, ja ne pian levisivät sekä herättivät suurinta

levottomuutta ja peljästystä.

Kaiken tämän ohessa oli kuninkaan tila kuitenkin huonontunut, ja

hänen pian tapahtuva lähtönsä tuli yhä selvemmäksi.

Yöllä 28 ja 29 päivän välillä tuli henkilääkäri Dalberg, jota oli

lähetetty noutamaan, huomasi, ett'ei kuninkaalla enään ollut monta tuntia
elonaikaa ja sanoi hänelle Södermanlannin herttuan vartoavan
vastaanotto-huoneessa sekä kysyi, eikö kuningas tahtoisi häntä nähdä.

— En, en, — vastasi Kustaa-kuningas, silmäillen kummastuksella

Dalberg'ia. — Ah, nyt minä ymmärrän; tulenko minä nyt heti
kuolemaan?
Sanokaa minulle suoraan, tulenko minä nyt heti kuolemaan? — kysyi
hän
jälleen, lyöden kiivaasti rintaansa.

— Kuinka kauan teidän majesteetillanne enään on elinaikaa, en voi

varmuudella sanoa; mutta teidän majesteettinne ei pidä antaa kuoleman
tulla aavistamatta, sydämenne ollessa taipumatoin sovintoon, ja minä
rohkenen alamaisuudessa mitä nöyrimmästi pyytää teidän
majesteettianne päästämään Södermanlannin herttuata puheillenne.

— En!… vastasi kuningas tavattomalla kiivaudella. — Ah, älkäätte

menkö luotani! — Hän tarttui nyt Dalberg'in käteen ja lisäsi: —
Kutsukaa tänne Schröderheim.

— Schröderheim-hyväni, nyt on hetki tullut, eron vaikea hetki! Ei,

älkäätte itkekö niin. Sinun pitää kirjoittaa… joutuisaan… Armfelt'ille
valtakirja ylimaaherran-virkaan ja Taubelle olemaan poikani
alaikäisyyden ajalla ulkoasiain johtajana… Perintöruhtinaan hoitajat ja
kasvattajat tulevat pysymään virassansa.

Schröderheim'in kirjoitettua nämät asiapaperit, käskettiin häntä

tekemään kuninkaan testamenttiin seuraava, lyhyt lisäys:

"Hänen majesteettinsa viimeinen tahto on, että hallitus hänen

poikansa alaikäisyyden ajalla pysyy sellaisena, kuin se nyt on, ja että
perintöruhtinas heti julistetaan kuninkaaksi sekä kahdeksantoista vuotta
täytettyänsä täysi-ikäiseksi."

Kuningas kirjoitti nyt näiden alle nimensä, joka etenkin tuli

testamentin lisäyksen alle niin epäselväksi, että siinä tuskin muuta
näkyikään kuin K-kirjain.

— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg — suvaitsee

kentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?
 — Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas hiljaisella
äänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat, uskolliset ystäväni!

Ja tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert piti

kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:

— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni samaa

ystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!

— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, — vastasi

Armfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.

Puristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten

joitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:

— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen

ystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule
koskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?

— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä tuskin

sai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan tilaisuudessa sitä
tekemään?

— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä

olen sen käskenyt.

Piispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan

Herranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän sekä
rukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä. Sammuvalla äänellä
lisäsi hän:

— Lukekaa minulle nyt rukous: "Oi! Jumalan karitsa."

Piispa, luettuaan tämän rukouksen, meni pois, jolloin Armfelt lähestyi

vuodetta ja, kumartuen kuninkaan yli, kysyi:
 — Suvaitseeko teidän majesteettinne kuningattaren ja muun
perheenne tulevan huoneesen?

— Ei… ei vielä!… minua niin nukuttaa… ja minä haluaisin hetkeksi

lepoa…—

Kuolevan korisevaan henkimiseen yhtyi hänen ympärillänsä olevien

ankarat, epätoivoiset nyyhkimiset.

— Schröderheim, — kuiskasi nyt kuningas milt'ei kuulumattomalla

äänellä.

Koriseminen taukosi sitte äkkiä hänen rinnassansa, ja tyyni levollisuus

ilmautui hänen marmorinkalpeille kasvoillensa.

Kustaa III:tta ei ollut enään.

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

— Kustaa-kuningasta ei enään ole, hän on kuollut, kuollut! — lausui

paroni Armfelt, puristaen kovasti neiti Rudenschöld'in kättä.

— Ah, minä en voi sitä käsittääkään… se tuntuu minusta

uskomattomalta, mahdottomalta! — vastasi Magdalena, jonka kalpeilta
poskilta kyyneleet valuivat.

— Mutta tuossapa on valtiosihteeri Schröderheim, — lisäsi hän ja

jatkoi, keskeyttäen tervehdyksensä: — Jumala, onko suurempata
onnettomuutta koskaan tapahtunut? Vaiti, kuulkaa, mitä melua!

— Tänään täytyy minun seurustella kuningasvainajan todellisten

ystäväin kanssa, — virkkoi Schröderheim, joka mieleltään liikutettuna
ainoastansa piti lukua omista ajatuksistansa, — niin, minun täytyy olla
teidän seurassanne, ett'en kokonansa lannistuisi tuskissani.

— Surma hänen murhaajillensa! - huudahti Armfelt kiivaudella.

— Murhaajillensa… kuinka kauheata! — keskeytti Magdalena, ja

vuodattaen kyyneleitä lisäsi hän: — Ei Ankarström'in, Liljehornin,
Hornin eikä Ribbinginkään sanota olevan tämän teon alkuunpanijoita,
vaan, vaan…

— Södermanlannin herttuan… keskeytti Armfelt, — niin kuningas

itsekin epäili häntä, etenkin sitte, kun hänelle oli kerrottu herttuan tuona
onnettomana naamiaisyönä olleen valveillansa ja maanneen
virkapuvussansa, tietysti odottaen sitä muutosta hallitusmuodossa, jota
heti kuninkaan murhan jälkeen aiottiin panna toimeen.

— Mutta herttua nukkui levollisesti, ja hänen kerrotaan, osoittaneen

mitä suurinta hämmästystä, kun tuo kauhea uutinen hänelle tuotiin, —
väitti Schröderheim. — Minä olen ollut katteini Reuterskiöld'in puheilla,
ja hän vakuutti minulle kunniansa nimessä asian niin olleen. Jos tätä voi
pitää hänelle puolustavana todistuksena, niin…

— Jumala paratkoon! Kuninkaan murha on luonut synkän varjon

herttuan nimeen!

— Jos, niin, jos! Kuka voi nähdä selvään tässä tapauksessa? Minä
itsekin olen halukas uskomaan hänen syyttömyyttänsä, lisäsi Armfelt
hiukan mietittyään, hän on liian heikko ja epäröivä ollakseen
alkuunpanijana ja johtajana niin yhdessä kuin toisessakin yrityksessä. Jos
Reuterholm olisi ollut hänen rinnallansa, silloin, niin, silloin epäilemättä!

— Niin, nyt kait tuo kunnon paroni palajaa, — jatkoi Schröderheim!

— ja saas nähdä, mitä hallitsijamme tämän oikean kätensä avulla voi
saada aikaan! Tuo nuori kuningas…

— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti Armfelt.

— Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen oikeuksiansa.
Kustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja minä tahdon
valvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos tarvis tulisi! Ja sen
voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen jäsen, jonka Kustaa-
kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi määrännyt. — Armfelt oli
tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta kun hän aikoi jatkaa, keskeytti
hänet Magdalena, lausuen:

— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se enenee…

Mitä onkaan tekeillä… mitä?
 — Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree
Kustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa käsillään.

- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua…

— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei saa

itse panna toimeen tätä kostoa!

Heittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni

Armfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä huutoja:

— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin

korkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren
myrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.

Työläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s.

keskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti
valtioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli hän
Armfelt'in vastaan.

— Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, — tieto

kuninkaan kuolemasta… hänen kauhea kuolemansa on, kuten pelkään,
sangen kovasti kiihoittanut kansaa…

— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden

herttuaan terävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. — Kuulkaatte
itse, teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti

unohtanut teitä onnitella… aivan luonnollinen unohtaminen tänä
murheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan teille
täydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani teidän
neuvoihinne!

— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo…!

 — Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, —
Jumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi. Kaikki
puolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja vastustus on
loppunut. Siitä olen minä vakuutettu… mutta tuolta ulkoa kuuluva melu
lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!

— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut
kuningasvainajan ystäviksi…

— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua

vilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!

— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä…

— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan

paras ystävä, olette ainoa, joka nyt…

— Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen äkkiä

pois.

Kenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa

ympäröimänä linnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin
suureksi, ett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin melu ja
huuto: Surma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan murhaajille!
tulivat yhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.

Armfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä huutoja

ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.

— Vaiti, se on Armfelt! Hän on meidän puolellamme, kuulkaamme

mitä hänellä on sanomista! Niin, niin, Armfelt puhukoon! —huusivat
muutamat rajut äänet yht'aikaa, ja vaitonaisena sekä kiihkeässä
odotuksessa valmistiihe väkijoukko nyt kuultelemaan.
 — Jos se on totta, että te olette rakastaneet ja kunnioittaneet tuota
hyvää kuningas-vainajatamme, — alkoi nyt Armfelt, pää pystyssä ja
korkealla äänellä: — jos se on totta, että olette lempineet kuningasta,
jonka olemme menettäneet ja että te tahdotte hänen nuoren poikansa
menestystä, niin osoittakaatte nyt kuuliaisuuttanne ja kunnioitustanne
vainajan tahdolle ja viimeiselle käskylle! Jos te ette minua tottele, en
tahdo enään olla teidän kanssanne minkäänmoisissa tekemisissä.

Muutaman silmänräpäyksen äänettömyys seurasi näitä hänen

sanojansa, jonka jälkeen koko väkijoukko ikäänkuin yhdestä suusta
vastasi:

— Kuten tahdot sinä, meidän hyvän kuningasvainajamme uskollinen

ystävä!

— Menkäätte nyt rauhassa kukin kotihinsa ja olkaatte vakuutetut lain

ankaruuden tulevan kohtaamaan niitä pahantekijöitä, jotka ovat ottaneet
hengen kuninkaalta!

Neljännestuntia tämän jälkeen oli linnan piha milt'ei kokonansa tyhjä

väestä, ja paroni Armfelt ilmoitti Södermanlannin herttualle toimensa
käyneen onnellisesti sekä lisäsi:

— Minä toivon teidän kuninkaallisen korkeutenne tästälähtein olevan

vakuutetun minun alamaisista mielipiteistäni.

— Niin olen, paroni Armfelt, — vastasi herttua syvästi liikutettuna, —

ja minä toivon voivani osoittaa teille kiitollisuuttani.

Heidän lausuessansa keskenään näitä tyytyväisyyden ja ystävyyden

vakuutuksia, kokoontui nyt se valtioneuvosto, joka Kustaa-kuninkaan
sairauden aikana oli hoitanut hallitusta, jonka jälkeen tämän kuningas-
vainajan testamentin lukeminen alkoi. — Lukiessa sitä lisäystä, jonka
kuningas vähää ennen kuolemaansa oli käskenyt Schröderholm'in
liittämään testamenttiinsa, näyttiihe herttua kovin hämmästyneeltä.
 — Tätä on mahdotoin panna toimeen, — lausui herttua äkkiä: —
Hoitihan korkea velivainajani sairaanakin ollessansa muutamia
hallitustoimia, ja seuraus olisi, että monet hallinnon haarat jäisivät
siksensä, jos tahtoisi kirjaimen mukaan toteuttaa tätä lisäystä, jota en
myöskään luule voitavan pitää laillisena, koska siinä on ainoastansa yksi
todistaja, ja Kustaa-vainajan allekirjoitusta ei voi lukeakaan.

— Mutta kuningas-vainajan tahto on siinä ilmaistu, ja todistajien

ollessa tahi olematta läsnä, on se kuitenkin laki, — vastasi Armfelt,
luoden herttuaan ylpeän ja korskean silmäyksen.

— Niin, jos tämä asiakirja on pidettävä laillisena, olen lujasti

päättänyt, ett'en sekaannu mihinkään! — vastasi herttua tyynellä
päättäväisyydellä.

— Maan parasta tarkoittaen, — keskeytti valtionvalvoja kreivi

Vachtmeister, — rukoilen, että teidän kuninkaallinen korkeutenne
suvaitsisi johtaa hallitusta!

— Minä en tunnusta minkäänmoista muuta testamenttia paitsi vuosilta

1780 ja 1789, — jatkoi herttua; — se lisäys, jota minulle on tänään
näytetty voi ainoastansa tarkoittaa sitä neuvostoa, jonka minun korkea
velivainajani tahtoi antaa minun avukseni hallituksessa. Sitä
suuremmalla mielihyvällä täyttäsin tämän toiveen, koska se soveltuu
omaan aikeesenikin.

Kenraalit Taube ja Armfelt katselivat herttuaa ivallisilla silmäyksillä,

ja tää viimeksimainittu vastasi:

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne haluaa siis välttämättömästi

yksinvaltaa? Onko teidän kuninkaallinen korkeutenne tullut
huomaamaan sen hyödyllisyyden, vaikka minä muistelen kuningas-
vainajalle vuonna 1789 olleen vaikeata saada teidän korkeuttanne silloin
käsittämään sen tarpeellisuutta.
 — Sanakiista ei ole tässä paikoillansa! — lausui kreivi Oxenstjerna
lempeällä arvollisuudella. Kustaa-kuninkaan vielä lämpimän tomun
läheisyydessä täytyy rauhan vallita?… eikö niin, hyvät herrat?

Armfelt purasi huultansa, ja valtionvalvoja, joka vaitonaisena oli

itsekseen lukenut kuninkaan viimeisen testamentin, virkkoi silloin:

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne on todellakin oikeassa, tämä

lisäys on mahdotoin panna toimeen.

— Siis hyvät herrat, — jatkoi herttua — jätämme tämän asian, samalla

kun minä julkisesti vakuutan tahtovani, niin paljo kuin mahdollista on,
noudattaa kuningas-vainajan viimeistä tahtoa, joka pysyy
muuttumattomana meidän keskuudessamme, mutta joka yleisölle
ilmoitettuna herättäisi kummastusta ja antaisi syitä selityksiin, joita en
millään ehdoilla tahdo noudattaa, samalla kuin tahdon pysyväisenä
neuvostona perintöruhtinaan alaikäisyyden kestäessä pitää hallituksessa
ne henkilöt, jotka olivat neuvostossa kuninkaan sairauden ajallakin.

Niin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi
kirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä hän
läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki
hallitsijavalansa.

Armfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:

— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen

uskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne.
Sydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän
majesteetillenne!

Tuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä liikutus,

ja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in avonaiseen syliin.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

— Malja Kustaa-kuninkaan muistolle! — huudahti paroni Armfelt ja,

säihkyvät silmänsä kosteina kyynelistä, jatkoi hän:

Viel' vuotaa kyynele, tunteeni pyhittäin Muistoilleis ikilemmitylle.

Kuvasi edessä ma kuiskaan päivittäin: Kerran viel' valokin koittavi
eksyneille, Sun suuruuttasi silloin vääryyskin käsittäin.

— Niin, hänen muistollensa! Ijäti rakastettuna eläköön hänen

muistonsa! — huudettiin vilkkaasti Armfelt'in ympärillä, ja nuot äsken
tyhjennetyt lasit paiskattiin laattiaan.

Tällä tavalla lopetti eräs iloinen seura Liljeholmen ravintolassa iloisen

päivänsä, mutta maljan juotua hävisi ilokin, ja tuota vilkasta riemua
verhosi ikäänkuin suruharso.

— Niin, Toll-hyväni, — lausui Armfelt, joka kotiinpalatessa oli

tarttunut hänen käsivarteensa: — Meidän aikamme loppui Kustaa-
kuninkaan kanssa!

Toll'in vilkkaille ja liikkuville kasvoille ilmautui hymyily, hänen

vastatessansa: — Kustaa Aadolfin kanssa me kait rupeamme taas
uudestansa elämään!

Se vastenmielisyys, kateus ja salainen vihollisuus, joka Kustaa III:nen

eläessä oli vallinnut Toll'in ja Armfelt'in välillä, muuttui kuninkaan
kuoltua ystävyydeksi, ja he seurustelivat nyt mitä suosiollisimmasti
keskenänsä; kuninkaan suosiosta kilvoitteleminen ei enään eroittanut
näitä kahta nerokasta sekä kekseliästä henkilöä.

— Meitä, Kustaa Aadolfin todellisia ystäviä tungetaan yhä takaperin,

— jatkoi Armfelt; — kuninkaan alaikäisyyden ajalla voi paljonkin
tapahtua. Toivoisinpa hänen nyt jo alkavan olla laillisessa ijässä. Niin,
sepä oli ajatus!…

— Ystäväiseni, teillä on väliin ajatuksia, joita syystä voi nimittää…

— Hupsuiksi,— keskeytti Armfelt hymyillen.

— Siihen sanaan minä vielä lisään: toteuttamattomiksi.

— Olkoon tuo ensimäinen, vaan ei viimeinen. Ei mikään ole ihmiselle

toteuttamatointa, jos hän vaan oikein tahtoo. — Armfelt'in kasvot jotka
loistivat nerosta, kauneudesta ja itseensä luottamuksesta, olivat melkein
haltioissansa olevan henkilön kasvojen näköiset, kun hän lisäsi: —
Olisipa minulla halun koettaa!

— Toll nauroi: — Ja mitä sellainen koetus hyödyttäisi?

— Meidän keskemme sanottuna: en luule herttuan aikeiden Kustaa

Aadolf'iin nähden olevan rehellisiä.

— Hym.

— Minä luulen tuon Reuterholm-veijarin kiihoittavan hallitsijamme

vallanhimoa… yhäti muistuttaa hän herttuata tuosta vanhasta
ennustuksesta, jonka mukaan tämä tulisi saamaan kuninkaankruunun, ja
kun tähän tulee lisäksi ne näyt ja ilmestykset, joita herttua väittää näh…

— Niin, kuninkaankruunu on vaarallinen näky herttuan sijassa

olevalle henkilölle, — vastasi Toll samalla iloisella äänellä, jolla hän oli
alkanutkin ja jatkanut tätä pakinoimista.
 — Minun esitykseni Kustaa Aadolfin julistamisesta piakkoin täysi-
ikäiseksi, — jatkoi Armfelt, — ei ole kokonaan hyljättävä.
Reuterholm'illa on valta, eikä hän tule sitä vapaaehtoisesti jättämään
käsistänsä. Suuri kuningasvainajamme oli oikeassa, hänen poikansa
tarvitsee vilpittömiä ystäviä, jotka voivat valvoa hänen etuansa…
samoinkuin he tekivät väkivaltaa isälle, voivat he myöskin tehdä
pojalle…

— Vaiti, vaiti, ystäväni, mitä ajatuksia!

— Niille on voi mitään… minä ne karkoitan, mutta no palajavat ja

parhaassa unessakin ollessani väliin säpsähdän, säikähtäneenä tuosta
kauheasta unennäöstä, kun olon näkevinäni Kustaa Aadolfin runnellun
ruumiin. — Niin, hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa tulisi poistamaan
ne vaarat, jotka minun tuntoni sanoo nuorta kuningastamme ympäröivän
— suurin vaara on hänelle Reuterholm'in läsnäolo. Hänen täysi-ikäiseksi
julistamisensa palauttaisi kaikki jälleen samaan asemaan kuin ennen
Kustaa-kuninkaan kuolematakin, ja paroni Reuterholm tulisi eroitetuksi
vallasta sekä herttuasta, jonka pahahenki hän on, ja kaukana tästä
valtakunnasta ei hän enään voisi kapinoida vallanperimystä vastaan,
jonka hän vähintäkään omantunnon vaivaamista tahtoisi siirtää
herttualle.

— Teillä on synkkiä aavistuksia, ystäväni! Minä toivon neljän vuoden

kuluttua saavamme yhdessä nauraa sydämen pohjasta niiden
perättömyydelle.

— Niin, soisipa Jumala näiden neljän vuoden onnellisesti kuluneeksi!

Mutta samoinkuin meitä koetetaan karkoittaa Kustaa Aadolfin
läheisyydestä, koettavat he karkoittaa meitä hänen sydämestänsäkin, ja
tämä ajatus koskee minuun kipeästi. Minä rakastan lämpimästi ja
sydämellisesti tuota poika-parkaa. Ei, minä en kestä tätä elämää! Minä
haluan päästä täältä pois… sairas kun olen sekä ruumiin että sielun
puolesta, tahdon jättää tämän maan, jota en enää voi hyödyttää!
 — Mutta herttua-hallitsija…

— Ah, älkäämme enään puhuko hänestä! Mitä hän sanoneekin, tulee

hän mielellänsä sallimaan minun lähteä. Hänen ystävyyden ja
luottamuksen vakuutuksensa, — Armfelt keskeytti puheensa katkeralla
hymyllä, — noh, en tahdo syyttää häntä niistäkään; heikkoja epäröivä
kuin hän on, uskoo hän helposti vihollisieni parjauksia… Minä olen
hänen mielestänsä vaarallinen ihminen, jonka vaikutus voi hänet muka
kukistaa… jos se olisi ollut tarkoitukseni, kuinka helposti olisi se käynyt
laatuun Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä! Ei, minun aikeeni ovat
rehelliset, ja minä tunnen suurta mielikarvautta asiain nykyisestä
menosta sekä mielelläni soisin Kustaa Aadolfin olevan kahdeksantoista
vuotiaan nuorukaisen neljäntoista vuotiaan lapsen sijaan, niin…
haluaisinpa pienellä tempauksella poistaa nuot välillä olevat neljä vuotta!

Armfelt vaikeni. Ajatus, että Kustaa Aadolfin täysi-ikäiseksi

pääseminen palauttasi hänet jälleen siihen mahtavuuteen, jonka hän näki
yhä enemmän liukuvan käsistänsä, viehätti hänen rohkeaa,
kunnianhimoista luonnettansa. Tuon ala-ikäisen lapsen korottaminen
yksinvaltiaaksi hallitsijaksi voisi hänen seikkailunhaluisesta mielestänsä
sangen helposti toteuttaa, jos asianhaarat niin vaatisivat, tahi jos se olisi
tarpeellista Kustaa Aadolfin omalle turvallisuudelle. Armfelt'in tunnokas
mieli, jota silmänräpäyksen mielipiteet yhä viehätti, sääli tuon nuoren
ruhtinaan turvatointa tilaa, joksi hän sen nimitti, ja hänen kiihoitettu,
vilkas mielikuvitelmansa kuvaili mitä mustimmilla väreillä niitä vaaroja,
joiden hän luuli tuota lasta väijyvän. Mikä äsken oli ollut ainoastansa
hätäilty ajatus, muuttui nyt joksikin, jota kentiesi pitäisi toteuttaa.
Voisihan hän, Armfelt, seisoa tuon kokemattoman kuninkaallisen lapsen
rinnalla, — hän rakasti, näet, mieliteosta sekä tottumuksestakin
yksinvaltaista hallitusmuotoa ja tämän tahtoi hän säilyttää Ruotsissakin,
jossa hän arveli kaikkia olevan pelättävänä senlaatuisilta henkilöltä, kuin
paroni Reuterholm oli, jonka tähän aikaan tunnettiin suosivan
ranskalaisia harhaoppia, mitkä olivat saattaneet häntä säälimään
kuninkaan murhamiehiä, joita Armfelt oli halunnut rangaista lain koko
ankaruudella.

Armfelt'in vilkas laverteleminen oli äkkiä muuttunut vaitonaiseksi

mietiskelyksi, valveillansa uneksivaksi tilaksi, jossa hänen vilkas
mielikuvitelmansa synnytti viehättäviä vallan, kunnian ja lemmen
unelmia, jotka tulisivat toteutumaan, kun Reuterholm joutui pois, ja hän,
Armfelt, itse anastaisi hänen sijansa.

— Niin, — lausui hän eroitessaan hymyillen Toll'ista, — minä tulen

kentiesi toisella kertaa palajamaan hoppuileviin mielipiteisiini!
VIIDESKYMMENES.

— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada joskus

vilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija, istahtaen
eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen, joka,
ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti häneen
vastatessansa:

— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne

vaatimukset maallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.

— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?

— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.

— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.

— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin

yksitoikkoinen.

— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen vuoksi

kerran puhuisitte minulle vakavastikin.

— Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin lystillistä

laatua, että minun välttämättömästi!…

— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?