Test Bank for Advertising and Promotion An Integrated Marketing

Communications Perspective 10th Edition Belch 0078028973

9780078028977

Full link download

Test Bank: https://testbankpack.com/p/test-bank-for-advertising-and-promotion-
an-integrated-marketing-communications-perspective-10th-edition-belch-
0078028973-9780078028977/
Solution Manual: https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-advertising-
and-promotion-an-integrated-marketing-communications-perspective-10th-edition-
belch-0078028973-9780078028977/
Chapter 02

The Role of IMC in the Marketing Process

True / False Questions

1. Market opportunities are areas where the company believes that customer needs and opportunities
are being satisfied.

True False

2. A market can rarely be viewed as one large, homogeneous group of customers; rather, it consists
of many heterogeneous groups, or segments.

True False

3. Dominating channels of distribution is one way of creating a competitive advantage.

True False

2-1
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
4. Marketers often go after the entire market with one product, brand, or service offering to create the
maximum impact.

True False

5. In a typical target marketing process, the stage of segmenting the market is immediately followed
by positioning one's product or service through effective marketing strategies.

True False

2-2
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
6. Target market identification isolates consumers with similar lifestyles, needs, and the like, and
increases the knowledge of their specific requirements.

True False

7. The more marketers segment the market, the less precise is their understanding of it.

True False

8. In the geographic segmentation approach, markets are divided into units based on consumers'
occupations and lifestyles.

True False

9. When a market is segmented based on how aware and informed the consumers are, the variable
used to choose a marketing approach is product knowledge.

True False

10. In the psychographic approach to segmentation, determination of lifestyles is usually based on an

analysis of the activities, interests, and opinions (AIOs) of consumers.

True False

11. Segmenting the market based on consumers' product or brand usage and the degree of use is an
example of behavioristic segmentation.

True False

12. Differentiated marketing is used when the firm selects one segment and attempts to capture a
large share of this market.

True False

2-3
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
13. The consumer approach positions a product by comparing it and the benefit it offers against those
offered by competitors.

True False

14. Premium brands positioned at the high end of the market usually use the price/quality approach to
positioning.

True False

15. While positioning by product class, marketers only position against brands, and not against other
product categories.

True False

16. Repositioning of a product usually occurs because of declining or stagnant sales.

True False

17. Strong symbolic features and social and psychological meaning may be more important than
functional utility for many products.

True False

18. Brand equity refers to the tangible assets earned through a product's functional purpose.

True False

19. A marketer with an integrated marketing communications (IMC) perspective is likely to link high
relative ad expenditures with premium prices, and low relative ad expenditures with low prices.

True False

20. Trade advertising focuses on sales promotion efforts directed toward the ultimate consumer.

True False

2-4
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
Multiple Choice Questions

21. According to the marketing and promotions process model, the marketing process begins with
the:

A. development of the brand equity.

B. development of a marketing strategy.
C. development of the promotional mix.
D. determination of the promotional budget.
E. establishment of a nano-campaign marketing strategy.

22. According to the marketing and promotions process model, in which of the following stages does
the company decide the product or service areas and particular markets where it wants to
compete?

A. Development of a marketing strategy and analysis

B. Development of the target marketing process
C. Allocation of advertising budget
D. Development of the marketing planning program
E. Creation of a positioning strategy

23. is a detailed assessment of the current marketing conditions facing the company, its product
lines, or its individual brands.

A. Matrix analysis
B. Micro analysis
C. Situation analysis
D. Opportunity analysis
E. Competitive analysis

2-5
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
 Mazagan kuninkaan vieraana.

»Kun tulimme maihin, niin kuningas ojensi kätensä taivasta kohti ja

kääntyi sitten meidän puoleemme. Me teimme samoin, ja niin tekivät
tosiaan kaikki muutkin. Kuningas sitten tarttui minua käteen ja yksi
hänen päälliköistään tarttui toveriani käteen, jonka jälkeen meidät
saatettiin jonkinlaisen ruohoista rakennetun teltan alle. Katoksessa oli
balangai eli suuri kanootti, jonka perään istuimme; keskustelimme sitten
merkkien kautta, koska tulkkia ei ollut. Kuninkaan seuralaiset, joilla oli
täydet aseet, miekat, keihäät, tikarit ja kilvet, jäivät seisomaan. Sitten
kannettiin porsaskeittoa ja suuri vadillinen viiniä, ja joka kerran kun
haukkasimme keittoa, joimme päälle viiniä. Jos maljoihimme kulauksen
jälkeen jotain jäi, — joka tosin harvoin tapahtui, — niin se paikalla
kaadettiin pois toiseen astiaan. Kuninkaan malja oli kaiken aikaa
peitettynä, siitä ei juonut kukaan muu kuin hän ja minä. Ennen
juomistaan hän kohotti kätensä taivasta kohti, kääntyi sitten meidän
puoleemme, ja samalla kun hän oikealla kädellään tarttui maljaan, hän
minua kohti työnsi vasemman kätensä nyrkin, niin että minä ensin luulin
hänen aikovan minua lyödä. Siten hän joi, ja minä juodessani toistin
häntä kohtaan saman tempun, sillä niin näin juodessaan jokaisen tekevän
toverilleen. Näillä menoilla ja ystävyyden osotuksilla söimme
päivällisemme, enkä minä voinut välttää lihan syömistä, vaikka oli
pitkäperjantai.

»Ennenkuin tuli illallisen aika, annoin kuninkaalle lahjat, jotka olin

mukanani tuonut, kyselin kaikenlaisten esineitten nimiä ja kirjotin ne
muistoon, He ihmettelivät kovasti nähdessään minun kirjottavan ja vielä
enemmän, kun kirjotuksestani luin samat sanat. Sitten tuli illallisen aika.
Kannettiin sisään kaksi suurta posliinimaljaa, toisessa riissikeitosta,
toisessa porsaan lihaa. Söimme illallisemme samoilla menoilla kuin
päivällisenkin. Sitten lähdimme kuninkaan palatsiin, joka oli melkein
heinäsuovan näköinen, banaanin lehdillä peitetty ja neljän paalun
varassa, niin että siihen täytyi nousta portaita. Majassa kuningas käski
meidät istumaan ruokomatolle, ja sillä sitten istuimmekin jalat ristissä
allamme kuin räätälin; puolen tunnin kuluttua kannettiin sisään paistettua
ja paloteltua kalaa, verestä inkevääriä ja viiniä. Kuninkaan vanhin poika
tuli istumaan minun viereeni, jonka jälkeen kannettiin enemmän ruokia,
kalaa liemineen ja riissiä, jotka olivat prinssin kanssa syötävät. Toverini
oli syönyt ja juonut niin paljon, että humaltui.

»Kynttilöinä käytettiin 'anime' nimisen puun pihkaa, joka käärittiin

palmu- tai bananilehtiin. Kuningas nyt merkeillä ilmotti haluavansa
lähteä levolle, mutta jätti prinssin meidän seuraksemme. Hänen kerallaan
nukuimme ruokomatoilla, päänalaisena lehvillä täytetyt pielukset.»

Seuraavana päivänä molemmat europpalaiset palasivat laivaan,

kuningas jäähyväisiksi suuteli heidän käsiään ja he suutelivat hänen
käsiään. Kuninkaan veli, joka hallitsi toista maata, lähti sitten laivoihin
muutaman miehen keralla, ja Magalhães pani heidän kunniakseen
toimeen pidot sekä lahjotti heille kaikenlaisia esineitä. tämä ruhtinas
hallitsi erästä Mindanaon piiriä ja mainittua Suluanin saarta.

Pääsiäinen vietettiin mitä juhlallisimmin. Molemmat kuninkaat olivat

saapuvilla jumalanpalveluksessa, suutelivat ristiä ja polvistuivat kädet
ristissä, niinkuin näkivät europpalaisten tekevän. Heille lahjotettiin risti
ja orjantappurakruunu pyynnöllä, että ne pystytettäisiin korkeimmalle
vuorelle ja että niitä kumartaisivat kaikki. Sitten Magalhães kysyi uusilta
ystäviltään, oliko heillä paraillaan sotaa kenenkään kanssa, ja lupasi
lähteä paikalla kurittamaan heidän vihollisiaan. Kuninkaat vastasivat,
että he tosin olivat kahden saaren kanssa sodassa, mutta ettei vuodenaika
ollut sovelias sotatoimiin. He kiittivät kuitenkin tarjotusta avusta. Risti
sitten juhlasaatossa kannettiin vuoren kukkulalle ja europpalaiset
kunnioittivat sitä, lukien jokainen »Pater nosterin» ja »Aven», jonka
jälkeen nautittiin kuninkaan tarjoamia virvokkeita. Kuningas sitten pyysi
Magalhãesilta apua laihonsa korjaamiseen ja tämän tapahduttua tuli itse
heitä opastamaan suurempaan kauppapaikkaan, jossa he saattoivat ruveta
vaihtamaan tavaroitaan.
 Sebu.

Matkalla nähtiin eräällä saarella suuria lepakoita, »lentäviä kettuja»,

joitten liha Pigafetan mielestä maistui linnun lihalta. Eräällä toisella
saarella nähtiin lintuja, jotka peittivät munansa kekoihin, jättäen ne sinne
hautumaan. Samat linnut ovat yhä vielä näiden saaristojen omituisimpia
eläinilmiöitä. Huhtikuun 7 p. espanjalainen laivasto kävi ankkuriin
Sebun satamassa. Laivat liputettiin ja tykeillä ammuttiin; asukkaat
suuresti pelästyivät. Kun heille oli ilmotettu vieraitten rauhallinen
tarkotus, niin saaren kuningas lähetti sanomaan, ettei hänen satamaansa
saanut kenkään tulla veroa maksamatta. Mutta Magalhães vastasi, ettei
maailman mahtavin kuningas kenellekään veroa maksa ja että hän tarjosi
sotaa taikka rauhaa, sen mukaan kuin kukin halusi. Satamassa sattui
olemaan eräs siamilainen kauppias, joka oli kuullut Portugalilaisten
urotöistä Intiassa, ja hän kehotti kuningasta valitsemaan rauhan. Siitä
saatiinkin aikaan mitä paras ystävyys kuninkaan ja Espanjalaisten välillä.
Solmittiin rauhanliitto ja veriveljeys, jonka kautta Espanjalaiset saivat
yksinomaan oikeuden kaupantekoon Sebun kuninkaan maissa. Sebun
asukkaat ilmottivat mielihyvällä rupeavansa kristityiksi, kun opin
peruspiirteet oli heille selitetty.

Sitten alkoi kaupanteko. Espanjalaiset rakensivat maalle kauppavajat

ja asettivat niihin tavaroitaan, jotka herättivät mitä suurinta ihmettelyä.
Pronssi- ja rauta-esineillä saatiin runsaasti kultaa, muilla esineillä
ruokatavaroita. Magalhãesin täytyi kieltää miehiään menettämästä
kaikkia tarve-esineitään kultaa niillä vaihtaakseen. Sebun asukkailla oli
mitat ja painot ja muutoinkin he olivat koko joukon sivistyneempiä kuin
ne ihmiset, joitten kanssa siihen saakka oli jouduttu tekemisiin.
Huhtikuun 14 p. kuningas juhIallisesti kastettiin kristinuskoon. Samalla
kertaa kastettiin Limassauankin kuningas ja paljon Sebun ylimyksiä.
Sebun kuningas sai nimekseen Carlos Espanjan kuninkaan mukaan.
Kuningatar kastettiin Johannaksi, Limassauan kuningatar Isabellaksi.
Alempi kansa riensi sitten kilvan kastattamaan itseään, niin että laivain
papilla oli täysi työ. Yhtenä päivänä kastettiin 800 henkeä.

Tämän jälkeen Magalhães kutsui kokoon kuninkaan veljet ja vasallit,

joitten hän oli kuullut niskottelevan kuningasta vastaan, ja uhkasi
tuomita heidät kaikki kuolemaan, elleivät he siitä pitäen osottaneet
täydellistä kuuliaisuutta hänen, Magalhãesin, liittolaista ja veriveljeä
kohtaan. Vasallit lupasivat, mutta eräs heistä sitten katui lupaustaan ja
kapinoi, jonka vuoksi Espanjalaiset polttivat ja hävittivät hänen kylänsä,
pystyttäen ristin savuaville raunioille. Sebun kuningas tämän johdosta
lahjoitti Magalhãesille kalliita kultakoristeita ja jalokiviä.

Mutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa

mukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän
moitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli oli
sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin sanoi, että
hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani toimeen
kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan majalle.
Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani viidessä päivässä.
»Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo hurskas kirjottaja,
joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti majassaan olevan
epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita uhritemppeleitä, ja
antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen »Castille, Castille»,
ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän, niin he polttaisivat vaikka
kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne olisivat itse kuninkaan
palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama suuri mahti oli
lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän, ja vielä nopeampi
oli sen kukistus kuin synty.

Magalhãesin kuolema.
 Ne rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan,
alkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen
ruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan, ja
Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin
lähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.

Magalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun

sulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset lähtivät
kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun vieressä,
muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun valjetessa
saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen kehotuksen,
että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa hänelle ei mitään
pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä epuu vastaukseksi.
Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa aidoilla, salaojilla ja
kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse hyökkäämään ja ratkaisemaan
taistelun, mutta siitä Magalhães ei tahtonut mitään tietää, vaan
taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin Espanjalaisten aikovan yksin
näyttää uudelle liittolaiselleen, miten he osasivat taistella. Veneet eivät
kuitenkaan koralliriuttain vuoksi päässeet rantaan, vaan Espanjalaisten
täytyi kaalata jonkun matkan ja jättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli
Magalhães, 48 miestä kerallaan, maihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti
vihollinen joukko, jossa oli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä
sateli joka puolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että
hyökkääjät olisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta
kuluttivat ampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana,
niin alkoivat he kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa
haavoja. Magalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain
kävivät entistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään
surmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski
peräytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja hyvässä
järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion uhkaa ja
vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen
päällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen rantaa
kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães
pääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut
mitään apua.

Kun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka, niin
alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan hyökkäyksen.
Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:

»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs

intialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin.
Magalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti sen
siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän ei
voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut
käsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset
hyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski
hänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen.
Sitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä
bambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja lävistivät
hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän
lohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat
hänet. Intialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi
ympäri meitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei
hänen itsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin
viivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me
jotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja
täynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka
paraikaa tekivät lähtöä… Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä
ja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli haavottunut,
minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan viisitoista
miestä.»

Magalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri

kun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania
vastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän
espanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut
maanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön
kaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman
kuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana lähetettiin
Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois Magalhãesin
ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin ei vihollinen
sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän kaatui, mutta
lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet muistopatsaan.

Magalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän vielä

ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli hän
kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen Etelä-
Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen saakka
aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut
purjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin
paras avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin
oloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta
kilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu.
Toiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi,
viitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan Patagonian
rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan lapsi ja vaikean
asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän oli ennen kaikkea
soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja vaikka emme voikaan
asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen matkansa
maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja retken
rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen jälkeen
löytöretkien historian toisena miehenä.

Retkikunta Molukeilla.
 Magalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala
kokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja
viipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai
Sebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat tiedot
ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti Magalhãesin
orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin tappelussa oli
saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän aikoi ruveta kokonaan
toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin tulkkina, niin Duarte Barbosa
mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten samalla rankaista, ellei hän
paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi Enrique päätti pettää retkikunnan ja
meni muutaman päivän kuluttua Sebun kuninkaan luo, viekotellen hänet
vähällä vaivalla salajuoneen Espanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas
kutsui laivaston etevimmät miehet pitoihin, antaakseen muka heille
kalliin lahjan, joka oli vietävä Espanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta
espanjalaista, joukossa vasta valitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan
Serrão, ynnä tähtitieteilijä San Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi
laivoihin, koska hän ei ollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän
pelkäsi petosta. Pidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin.
Carvalho hyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä
uskaltanut enää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi
haavotetun Serrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään;
Serrãon loppu on tietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin
laivoihin, niin »Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.

»Trinidad» ja »Victoria» lähtivät sitten Maustesaaria hakemaan,

harhaillen kauan tässä laajassa saaristossa, ennenkuin perille löysivät.
Carvalhon ja Espinosan johdolla purjehdittiin ensinnä etelään
Mindanaoon ja sieltä Cagayaniin lähelle Borneota, jossa tavattiin
Borneosta karkotettuja maureja. Sitten kuljettiin koillista kohti
Palavaniin, yhä Maustesaarien haussa, ja saatiin sieltä ruokavaroja.
Tämän jälkeen palattiin taas Borneoon, Bruneihin, joka oli mereen
paaluille rakennettu ja melkoinen kaupunki. Espanjalaiset tekivät siellä
kauppaa, kävivät kuninkaan palatsissakin, elefanteilla ratsastaen, mutta
sitten syntyi selittämättömän väärinkäsityksen kautta kahakka ja
vahingosta viisastuneina he näkivät viisaimmaksi lähteä pois. Pari
merimiestä jäi Bruneihin — he ehkä olivatkin karkureita, — mutta
Espanjalaisetkin puolestaan saivat käsiinsä useita ylhäisiä bruneilaisia,
joista Carvalho salaa korkeita lunnaita vastaan päästi pois etevimmän,
pitäen itse rahat.

Borneosta purjehdittiin jälleen itää kohti ja tultiin Mindanaon

eteläpäähän, ja vasta sieltä ohjattiin etelää kohti Molukeille, jonne
vihdoin saavuttiin 8 p. marrask. 1521. Matkalla oli oltu kaikkiaan kaksi
ja neljännes vuotta, ennenkuin vihdoinkin voitiin käydä ankkuriin
Tidorin satamassa tykkien paukkuessa, lippujen liehuessa ja juhlallisen
hymnin kohotessa ilmaan. Portugalilaiset olivat levitelleet semmoista
huhua, että muka Molukit olivat matalassa meressä, että sumut ja kaiut
haittasivat purjehdusta, mutta Espanjalaiset nyt huomasivat nämä puheet
vääriksi, sillä väylät päin vastoin olivat puhtaat ja syvät.

Tidorin radsha otti Espanjalaiset suurella riemulla vastaan ja teki

heidän kanssaan mielihyvällä mitä edullisimman kauppasopimuksen,
sillä Espanjalaiset maksoivat mausteista paljon korkeammat hinnat kuin
Portugalilaiset, jotka olivat asettuneet Ternateen, Tidorin kilpailijan luo.
Espanjalaiset sen kuultuaan lähettivät Portugalilaisten luo airueen,
kehottaen heitä saapumaan rauhalliseen neuvotteluun; mutta sen
Portugalilaiset kielsivät, koska se muka olisi loukannut Ternaten
hallitsijaa. Tämä kuitenkin sittemmin antoi luvan, ja Portugalin kauppa-
asiamies Lorosa, joka oli oleskellut Intiassa kymmenen vuotta, tuli
Espanjalaisten vieraaksi, ihmetellen kovasti, että he olivat maksaneet
niin korkeita hintoja. Samalla hän kertoi, että Manuel kuningas oli
lähettänyt laivoja sekä La Plata joelle että Hyvän toivon niemen edustalle
Magalhãesin laivastoa pidättämään, jota paitsi Intiasta käsin piti
lähetettämän Molukeille kuusi sotalaivaa, estämään Magalhäesia sinne
pääsemästä; mutta sota Turkkilaisia vastaan oli vaikuttanut, että nämä
laivat tarvittiinkin Punaisella merellä.
 »Victoria» purjehtii maan piirin umpeen.

Joulukuun puolivälissä »Trinidad» ja »Victoria» olivat ottaneet täydet

maustelastit ja lähteneet rannasta uusin purjein, joissa oli Galician Pyhän
Jaakopin risti ja kirjotus: »Tämä on meidän onnemme kuva.» Mutta
silloin »Trinidad» odottamatta sai vuodon, jota eivät radshan sukeltajat
voineet tukkia. »Victorian» oli lähdettävä yksin matkaan ja »Trinidad»
oli purettava korjausta varten. 21 p. joulukuuta »Victoria» lähti merelle,
kevennettyään kuormaansa jonkun verran, koska laiva oli ottanut liian
paljon mausteneilikoita. Päällikkönä oli nyt Sebastian del Cano,
laivaväkeä oli 47 europpalaista ja 13 intialaista. Ensin poikettiin Burussa,
sitten Ombaissa ja Timorin pohjoisrannalla ottamassa ruokavaroja ja
vettä. Jaavan eteläpuolitse purjehdittiin edelleen niin kauas etelään, että
nähtiin Amsterdam-saari, joka on Intian meren eteläosassa, Afrikan ja
Australian keskivälillä. Ehkä kuljettiin hyvinkin läheltä Australian ohi.
Tämä poikkeus tavallisesta väylästä aivan tuntemattomille vesille
tapahtui tietysti väjyvien Portugalilaisten välttämiseksi; ehkä del Cano
lisäksi toivoi tällä matkalla löytävänsä »Kulta- ja Hopeasaaret», joilla
saataisiin heittää kallis maustelasti mereen ja poimia laiva täyteen
puhtaita kultanokareita.

Pitkä matka alkoi vihdoin uuvuttaa sekä laivaa että miehistöä.⁻

Huhtikuun 3 p. täytyi jälleen, samoin kuin usein ennenkin, kääriä kaikki
purjeet ja ruveta alusta korjaamaan. Se vuoti melkoisesti. Miehistö, niin
kauan kuumassa ilmanalassa oltuaan, alkoi kärsiä vilusta. Liha oli
pahentunut, niin ettei sitä enää voinut syödä; suolan puute oli estänyt sitä
kunnolla säilyttämästä. Ei ollut muuta syötävää kuin riissiä. Taudit
alkoivat tehdä tuhojaan ja lopulta oli yleinen heikkous siihen määrään
vallalla, että paljon ajateltiin, eikö pitänyt purjehtia portugalilaiseen
Mosambikiin apua saamaan. »Mutta suurempi osa meistä piti kunniaa
vielä henkeäkin kalliimpana», lausuu Pigafetta, »ja sen vuoksi päätimme
pyrkiä suoraan Espanjaan, tuli mikä tuli.»
 Neljättäkymmenettä ja neljättäkymmenettäensimäistä leveyspiiriä
seuraillen purjehdittiin edelleen länttä kohti, purjehdittiin kokonainen
kuukausi, sillä oltiin länsituulien vyöhykkeessä ja siis vastatuulissa.
Toukokuun 8 p. vihdoin tavattiin Etelä-Afrikan korkea ranta ja käytiin
seuraavana päivänä ankkuriin. »Victoriassa» oli luultu, että jo aikoja
sitten oltaisiin Hyvän toivon niemen ohi. Toukokuun 16 p. menetettiin
Agulhas-niemen edustalla kovassa myrskyssä etumaston latva ja
raakapuu. Kun oli niemen ohi päästy, poikettiin maihin korjaamaan.
Sitten lähdettiin jälleen vaivalla eteenpäin taistelemaan, vaikka keripukki
ja nälkä olivat vieneet melkein kaikki voimat. Lähes kolmasosa
europpalaisista oli kuollut sen jälkeen kun Molukeilta lähdettiin,
kolmestatoista intialaisesta yhdeksän. Pigafetta oli melkein ainoa, joka
oli yhä vieläkin terve. »Me huomasimme ihmeellisen asian», hän sanoo,
»ruumiita mereen heittäessämme. Kristityt jäivät veteen kasvot taivasta
kohti — mutta intialaiset kääntyivät kasvot alaspäin.»

Afrikan länsirannalla luoviminen päättyi, ja saatiin taas purjehtia

myötämukaisilla tuulilla. Kesäk. 8. p. kuljettiin päiväntasaajan poikki,
mutta laiva oli niin kaikin puolin rappeutunut, että arveltiin aivan
mahdottomaksi purjehtia Viheriän niemen saaria kauemmaksi. Vaikka ne
olivatkin Portugalilaisten hallussa, päätettiin sen vuoksi poiketa maihin
korjaamaan ja varsinkin ruokavaroja saamaan. Laskettiin siis S. Jagon
satamaan ja sanottiin oltavan paluumatkalla Amerikasta. Muun muassa
tiedusteltiin viikon päivää, sillä tahdottiin verrata, oliko laivalla päivät
oikein merkitty. »Se meitä kovin kummastutti», kertoi Pigafetta, »että
heillä oli torstai, vaikka meillä laivalla vasta oli keskiviikko. Ja kuitenkin
olin joka päivä merkinnyt tapaukset päiväkirjaani, koska alati olin terve.
Vasta myöhemmin saimme tietää, ettemme olleetkaan erehtyneet,
emmekä jättäneet yhtä päivää lukuun ottamatta, vaan että semmoinen ero
syntyy, kun purjehditaan maan ympäri lännen kautta itään. Silloin aika
lyhenee yhden päivän niihin verraten, jotka ovat samalla paikalla.»
 Kun »Victorian» vene souti maihin kolmannen kerran, pidätettiin se,
koska maissa sillä välin oli saatu selville, että laiva olikin Magalhãesin
laivoja. Sebastian del Canoa vaadittiin antautumaan. Viipymättä hän
kuitenkin nosti ankkurin, jättäen miehet maihin, ja saapui onnellisesti
Guadalquivirin suuhun, S. Lucarin satamaan. Ainoastaan
kahdeksantoista miestä oli jäljellä koko retkikunnasta, nekin suureksi
osaksi sairaina. 8 p. syyskuuta saavuttiin Sevillaan. Seuraavana päivänä
»Victorian» miehet, s.o. ne jotka kävelemään pääsivät, kulkivat
juhlallisessa saatossa Santa Maria del Antiguan kirkkoon kiittämään
onnellisesta palaamisesta. Sitten lähti koko palannut joukko kuninkaan
luo Valladolidiin. Del Cano miehineen otettiin armollisesti vastaan ja sai
vaakunakilven, jossa sulkatöyhdön päällä oli maapallon kuva ja kirjotus
Primus circumdedisti me (ensimäiseksi kuljit minun ympärini). Pigafetta
tässä tilaisuudessa antoi kuninkaalle omakätisen päiväkirjansa.
Mainitsemista ansaitsee, että vaikka niin monta laivaa oli menetetty, niin
oli kuitenkin »Victorian» tuoma kuorma niin arvokas, että se korvasi
koko retkikunnan kustannukset.

Transsylvanus lausuu julki ne ihailun ja ylpeyden tunteet, joita tämä

matka herätti, seuraavin sanoin: »Miehemme totisesti ansaitsevat ikuisen
kunnian suuremmalla syyllä kuin Argonautit, jotka Jasonin kanssa
purjehtivat Kolkhiiseen, ja paremmin heidän laivansa (Victoria)
ansaitsisi paikan tähtitarhoissa kuin Argo.»

Vielä ennenkuin Sebastian del Cano ennätti Valladolidiin, saapuivat

kotimaahan Viheriäniemen saarilta nekin miehet, jotka oli sinne jätetty;
he tulivat Intiasta palaavalla portugalilaisella laivalla ja ennättivät
Valladolidiin yhteiseen vastaanottoon.

»Trinidadin» loppu.
 Huonommin kävi niitten, jotka olivat »Trinidadin» kera jääneet
Molukeille. Kun laiva oli korjattu, lähti se huhtikuun alussa v. 1522
merelle, mukanaan arvokas kuorma ja 50 europpalaista, sekä kaksi
saarelaista luotseina. Espinosa, joka oli laivan päällikkönä, päätti palata
takaisin Tyynen meren poikki, mutta vastaiset tuulet ajoivat hänen
laivansa kauas pohjoiseen. Kuukausia harhaillen ja kärsien paljon vilua
ja ruokatavarain puutetta laiva menetti suuren osan väestään ja sitten
viisi päivää kestäneessä myrskyssä pahasti vikautui ja menetti ison
mastonsa. »Trinidadin» täytyi palata takaisin Molukeille, jonne sillä
välin oli saapunut melkoinen portugalilainen laivasto Briton johdolla,
sekä lopuksi antautua Portugalilaisten armoille. Kuvaavaa
Portugalilaisten kateellisuudelle on se julma kohtelu, jonka alaisiksi
nämä haaksirikkoiset sitten joutuivat. »Trinidad» purettiin, mutta ajautui
kesken purkausta äkkimyrskyssä rantaan ja ruhjoutui. Sen miehistöä
kaikin tavoin nöyryytettiin saarelaisten nähden, jotta näiden luottamus
Espanjaan raukeisi. Sitten heidät vietiin Ternateen, jossa heitä pidettiin
neljä kuukautta siinä toivossa, kuten Brito julkisesti tunnusti kuningas
Manuelille kirjottamassaan kirjeessä, että he siellä epäterveellisessä
ilmanalassa kuolisivat — hirttää hän ei heitä sentään tahtonut ilman
kuninkaan lupaa. Ternatesta »Trinidadin» onneton miehistö vietiin
Bandaan, sitten Malakkaan ja edelleen Kotshiniin, jossa saivat viettää
kokonaisen vuoden, ennenkuin vihdoin pääsivät palaamaan Espanjaan.
Pitämällä näitä raukkoja tahallaan epäterveellisissä seuduissa
Portugalilaiset saivat heidän lukunsa siihen määrään vähenemään, että
lopulta ainoastaan neljä saapui Lissaboniin, ja sielläkin heitä vielä
pidettiin seitsemän kuukautta vankina, ennenkuin he vihdoin pääsivät
vapaiksi.

Kaikkiaan palasi Espanjaan 35 miestä niistä 280:slä, jotka

Magalhãesin keralla olivat lähteneet.
 Riita Molukeista.

Vaikka Portugalilaiset aluksi saivatkin Molukit haltuunsa ja

karkottivat Magalhãesin laivastolla tulleet Espanjalaiset, ei Espanja
kuitenkaan luopunut saamastaan jalansijasta. Molukkien kauppa oli siksi
tuottavaa, että Magalhãesin avaamaa tietä päätettiin kulkea edelleenkin,
vaikka olikin nähty sen suunnaton pituus ja purjehduksen vaikeudet.
Erotus sen ja itätien välillä ei ollut niin mahdoton, ettei olisi kannattanut
yrittää. Länsitie oli sen verran pitempi kuin matka Brasilian rannikolta
Sevillaan, ja Panaman kannaksen poikki se oli, niinkuin nykyisin
voimme oikeilta pallokartoiltamme mitata, melkein tarkalleen yhtä pitkä.

Tuskin oli vuosi kulunut Sebastian del Canon paluusta, niin sai
Ferdinand Cortes Kaarlo V:nneltä toimeksi tutkia, eikö Mexicon
pohjoispuolelta löytyisi suorempaa väylää Tyynelle merelle. Samalla
koetettiin saada Portugalin kanssa toimeen sopimus Molukkien
omistuksesta.

Badajozin juntta.

Huhtikuussa 1524 kokoontui kummankin maan puolesta kolme

lakimiestä, kolme tähtitieteilijää ja kolme luotsia sillalle, joka oli
Badajozin ja Elvan kaupungin välillä pienen rajajoen Cayan poikki.
Nämä henkilöt muodostivat kuulun »Badajozin juntan», josta aikanaan
paljon ivaa laskettiin. Aina toukokuun lopulle saakka juntta piti
kokouksiaan vuoron kummassakin kaupungissa ja koetti päästä
selvyyteen siitä, kenelle Molukit Tordesillaan määritelmän mukaan
kuuluivat. Mutta päätöstä oli kun olikin mahdoton aikaan saada.
Tordesillaan sopimuksen mukaan pallonpuoliskoitten rajaviivan, kuulun
»demarkatsioviivan», piti kulkea navasta napaan 370 leguaa
Viheriäniemen saarien länsipuolella; mutta heti määritelmän
lähtökohtakin oli häälyvä, koska Espanjalaiset alkoivat läntisimmästä,
Portugalilaiset sitä vastoin itäisimmästä saaresta. Vielä riidanalaisempaa
tietysti oli, mitä maita se leikkaisi, kun maapallon koosta ja
päiväntasaaja-asteen pituudesta ei oltu, Magalhãesin matkasta
huolimattakaan, likimainkaan yksimielisiä. Espanjalaiset olivat laskeneet
Molukkien olevan Viheriäniemen saarista 183 asteen, Portugalilaiset sitä
vastoin vain 137 asteen päässä. Espanjalaisten laskun mukaan
Molukkien olisi pitänyt olla Salomonin saarien, Portugalilaisten laskun
mukaan taas Borneon vaiheilla. Arvioero oli 46 astetta, yhtä paljon kuin
koko Atlantinmeren leveys Viheriästä niemestä Vähiin Antilleihin. Juntta
erosi sovinnon syntymättä, ja kun Molukkien omistusoikeudesta
myöhemmin sovittiin, niin täytyi luopua tähtitieteellisestä
paikanmääräyksestä; se ei vielä ollut saavuttanut riittävää tarkkuutta.
Kumpikin maa päätti toistaiseksi jatkaa retkiään.

De Loaysan retki.

Espanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla

purjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi
mukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan
satamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty, koska
Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi laivain
koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta yritystä.
Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla, jossa yksi
laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano muitten
mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi. Sitten
ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi toisensa
kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet. Toinen
niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri, mutta
katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja palasi
takaisin kotimaahan.
 Yksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin kauas
etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei kuitenkaan
osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli Hoces, palasi
päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin salmen kautta
Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin muusta
laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki, mutta kärsi
luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan laivoista ei,
muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin suurelle
valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka Corteksen
vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan länsirannikko
oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães olikin sen etäältä
nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa, purjehti näin sekä
Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja Almagro sinne ennättivät,
ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.

Ainoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren

poikki. Aavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin
retkellä, mitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt
suurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano
lippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut
puutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar, joka
del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille saakka, jossa
hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun Ladroneilta
jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.

Tammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani

riemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten
ylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten
rakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli
kuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä, ja miehistö,
se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan. Tidorissa nämä
tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui sinne. Se toinen
laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen meren poikki, kärsi
Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama mies pelastui Tidoriin
tästä tapaturmasta kertomaan.

Saavedran matka.

Lopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa

ja 110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa
johti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa
Filippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain
jäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi — 30
mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia
maanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon,
kävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden Guinean
pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt Ladroneja
etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana vuonna
Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina Marshall-saarille
saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan. Hänen laivansa koetti
vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta sen täytyi palata Tidoriin
ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui joulukuussa 1529 Molukeille
Halmaheraan, jossa Portugalilaiset saivat sen käsiinsä; miehistö vietiin
Malakkaan. Tidoriin jääneet Espanjalaiset karkotettiin.

Vihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000

dukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos
espanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri
ehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi —
joutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut kohdella
vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten
yksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen
heiltä riistivät.
 Silmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin
yrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka oli
niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat koko
meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi täytynyt
luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi tämä liian
hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi purjehtijain
pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa palaavat
länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois- ja eteläosissa,
mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut tietoa. Espanjalaiset
kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään Filippineille, ja lopulta he
oppivat takaisinkin purjehtimaan.

Espanjalaiset Tyynellä merellä.

Espanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä

merellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta vielä
löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.

Lähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes

käski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta
tekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita
löydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä häntä
esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean rannikolle ja
kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista lopulta pelastuivat
Molukeille.

Villalobos.
 Muutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti
Tyynelle merelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli
kuusi alusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja
purjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543
Villalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita
espanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!») ja
tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat siitä
»Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon, aikoen
perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla niin
vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle, jonka
Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt Filippinien
nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua noutamaan, mutta
sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien vuoksi. Lopulta Villabosin
täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua Portugalilaisten armoille, kun
vielä toinenkin yritys saada Mexicosta apua oli tyhjään rauennut. Tällä
toisella kerralla etsittiin suotuisaa tuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi
kauan Uuden Guinean rannikolla, joka nyt sai nimensä, ja sai kestää
monet kovat kahakat alkuasukkaitten kanssa, jotka korkeilla tornimaisilla
laitoksilla koettivat vallottaa Espanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin
täytyi hänenkin palata takaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin
luovuttaa laivansa Portugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten
miehistön takaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.

Filippinien anastus.

Kaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten

vastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut
Portugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat uupua.
Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä laivaa,
jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään.
Päällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies;
luotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija Urdaneta,
joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan käskyn
saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto ohjeittensa
mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin, sillä
tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten
löytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija, eksyi
kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren poikki,
saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas pohjoiseen,
aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin suotuisempi Mexicoon
paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa löysi paluureitin, jota
Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin turhaan hakeneet.

Legaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi

kaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi
ruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin Sebun
asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä ja joitten
kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan Espanjan
ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun siirtokunta
näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon apua
hakemaan.

Tämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin

Atlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman
vyöhykkeen ulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka
valtameren poikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä
kauas koillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä
tietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon
Acapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan
matkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen palata
takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien välillä
oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin
säännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi
luostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.
 Jo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt hyvin pitää
puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät väkivoimalla karkottaa
hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti muuttaa siirtokuntansa vähän
kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570 sotaretken Luzoniin, jossa hän
anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna, saatuaan uutta apua
Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja vapaan toimivallan, hän
palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla, voitti vihamielisen
muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt tunnustamaan Espanjan
yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan paikalle, rakennettiin
linna ja laskettiin Filippinien suurimman kaupungin perustukset. Legaspi
kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa pitivät uusissa asemissa puoliaan,
ja kautta vuosisatain tämä siirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten
hallussa.

Etelämaan etsintä.

Uuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä

Ptolemaiokselta peritty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa
oli suuri mannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin
sen pohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan
Tyynen meren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä
löytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon
varakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas
toimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka
Chilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret,
lienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden
Seelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.

V. 1567 Perun varakuningas lähetti Alvaro Mendaña nimisen sotilaan

etevien purjehtijain keralla löytöretkelle. Kun oli purjehdittu Callaosta
melkoisen kauas etelään, eikä maata löytynyt, käännettiin suunta
päiväntasaajaa kohti ja vasta lännempänä uudelleen etelään.
Helmikuussa v. 1568 tultiin ihanaan saaristoon, jossa näytti olevan
kultaakin; Espanjalaiset ihastuksissaan luulivat tulleensa Salomonin
Ofiriin ja antoivat saarille Salomonin saarien nimen. Asukkaat tuntuivat
olevan verraten ystävällistä kansaa, ruokatavaroita, varsinkin sikoja ja
kanoja, oli runsaasti, laivanrakennukseen kelvollista puuta niinikään.
Arvokkaita mausteitakin Espanjalaiset luulivat olevan. Kun oli saaristoa
jonkun aikaa tutkittu, lähdettiin paluumatkalle; vaikean ja vaarallisen
purjehduksen jälkeen saavuttiin Mexicoon ja sieltä vihdoin takaisin
Callaoon.

Mendañan siirtomaayritys.

Seitsemänkolmatta vuotta kului, ennenkuin löytöjä sitten jatkettiin.

Vasta v. 1595 sai Mendaña Perusta laivoja lähteäkseen asuttamaan
Salomonin saaria. Hänellä oli neljä laivaa ja neljäsataa henkeä
mukanaan, suurin osa nainutta väkeä. Kuukauden purjehduksen jälkeen
tultiin heinäkuun puolivälissä saaristoon, jossa oli hyvin vaaleaihoista ja
sangen kaunista kansaa. Asukkaat toivat laivoihin kookospähkinöitä ja
muita hedelmiä, mutta varastivat samalla niin rohkeasti, että heidät täytyi
ajaa pois. Siitä syntyi melske, jossa muuan saarelaisista haavottui, ja heti
oli sota valmis. Nuolia ja kiviä sateli laivoihin ja laivoista ammuttiin
pyssyillä. Saaristo sai Perun varakuninkaan kunniaksi Marquesas-saarien
nimen. Alussa olivat suhteet olleet niin ystävällisiä, että eräs nainen
nähdessään Mendañan puolison doña Isabellan vaaleat hiukset, oli
pyytänyt niistä suortuvan lahjaksi. Kun oli jonkun aikaa taisteltu, tehtiin
kuitenkin uudelleen rauha.

Elokuun alussa jatkettiin matkaa, löydettiin useita pienempiä saaria ja

saavuttiin lopulta Santa Cruz saarille, jotka ovat Salomonin saarien
kaakkoinen jatko. Siellä amiraalilaiva myrskyssä erosi muista laivoista,
eikä sen koommin niitä nähnyt. Sen ympärille souti sen sijaan puolisataa
venettä, joissa oli tummanruskeita ihmisiä. »Niillä oli kaikilla kähärä
tukka, kenellä valkoiseksi, kenellä punaiseksi tai muun väriseksi värjätty,
päälaki puoleksi ajeltu, hampaat punatut. He olivat aivan alastomia,
ainoastaan lanteilla oli kapea vyöte ohutta kangasta. Kasvot ja käsivarret
olivat mustiksi maalatut ja kiiltävät, kirjavilla juovilla koristellut.
Kaulassa ja käsivarsissa oli nauhoja, joihin oli pujotettu kultanokareita,
mustaa puuta, kalanhampaita, helmiäissirpaleita ja helmiä. Aseina oli
jouset ja myrkkynuolet, joiden kärki oli tulessa karkaistu, suuret kivet,
raskaat miekat, jotka oli valmistettu hyvin kovasta puusta, ynnä keihäät,
joiden kärki oli puusta, kolmijakoinen ja harppunan kaltainen.
Palmunlehtisessä pussissa oli juurileipää, joka oli heidän tärkein
ravintoaineensa.»

Mendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun

laivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä.
Pettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli päättänyt
joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon. Laivalla syntyi
silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta huolet ja rasitukset
murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p. lokakuuta heitti henkensä,
uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen doña Isabellalle.

Mendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin,

mutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista riutuneet,
että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät tuhoamaan.
Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja sai heidät
suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan ja perustettaisiin
sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro Fernandez de Quiros, sai
johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava mies, ja molempiakin
ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä poikettiin Ladroneilla
ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista julkaistussa kertomuksessa
on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain palveluksesta: »He ottavat luut
vanhempainsa ruumiista, polttavat lihan ja panevat tuhkan kookosviinaan
eli tubaan, joka sitten juodaan. Joka vuosi itketään vainajaa kokonainen
viikko, ja sen vuoksi onkin ammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa
arvossa. Sitä paitsi kaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä
itkemään, ja sama palvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat.
Yöllä itketään ja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan,
sillä kestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja
elämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja
kauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi.
Jos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa
nauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa.
Toisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa
henkeä.»

Filippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet ja

nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin
ihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin
tykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan.
Retkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun lähdettiin
Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella asunto ja
ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta lukuun
ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi doña
Isabellan takaisin kotimaahansa.

Quiroksen matka.

Pedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten,

jolla paitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli
tieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri ja
keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja
samalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.
 Matkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa,
joka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja
riuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa, jotka
asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset tällä kertaa
etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun ulottuivat aina
vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he luulivat hänen ehkä
olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.» Vaalea väri johtui
siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana ripottaa tukkaansa kalkkia.
Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen tultiin toiselle saarelle, joka
sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o. »kaunis kansa», asukkaiden
kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu Tahiti. [Kun nimet ovat toiset,
eikä paikkain maantieteellisen aseman määräyksiin ole luottamista, on
vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen purjehtima reitti oli. Toiset
eivät luule hänen käyneen Tahitilla.] Naiset olivat vaaleaihoisia ja
melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin heidän omat naisensa Limassa,
joiden kauneus oli käynyt sananparreksi. Taumako nimisellä saarella
Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos hän purjehti kauemmaksi etelää
kohti, niin hän tulisi suureen maahan, jonka asukkaat olisivat kaikkia
siihen saakka nähtyjä vaaleammat; samalla hän luetteli 70 saarta. Quiros
luopui nyt aikomuksestaan jatkaa matkaa Santa Cruz saaristoon ja
kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin löydettiin Uusien Hebridien
pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan osaksi Quiros aikoi perustaa
sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin», mutta saaren asukkaat olivat
niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi luopua. Toisten tietojen mukaan
lippulaivan miehistö teki kapinan, otti Quiroksen vangiksi ja palasi
Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän kuukautta kestäneen
purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen, jonka vuoksi
espanjalainen meriväki häntä vihasi.

Torres-salmi.
 Luiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta
eksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä laivallaan
pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut purjehtimaan
kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta hän tuli
kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen, joka on hänen
nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan», hän sanoo.
»Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin vaalea. Heillä ei ole
muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään. Aseina ovat keihäät,
kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän maan rantaa on asuttuja
saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia satamia, suuria jokia ja monta
tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan omiksi. Purjehdimme tätä
rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä matkalla väheni 11 1/2:sta
9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut vettä kuin kolmesta yhdeksään
syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa leveyspiirille 7 1/2, mutta
kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien virtauksien vuoksi.
Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin lounaaseen. Näimme
pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11 leveyspiiristä alkoi vesi
madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja vielä toisia näkyi etelässä.
Niillä asui mustia, sangen voimallisia ihmisiä, jotka kävivät alasti ja
aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä keihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä
kivinuijia.»

Torreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen

salmen
luontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta.
Onnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen
Manilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.

Espanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin

Tyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770
luuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki
Australian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja
Englantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.
ESPANJALAISET
VALLOTTAJAT KESKI- JA
ETELÄAMERIKASSA.
Palaamme nyt Espanjalaisten jatkuviin retkiin ja vallotustoimiin vasta
löydetyssä Amerikassa. Espanjalaiset eivät tosin voineet toivoa niin
suurta välitöntä hyötyä siirtomaistaan kuin Portugalilaiset Intian
kaupasta, sillä heidän löytämänsä maat olivat uusia, niitten kauppa
kehittymätön. Mutta toiselta puolen toivottiin yhä vielä, että löydettäisiin
salmi Intian merelle, toiselta puolen, että tavattaisiin joku rikas kultamaa,
joka ilman kaupankaan vaivaa antaisi rikkauksia. Kullan tarve oli siihen
aikaan Europassa erinomaisen suuri, kun melkein kaikki jalo metalli oli
aikain kuluessa virrannut Itämaille.

Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa.

Alonso Ojeda, urhea seikkailijaritari, johon jo Columbuksen

elämäkerrassa tutustuimme, oli saanut nykyisen Columbian rannikolta
maakappaleen läänitykseksi, mutta ensimäinen yritys perustaa sinne
siirtokuntaa oli mennyt myttyyn. Urhea ritari ei kuitenkaan heittänyt
onneaan sikseen, vaan yritti toisen kerran. Hän lähti syksyllä v. 1509
matkaan neljällä laivalla, joissa oli 300 miestä. Retkelle seurasivat
muiden mukana luotsi Juan de la Cosa, joka oli ollut Columbuksen
ensimäisellä ja jollakulla seuraavallakin matkalla, ynnä Perun tuleva
vallottaja Francisco Pizarro. Samaan aikaan lähti Diego de Nicuesa vielä
suuremmalla joukolla valtaamaan Columbuksen löytämää Veraguaa,
joka oli hänelle lääniksi annettu.
 Ojeda laski maihin nykyisen Cartagenan luona ja aikoi ensi työkseen
saada karibeista orjia, retken varustuskustannusten suorittamiseksi.
Suotta Juan de la Cosa varotti häntä asukkaitten myrkytetyistä nuolista,
joihin hän oli jo ennen tutustunut. Ojeda vallotti seitsemänkymmenen
miehen kera ensimäisen kylän, surmasi osan asukkaista, loput otti
vangiksi. Mutta kun Espanjalaiset kahakan jälkeen lepäsivät
päiväsydämen helteen, niin intianit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja
surmasivat myrkkynuolillaan joka miehen, Juan de la Cosankin. Ojeda
yksin pelastui suuren kilpensä suojassa, raivasi itselleen tien meren
rantaan, mutta ei sieltä voinut päästä takaisin laivoihinsa. Onneksi saapui
samaan aikaan Nicuesa; hän lähti Ojedan laivain keralla etsimään tietoa
maihin menneen retkikunnan kohtalosta. Rannalta tavattiin Ojeda
vedessä kasvavasta mangrovemetsästä, jossa hän oli lymynnyt,
puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta, toisessa kädessä paljastettu
miekka, toisessa kilpi, johon oli sattunut kolmisensataa nuolta; hän ei
voinut enää puhuakaan. Hyökkäyspaikalta löydettiin Juan de la Cosa
puuhun sidottuna ja lukemattomien myrkkynuolien lävistämänä. Hänen
myrkyn turmelema ruumiinsa oli niin kamala katsella, ettei yksikään
espanjalainen uskaltanut jäädä yöksi sille paikalle. Kaikki palasivat
laivoihin. Ojeda perusti siirtokunnan lännemmäksi Uraban lahteen,
varustaen sen linnotuksella. Nicuesa purjehti edelleen Veraguaan. Mutta
Urabankin asukkaat olivat yhtä sotaisia; Espanjalaiset tuskin uskalsivat
vähääkään poistua linnastaan, karibeja kun väjyi joka puolella. Lopulta
nälänhätä pakotti Ojedan lähettämään laivan Haitiin, mukana kultaa ja
orjia, houkuttelemaan siirtolaisia kaikenlaisilla väärillä kehumisilla.
Talavera niminen ritari nämä sanomat kuultuaan yhdessä muitten
seikkailijain kanssa anasti väkivallalla erään ankkuriin käyneen
kuormalaivan ja purjehti sillä Ojedan kultamaahan. Uusilla voimilla
ryhdyttiin nyt taisteluun karibeja vastaan, mutta heti ensi hyökkäyksessä
Ojeda sai reiteensä myrkkynuolen, joka ehdottomasti olisi tuottanut
kuoleman, ellei hän hehkuvalla raudalla olisi sitä paikalla polttanut;
tämän voimakeinon kautta hänen lumottu henkensä jälleen pelastui.
 Parannuttuaan Ojeda lähti Talaveran ja muitten viimeksi tulleitten
keralla Haitiin, hankkiakseen enemmän väkeä ja ruokavaroja. Pizarro
jätettiin hallitsemaan siirtokuntaa ja sai semmoisen määräyksen, että
jollei Ojeda viidenkymmenen päivän kuluttua palannut, niin jäljelle
jääneet saivat purjehtia Veraguaan ja jättää siirtokunnan autioksi. Cuban
etelärannalla noustiin maihin ja vaellettiin suurella vaivalla rannikkoa
pitkin intianikylään, jossa vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja heille
vielä annettiin venekin, millä jatkaa matkaa Haitiin. Mutta Haitissa
vangittiinkin Talavera miehineen ja hirtettiin. Ojeda tosin pääsi vapaaksi,
multa ei sitten enää voinut saada mitään aikaan, vaan kuoli mitä
suurimmassa köyhyydessä, varottavana esimerkkinä kaikille
seikkailijoille. Kuollessaan hän tunsi kalvavia omantunnontuskia ja
määräsi, että hänen ruumiinsa oli haudattava San Domingoon pyhän
Franciscuksen luostarikirkon kynnyksen eteen, jotta jokainen kirkkoon
mennessään hautaa tallaisi.

Veraguan siirtokunnat.

Kun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut

mitään tietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja
pyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta toinen
laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen
lakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla
mannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta Enciso
menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön täytyi pyrkiä
takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit olivat kuitenkin sillä
välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei siitä ollut mitään apua.
Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen Darien-lahden länsipuolelle,
koettaakseen onneaan Panaman kannaksella, vaikka tämä olikin
Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs köyhä, vaikka
jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta sitten myöhemmin
paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta, 38 vuoden ikäinen, oli
jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla seuduilla ja sitten
vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä San Domingossa. Siellä
hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta neuvoa, kuin koettaa päästä
velkojia pakoon. Encison varustaessa laivaansa San Domingon
satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen ruokatavara-arkussa
vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan. Merellä Enciso, niin
suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin olisi pannut hänet maihin
jollekin asumattomalle saarelle, mutta rukoukset ja hyvien kalpojen tarve
pelastivat Balboan.

Encisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän

aikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se herätti
seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että Enciso tuota pikaa
pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten päästettiin Espanjaan
palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa. Tämä oli oppineelle
bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän vielä monta vuotta
myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä pyysi
kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä lukuun ottamatta,
tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli kaikilla piru
mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat aikaan loppumattomia
riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison siirtokunnan johtajaksi.

Nicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta

myrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli
erään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut. Miehistö
kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo ennen käymään
lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä epäterveellisellä rannikolla
suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin taikka nääntyivät nälkään. Kun
vihdoin eräs apuretkikunta saapui kahdella laivalla, oli siirtokunnasta
vain vähän tähteitä jäljellä. Kun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla
— se oli matkalla poikennut Balboan siirtokuntaan ja Balboan
houkutuksesta antanut sinne osan varustuksistaan, — että siellä oli