(Solution Manual) Precalculus 10th

Edition by Ron Larson

Go to download the full and correct content document:
https://ebookgrade.com/product/solution-manual-precalculus-10th-edition-by-ron-lars
on/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

(Solution Manual) Precalculus 10th Edition by Ron Larson

https://ebookgrade.com/product/solution-manual-precalculus-10th-
edition-by-ron-larson/

ebookgrade.com

Precalculus 9th Edition by Ron Larson

https://ebookgrade.com/product/precalculus-9th-edition-by-ron-larson/

ebookgrade.com

(Solution Manual) Precalculus with Limits 1st Edition by

Ron Larson

https://ebookgrade.com/product/solution-manual-precalculus-with-
limits-1st-edition-by-ron-larson/

ebookgrade.com

(Solution Manual) Trigonometry 10th Edition by Ron Larson

https://ebookgrade.com/product/solution-manual-trigonometry-10th-
edition-by-ron-larson/

ebookgrade.com
(Solution Manual) College Algebra 10th Edition by Ron
Larson

https://ebookgrade.com/product/solution-manual-college-algebra-10th-
edition-by-ron-larson/

ebookgrade.com

(Solution Manual) Algebra & Trigonometry 10th Edition

by Ron Larson

https://ebookgrade.com/product/solution-manual-algebra-
trigonometry-10th-edition-by-ron-larson/

ebookgrade.com

(Solution Manual) Precalculus Real Mathematics Real People

7th Edition by Ron Larson

https://ebookgrade.com/product/solution-manual-precalculus-real-
mathematics-real-people-7th-edition-by-ron-larson/

ebookgrade.com

(Solution Manual) Multivariable Calculus 10th Edition Ron

Larson

https://ebookgrade.com/product/solution-manual-multivariable-
calculus-10th-edition-ron-larson/

ebookgrade.com
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Kaunotar
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Kaunotar

Author: Frances Hodgson Burnett

Translator: Valfrid Hedman

Release date: March 9, 2024 [eBook #73129]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1920

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNOTAR ***

KAUNOTAR

Kirj.

Frances Hodgson Burnett

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli vienyt Josélta pitkän ajan ja tuottanut hänelle paljon puuhaa, kun
hän vanhaa isoäitiänsä ja Pepitaa varten asetti kuntoon pienen
asunnon Madridin ulkopuolella, jonne hän vihdoin riemulla saattoi
heidät kuumana kesäpäivänä, viiniköynnösten ja oliivipuidenkin
lehtien ollessa tomun peittäminä. Se oli hänelle ollut iso homma,
koska hän luonteeltaan oli hyvin hiljainen ja säyseä sekä yhtä hidas
kuin hän oli hyvä ja uskollinen Pepitaa ja isänsä äitiä kohtaan.
Hänellä oli iso ja voimakas ruumiinrakennus, ja sydänkin oli suuri ja
avara. Hän oli, kuten sanottu, hiljainen ja hidas — kaikessa muussa
paitsi puusepäntyössään. Ammattityönsä hän teki sekä nopeasti että
hyvin, jopa oivallisestikin, sillä tähän hänellä oli ollut halua ja
taipumusta aina siitä asti, kun hän pienenä poikana alkoi ahertaa
enonsa viinitarhassa, viljellä hänen vainioitaan ja ruokkia hänen
kotieläimiään.

Hänen enoansa pidettiin naapurien kesken rikkaana miehenä,

mutta kun hänen sisarensa ja tämän mies kuolivat jättäen jälkeensä
kaksi lasta, Josén ja Pepitan, ilman ropoakaan perinnöksi ja ilman
ketään muuta hoitajaa kuin hän itse ja näiden isänäiti, joka jo oli
vanha nainen, joutui kuorma viimemainitun harteille, sillä eno ei
tehnyt mitään muuta heidän puolestaan kuin että silloin tällöin
vastahakoisesti antoi heille hiukan vihanneksia tai maahan varisseita
hedelmiä. On kyllä totta, että kun José tuli kyllin vanhaksi
työskennelläkseen vainioilla, hän antoi pojalle työtä; mutta hän
maksoi hänelle huonosti, ja kohtelu oli vielä kehnompaa:
nuorukainen sai huonoa ruokaa, kuuli vihaisia sanoja ja usein tuli
hänen osakseen iskujakin, joita poloinen ei ansainnut. Siitä johtui,
että José työssään käydessään vähitellen teki suunnitelman jättää
tämän kaiken ja hankkia toisen kodin itselleen, pienelle sisarelleen ja
vanhalle isoäidilleen.

Hän tiesi, että se kävi päinsä vain yhdellä tavalla — jos hän voisi
päästä seutuun, missä hänen ainoa lahjakkuutensa kenties voisi olla
hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin pienessä kurjassa maakylässä —
jos hän voisi päästä paikkaan, missä oli enemmän ihmisiä ja missä
työstä maksettiin runsaammin.

Siellä, missä kuningas ja kuningatar asuivat, täytyi tietysti olla

enemmän rahaa, ja siellä voisi saada enemmän työtä ja paremmat
elämismahdollisuudet. Tämän tuuman oli padre Alessandro,
kylänpappi, hänelle ensiksi ehdottanut. Tämä padre oli
hyväluontoinen ja hilpeä vanhus, joka kauan sitten oli nähnyt vähän
maailmaakin; ja siitä ehkä johtuikin, ettei hän koskaan ollut kovin
ankara ripille tullutta syntis-parkaa kohtaan; ja toisinaan hän saattoi
antaa jonkun hyvän neuvonkin. Hän oli aina ollut ystävällinen
Josélle, ja kun Pepita päivä päivältä tuli kauniimmaksi, oli hän usein
puhunut tytöstä vanhalle Jovitalle ja sanonut hänelle, että hänen oli
opetettava pojantyttärelleen kaikki mitä taisi sekä hyvin vartioitava
häntä. Olipa hau kerran, kun tyttö tuli sisälle vasullinen viinirypäleitä
pienen päänsä päällä, posket punottaen kuumuudesta Ja musta
tukka kiemuroiden kosteina kiharina otsalla — niin, silloin hän oli
tehnyt sen maailmallisen huomautuksen, että näin kauniilla nuorella
tytöllä pitäisi olla joitakin iloisempia tulevaisuudentoiveita kuin
kovassa työssä niukalla ravinnolla uurastaminen, mikä vanhensi
ihmistä ennen aikojansa eikä jättänyt mitään hauskoja muistoja
elämän tieltä.

Mutta hän sanoi sen ainoastaan Jovitalle, ja Jovita vain tuijotti,

sillä hän ei ollut koskaan ajatellut, että maailmassa voisi olla muuta
kuin kovaa työtä ja köyhyyttä. Ja mitäpä kauneus hyödytti? Tekihän
vain luultavammaksi että joku iloinen nuori vetelehtijä olisi tyttöön
rakastuvinaan ja sitten vihkimisen jälkeen jättäisi hänet toimitta
maan kaikki työt kodissa ja hankkimaan ruokaa nälkäiselle
lapsilaumalle. Sellaista hän kyllä usein oli nähnyt. Eikö niin ollut
käynyt Pepitan äidin, joka kuoli kahdenkolmatta vuoden iässä työstä
ja kovasta kohtelusta melkein loppuun kuluneena kuin vanha akka?

Mutta sitte kun padre Alessandro tapasi Josén, jutteli hän

tämänkin kanssa Pepitasta, joskin vain ikäänkuin tilapäisesti muiden
ainesten lomassa.

»Hänen tulisi mennä naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka

voisi pitää hänestä huolta», sanoi hän. »Jos sinä muutat Madridiin,
tulee hänellekin paremmat olot.»

Ja kaiken lopuksi tuli, että pitkien, tarkkojen suunnittelujen,

monien toivomusten, paljon pelon ja useamman kuin yhden
pettymyksen jälkeen koitti päivä, jolloin enon täytyi mielipahakseen
menettää parhain ja kärsivällisin työntekijänsä. Kurja mökki oli nyt
tyhjänä, ja José, Pepita ja Jovita olivat uudessa maailmassa.

Ja millaiselta se uusi maailma heistä näyttikään! Padre

Alessandron ja erään tämän ystävän välityksellä José sai tuottavaa
työtä, ja hänestä tuntui, että hän kädenkäänteessä oli tullut
rikkaaksi. Ja mökki vankkoine seinineen ja kattoineen, siistine
huoneineen ja pienine puutarhoineen oli heidän entiseen hökkeliinsä
verrattuna oikea palatsi. Mutta ensimäisinä päivinä Jovitan oli vaikea
sopeutua uusiin oloihin Että ei tarvinnut tehdä mitään raskasta työtä,
että oli riittävästi ruokaa ja kaikki niin mukavaa, se oli hänestä
luonnotonta ja ikäänkuin jotakin suurta onnettomuutta ennustavaa.

Niin ei kuitenkaan ollut Pepitan laita. Nuoruuden koko ilo, kaikki

sen riemut ja toivomukset täyttivät hänen sydämensä. Olla niin
lähellä suurta tenhoavaa kaupunkia, pian saada nähdä kaikki sen
ihanuudet, kulkea sen kaduilla, ottaa osaa sen huhuiltuihin
huvituksiin — tuo oli korkein onni. Jos hän ennen oli ollut kaunis, tuli
hän nyt kymmentä kertaa kauniimmaksi. Hänen säteilevät silmänsä
avartuivat ilosta ja ihmettelystä, kepeät jalat liikkuivat melkein
tanssiaskelin, hipiä oli heleä kuin Damaskon ruusu. Jokainen päivä
toi hänelle uusia viattoman ilon aiheita.

Kun José iltasin tuli kotiin työstään, asettui Pepita hänen viereensä
istumaan ja kyseli häneltä tuhansia seikkoja. Oliko hän nähnyt
palatsin? — oliko nähnyt kuninkaan tai kuningattaren? — mitä
puuhailivat kaikki ihmiset? — olivatko kaupungin puistot kauniit? Ja
sitten hän väliin otti kitaransa, joka oli kuulunut hänen iloiselle
isälleen tämän iloisimpina päivinä, ja istuskeli ulkona pienessä
puutarhassa viiniköynnösten, sitruunapuiden ja oleanderien keskellä
soittaen ja laulaen toisen laulun toisensa perästä Josén poltellessa ja
lepäillessä, ihmetellessä ja iloitessa sisarestansa. Tuntui siltä kuin
Pepita olisi perinyt isän kaiken hilpeyden ja vilkkauden. José ei siitä
ollut saanut mitään osalleen, ja kun hän oli hidas ja yksinkertainen,
oli tyttö aina ollut hänelle ihme ja tuottanut hänelle omituista huvia.
Sisar oli oikeastaan ollut hänen elämänsä ainoa ilo, ja hänen
itsepäisyytensäkin viehätti häntä. Hän antoi sille aina perään ja oli
tyytyväinen. Pepitahan oli kerran uhmannut enoakin, kun kukaan
muu ei ollut sitä tohtinut. Hän oli keikauttanut pientä päätänsä,
mennyt häntä vastaan ja näyttänyt niin kauniilta vihansa puuskassa,
että vanha saituri ensi kertaa elämässään aivan lannistui ja
senjälkeen aina oli kohdellut häntä tavallaan kunnioittavasti, vieläpä
sanonut eräälle naapurille, että »poika oli tyhmeliini, mutta tyttönen
sensijaan niin viehättävän veikeä».

Kaikissa suunnitteluissaan oli José ennen kaikkea ajatellut Pepitaa.

Madrid oli hänestä kuin jonkinlainen kehys Pepitalle, pieni, siisti ja
mukava tupa oli Pepitan koti, ruusuja ja sitruunankukkia hän pitäisi
tukassaan; komeiden viiniköynnösten alla hän istuisi iltasin soitellen
kitaraansa. Josén palkka riittäisi hankkimaan tytölle mukavuutta ja
siroja yksinkertaisia vaatteita. Ja sitten saisivat kaikki nähdä, kuinka
kaunis hän oli, ja kun hän meni kirkkoon tai veljensä ja Jovitan
kanssa Pradolle tai Paso de la Virgen del Puertolle, tirkistelisivät
ihmiset häntä ja juttelisivat keskenään hänen ihanuudestaan; ja
kaikki tämä ehkä aikaa myöten päättyisi hyvään avioliittoon. Joku
kunnon mies rakastaisi Pepitaa ja tämä saisi oman kodin, missä hän
hyörisi iloisena päivät pitkät. Oli ainoastaan yksi este tämän
oivallisen tuuman tiellä, vain yksi pieni este — Pepita itse.

Omituista kyllä, Pepita tunsi piintynyttä vastenmielisyyttä

avioliittoa kohtaan. Hän oli jo aikaisin ilmoittanut aikovansa jäädä
naimattomaksi, ja kotikylänsä nuoria miehiä, jotka olivat tahtoneet
häntä kosiskella, hän oli kohdellut tylysti ja halveksivasti. Tietäen
rakkaudesta yhtä vähän kuin sulaton linnunpoika hän oli
kylmäkiskoisuudessaan viattoman julma. Hän ei koskaan yrittänyt
tilannetta lieventää. Hän oli kyllä valmis tanssimaan, nauramaan ja
laulamaan, mutta kun hän näki herättäneensä hellempiä tunteita, oli
hän rehellisyyden perikuva.
 »Miksi minä teitä kuuntelisin», oli hän sanonut useammin kuin
kerran. »Minä en pidä teistä. Te ette miellytä minua. Koska tahdotte
minua kanssanne avioliittoon, niin minä kammoan teitä. Menkää
tiehenne ja kosikaa jotakuta toista.»

Ja Josélle hän sanoi:

»Minä en tahdo mennä naimisiin. Tahdon jäädä sinun luoksesi,

täällä kun olen onnellisin. Tytöt, jotka menevät avioliittoon, tulevat
rumiksi ja onnettomiksi. Heidän miehensä eivät rakasta heitä, heidän
täytyy ahertaa työssä kuin orjat, hoitaa kotia ja lapsia. Katso Tessaa!
Hänen miehensähän oli ihan hullu hänen peräänsä. Nyt hän
tähystelee Juanitaa ja lyö Tessaa, jos hän valittaa. Ja emmekö
molemmat muista, kuinka äidillemme kävi? Minä en tahdo koskaan
rakastaa ketään enkä koskaan mene naimisiin. Rakastakoot minua,
jos ovat niin typeriä, mutta minä haluan olla rauhassa. En välitä
ainoastakaan miehestä.»

Totta puhuen José tiesi, että muisto äidin onnettomuudesta ja

Jovitan kertomukset olivat kaiken tämän pohjana. Kauhistuen hän
itsekin muisti nuo onnettomat vuodet heidän aikaisimman
lapsuutensa ajalta — äidin suuret, kauniit, surulliset silmät sekä
heidän iloisen, komean isänsä ja tämän huolettoman julmuuden ja
raakuuden. Kuinka monta kertaa he, José ja Pepita, olivatkaan
ryömineet iltasilla johonkin ullakon nurkkaan ja kuulleet äidin
nyyhkytykset ja monesti iskujen läiskähdykset ja kiroukset, joita
satoi hänen päällensä senvuoksi, ettei hän enää ollut kaunotar ja
että oli muita kaunottaria, jotka tuhlasivat hymyjään pulskille
miehille, sekä vapaille että avioliiton kahleilla sidotuille. Oli kovin
kiusoittavaa kauniille miehelle — niin hän ajatteli — saapua likaiseen
kotiin, sitte kun oli pitänyt hauskaa muualla, ja pakosta joutua
tuijottamaan köyhyyttä kasvoista kasvoihin ja katselemaan repaleisia
lapsia ja vaimoa, jolla oli suuret, itkettyneet silmät. Niin, Pepita ja
José muistivat kaiken tämän, ja Pepitan luonteeseen se oli jättänyt
ihmeellisiä merkkejä.

Nuori kun oli, hän oli herättänyt kiihkeitä intohimoja useammassa

kuin yhdessä sydämessä, ja parissa tapauksessa olivat kosijat olleet
paljoa paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän —
joukossa oli ollut rikkaan maanviljelijän ainoa poikakin, joka olisi
voinut valita itselleen paljoa ylväämmän puolison kuin tuon pienen
ynseän kaunottaren ja jonka vanhemmat mitä ankarimmin
paheksuivat hänen mielettömyyttänsä ja vihdoin lähettivät hänet
Sevillaan. Mutta sitä ennen oli Pepita häikäilemättä polkenut hänet
pienillä jaloillansa maahan.

»Minä inhoan teitä enemmän kuin ketään niistä muista», sanoi

hän ja loi häneen isot, rehelliset silmänsä, kun hän paljasti hurjan
raivonsa. »Menkää tiehenne ja naikaa se tyttö, jonka isänne on teille
valinnut — jos hän teistä huolii. Heidän ei enää tarvitse minua pelätä
eikä minua panetella. Minä en huoli teistä. En voi sietää teitä
lähelläni.»

Josén päähän ei koskaan pälkähtänyt valitella tytön käytöstä,

mutta Jovitan maailmallisten etujen vaisto tällä kertaa loukkaantui,
eikä hän epäröinyt lausua paheksumistansa.

»Eihän tässä Jumala nähköön kiirettä ole», sanoi hän, »mutta

tämä on tilaisuus, josta kuka tyttö tahansa voisi ylpeillä. Mutta kun
on sellainen houkkio! Niinhän se aina on. Sitten tulee joku, joka ei
ole minkään arvoinen, ja silloin tyttö tulee hulluksi, kuten muutkin, ja
juoksee kylläkin kärkkäästi hänen perässään.»
 »Minäkö!» huudahti Pepita, joka seisoi ovella. »Minäkö?» Ja hän
avasi mustat silmänsä vihasta ja hämmästyksestä.

»Niin, juuri sinä», vastasi Jovita. »Ja sinun käy vielä kymmentä
kertaa pahemmin kuin kenenkään muun. Tytöt, jotka mielestään
ovat liian hyviä puhuteltaviksikin, ovat aina helpoimmat hupsuttaa,
kun tapaavat mestarinsa. Kun hän vain tulee, niin sinä putoat kuin
kypsä rypäle.»

»Hän ei koskaan tule», sanoi Pepita, »ei koskaan!» Eikä hänen

kasvoillaan näkynyt epäilyksen vilahdustakaan — ei mitään muuta
kuin närkästystä Jovitan pahantuulisuudesta. »Minä en pelkää
miehiä. Ne ovat kaikki tyhmiä. Ne luulevat saavansa kaikki, mitä
tahtovat, eivätkä saakaan mitään. Heidän täytyy ensin kysyä, ja tytöt
voivat vastata kieltävästi. Silloin he tulevat onnettomiksi, kerjäävät ja
rukoilevat, kunnes heihin kyllästyy. Jos joku antaisi minulle kieltävän
vastauksen, en totisesti sallisi heidän nähdä, että se minua
katkeroittaa. He saisivat luulla, etten siitä vähääkään piinaisi.»

»Et sinä aina vastaa kieltävästi», murisi Jovita. »Odotahan, vielä

tulee päivä, jolloin vastaat myöntäen. Silloin teet sen kylläkin
mielelläsi. Sellaisia ovat naiset.»

Hurmaava pieni hymy värähdytti Pepitan huulia ja laajeni hänen

silmiinsä asti.

»Minä en ole mikään nainen», virkkoi tyttö ja katsahti

päiväpaisteiseen viinitarhaan. »Sen sanoi hän itse. Filippo sanoi: 'te
ette ole nainen — te olette velho, eikä kukaan voi liikuttaa
sydäntänne tai voittaa teitä'. Minä tahdon olla velho.»
 Omassa mielessään hän oli pitänyt enemmän näistä sanoista kuin
mistään aikaisemmin kuulemistaan ihailevista lauseista. Hän kuuli
kernaasti, että oli voittamaton ja kaikelta vaaralta turvassa — että oli
velho, vapaa kaikesta tuollaisesta onnettomasta hupsuudesta ja siis
voittamaton. Niin, se miellytti häntä. Ei ollut hänen syynsä, että
miehet rakastuivat häneen. Hän ei heitä siihen kehoitellut. Ei
ensinkään. Hän ei koskaan sallinut heidän tulla lähelle tai itseään
koskea — hän ei milloinkaan suonut heille helliä silmäyksiä tai sanoja
Hän vain nauroi ja oli Pepita — siinä kaikki. Hänessä ei siis voinut
olla syytä.

Ja kuitenkin oli hänen pieni sydämensä lämmin. Hän rakasti

hartaasti Joséta — hän piti Jovitasta, hän helli pieniä lapsia ja
eläimiä, ja nekin suosivat häntä. Vanhat ukot ja akat rakastivat häntä
hänen yksinkertaisen, melkein lapsellisen hyväntahtoisuutensa ja
avuliaisuutensa vuoksi, hän kun aina oli valmis auttamaan niitä,
jotka tarvitsivat hänen nuorta voimaansa tai hänen iloista
hilpeyttänsä. Ainoastaan niille miehille, jotka tarjosivat hänelle
rakkautta, hän ei osoittanut mitään myötätuntoa. Sillä hän ei näitä
asioita ymmärtänyt.
TOINEN LUKU

Kävi niinkuin José oli otaksunutkin. Kun hän ensimäisenä

vapaapäivällään vei Pepitan ja Jovitan mukanaan kaupungin
puistoon, loi jokainen ohikulkija useankin silmäyksen kauniiseen
tyttöön. Ihmiset melkein pysähtyivät häntä katselemaan, eikä
varmaan ollut ainoatakaan miestä, joka ei kääntänyt päätänsä
tarkatakseen lumoavaa, vyötäisiltään sirosti pyöreää,
loistavakasvoista tyttöä, kun tämä pieni pää ryhdikkäässä asennossa
ja punainen ruusu mustien kiharain pilvessä astui heidän ohitseen.
Piankin pari kolme Josén työtoveria etsivät tämän käsiinsä ja
tervehtivät erinomaisen sydämellisesti. Heillä oli mielestään kovin
paljon hänelle puhuttavaa ja he tuhlasivat hänelle
huomaavaisuuttansa. Sellainen hauska mies tämä José — niin
oivallinen poika ja taitava työssään, että niitä Madridissa harvoin
tapaa! Ja näissä puistoissa saattoi tosiaan huvitella. Kaiken aikaa he
katselivat Pepitaa, ja onnellinen se heistä, jolla oli äiti tai sisar
avustamassa tyttöön tutustumisessa. Eikä vanha Jovita koskaan ollut
saanut osakseen tällaista kohteliaisuutta ja nauttinut tällaista
kunnioitusta.

Pepita tunsi samanlaista riemua kuin linnunpoikanen ensimäisellä

lennollaan. Ja ilo elähytti kaikkea hänen ympärillään: juhlapukuinen
kansa, sininen taivas, päiväpaiste, vaatimattomat huvit, kaikki tuotti
hänelle päihdyttävää riemua. Hän teki tuttavuutta nuorten tyttöjen ja
heidän vanhempainsa kanssa, osoittautuipa ystävälliseksi nuorille
miehillekin, jotka kieppuivat Josén kintereillä ja näkyivät pitävän
hänen seuraansa viehättävämpänä kuin kenenkään muun.

Eräältä näistä nuorista miehistä — nimeltä Manuelo — Pepita ensin

kuuli Sebastianosta — iloisesta, ihmeellisestä, maankuulusta
Sebastianosta. Hän oli kysynyt Pepitalta, tuo Manuelo, menisikö hän
ensi viikolla Plaza de Torosille härkätaistelua katsomaan, ja kun tyttö
vastasi, ettei tiennyt — ettei koskaan ollut nähnyt härkätaistelua, oli
miehellä paljon asioita kerrottavana. Hän kuvaili laajan kilpakentän
ihmeitä, siellä kun oli tilaa kahdelletoistatuhannelle katsojalle ja
rikkaasti puetut ylhäiset ja kauniit naiset ihailijainsa ja
aviopuolisoittansa ympäröiminä huusivat ilosta ja innostuksesta
taistelun käydessä vaaralliseksi ja sekä härkäin että toreadorien
osoittaessa erityistä rohkeutta ja eloisuutta; hän kuvaili pukuja,
soitantoa, ratsuillaan areenalle syöksyviä picadoreja, banderilleroja
heittokeihäineen ja nauhoineen sekä matadorin uhmailevaa
rohkeutta, teräksisiä lihaksia ja hermoja ja salamannopeata
hyppäystä.

Sitten hän kuvaili Sebastianoa. Hänen innostuksestaan päättäen ei

Madridissa koskaan ennen ollut nähty sellaista matadoria, sellaista
surmaniskijää kuin Sebastiano. Ei koskaan niin kaunista, niin
säteilevää, niin yleensä jumaloitua nuorta miestä. Mitkä kaikuvat
kättentaputukset tervehtivätkään häntä, kun hän näyttäytyi
areenalla! Kun hän teki ylvään kumarruksensa juhlan esimiehelle ja
sanoi: »Minä kaadan tämän härän Madridin kansan ja tämän
näytelmän korkea-arvoisen ja mainion presidentin kunniaksi» ja
viskasi hattunsa ilmaan astuessaan eteenpäin ja heiluttaessaan
punaista viittaansa, niin millaista ihastusta hän herättikään! Hänestä
laulettiin kaduilla, hänen kuvallaan koristettiin viuhkoja ja hänen
rohkeita tekojaan kerrottiin hienoille vallasnaisille, jotka rakkaudesta
häneen olivat itkeneet silmänsä päästä. Mitä taas hänen oman
säätyluokkansa naisiin tuli, ei ollut ainoatakaan tyttöä Madridissa,
joka ei hänestä uneksinut.

»Miksi niin?» kysyi Pepita lempeällä, järkkymättömällä äänellään ja

kylmä, utelias katse suurissa, pitkien ripsien verhoamissa silmissä.

»Siksi, että he ovat häneen rakastuneet — jok'ainoa», vastasi

Manuelo liioitellen.

»Miksi niin?» kysyi Pepita vielä kerran.

»Miksikö?» huudahti Manuelo hiukan hämillään tässä

kysymyksessä esiintyvästä rehellisestä ja välinpitämättömästä
kaikkien luonnollisten syiden tietämättömyydestä, »miksikö? Siksi,
että hän on kookas ja vahva, siksi, että hän on kaunis, siksi, että hän
on rohkeampi ja notkeampi kuin kukaan muu — siksi että hän on
Sebastiano.»

Pepita nauroi ja avasi ja sulki nopeasti viuhkansa.

»Minkätähden te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Ajattelin vain, kuinka hän niitä halveksineekaan», vastasi tyttö.

»Oh, ei suinkaan», sanoi Manuelo, joka ei ollut kovin nokkela,

»hän on aina ystävällinen naisille. Muistan Saritan — pienen raukan,
joka aina oli asunut maalla. Tyttö näki hänet ensi kerran
härkätaistelussa eikä senjälkeen enää koskaan ollut onnellinen. Hän
ei voinut ajatella ketään muuta kuin häntä ja oli liian viattoman
yksinkertainen sitä salatakseen. Usein hän hiipi kotoansa ja seurasi
Sebastianoa tämän näkemättä. Hän tapasi naisen, joka tunsi jonkun
Sebastianon tuttavista, ja tuhlasi kaikki pienet säästönsä lahjoiksi
hänelle suositellakseen hänet ystäväkseen ja juttelemaan hänelle
Sebastianosta. Pari kertaa hän tapasi Sebastianon, ja koska hän oli
niin pieni ja herttainen tyttönen, puhutteli Sebastiano häntä
ystävällisesti ja lausui ihastuksensa hänen silmistään ja tanssistaan.
Hän ei aavistanut, että tyttö oli häneen rakastunut.»

Pepita nauroi taas.

»Miksi ihmeessä te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Hän tiesi sen», sanoi Pepita. »Hän tietysti uskoi, että tyttö oli
häneen rakastunut, vaikkei tämä olisi välittänyt hänestä rahtuakaan;
ja koska hän välitti hänestä, tiesi hän sen jo ennenkuin tyttö tiesi
itsekään ja oli siitä ylpeä ja teki asian niin paljon pahemmaksi kuin
voi.»

Manuelo katseli häntä hetkisen ääneti, kierrellen pieniä viiksiänsä.

Tuo pieni kaunis ilvehtivä olento, jonka huulten hymyn ja silmien
sulattavan lempeyden olisi luullut lupaavan suurta naisellista
hellyyttä, hämmästytti häntä kovin — oli ilmeistä, että Sebastianon
ihanuus oli jättänyt tytön aivan kylmäksi ja ettei tämä nähnyt mitään
lumoavaa hänen lemmenseikkailuissaan. Kuka muu tyttö olisi
kysynyt: »miksi?» — ja tuohon äänensävyyn? Manuelon oli vaikea
jatkaa kertomustaan.

»Sebastiano ei sille mitään voinut, että tyttö oli häneen

rakastunut», sanoi hän. »Eikä tyttökään sille mitään voinut.»
 »Miksi niin?» kysyi Pepita kolmannen kerran ja entistä
välinpitämättömämpänä.

»Miksikö?» sopersi Manuelo. »Siksi… siksi että niin käy kaikille.»

Pepita näytti kaikki pienet valkoiset hampaansa ja pisti sitten

ruusunvanan niiden väliin pitäen sitä kuin savuketta katsellessaan
ihmisvirtaa silmäripsiensä läpi. Ruusu ei ollut niin punainen kuin
hänen pieni pilkallinen suunsa.

»Sebastiano oli aina ystävällinen hänelle, kun hänet näki», jatkoi

Manuelo. »Kerran hän antoi hänelle divisansa [härkätaistelijan
kokardi]. Kuollessaan tyttö piti sitä kädessään eikä tahtonut siitä
erota. Se sai seurata häntä hautaan. Hän oli kaunis lapsi, se Sarita,
mutta hän oli aina elänyt maalla ja oli kovin tietämätön.»

»Minäkin olen aina elänyt maalla ja olen kovin tietämätön», sanoi

Pepita singahduttaen veitikkamaisen katseen suurista silmistään,
»mutta minä voin tehdä kaikki, mihin minulla on halua. Muut eivät
sitä voikaan.»

Pepitan mielestä Manuelo oli ikävä ja väsyttävä, ja hän toivoi, että

mies pian menisi tiehensä, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan viipyi
kaikenlaisilla tyhmillä verukkeilla. Mitä enemmän tyttö sai hänet
ymmälle, sitä enemmän nuori mies lumoutui. Hänelle oli melkein
kylliksi vain seisoa ja tuijottaa tyttöön ja kuunnella tämän ääntä
hänen jutellessaan muille. Tuo tyttö oli niin hurmaava, hän piti
päätään niin ryhdikkäästi kuin olisi ollut ylhäissyntyinen nainen eikä
mikään maalaistyttö!

Kun eräät ohikulkevat, jotka olivat muita rohkeampia, tekivät kyllin

kuuluvasti huomautuksia hänen kauneudestaan, ei se häntä
vähääkään häirinnyt, ikäänkuin se ei olisi häntä koskenutkaan. Oliko
mahdollista, että joku tyttö saattoi olla välittämättä siitä, että oli niin
kaunis? Mutta luulottelu, ettei hän siitä välittänyt, oli suuri erehdys.
Hän välitti siitä paljon.

Aina pienestä lapsesta asti hän oli kuvastimenkappaleessaan ja

lähteen vedessä nähnyt kauniit kasvonsa vienoille rusoposkineen ja
pehmeine huulineen, mustat kosteat silmät ja otsaa kaartelevat
lapselliset kiharat. Hän oli myöskin aina kuullut, että oli kaunis, ja
vanhemmaksi tultuaan hän oli huomannut jotakin muutakin,
nimittäin sen, että hänellä oli kauneuttaankin valtavampi voima —
voima, jota ihmiset tuskin yrittivät vastustaa. Hän ei itse tiennyt sille
mitään nimeä eikä vähimmässäkään määrässä sitä ymmärtänyt.
Usein hän sitä ihmetteli ja usein hän tunsi salaista, lapsellista pelkoa,
että paholaisella oli siinä jotakin osaa, varsinkin kun hän ilman
pienintäkään ponnistusta, vain syrjässä seisoen ja katsellen muita,
pienellä hymyllä oli esiin loihtinut tyhmiä lemmenpurkauksia, jotka
häntä suorastaan tympäisivät. Sellaiseen ei kyennyt Dolores eikä
Maria eikä Isabella, vaikka hekin olivat kauniita. Ja vaikka he olivat
kauniita, täytyi heidän luoda silmäyksiä ihailijoihinsa, nauraa, tanssia
ja haastaa tullakseen huomatuiksi, kun hänen sitävastoin vain tarvitsi
olla Pepita.

Kun hän myöhään sinä iltana istui Josén kanssa puutarhassa,

missä ilma oli raskas jasmiinin-, oranssin- ja sitruunankukkien
tuoksusta, teki hän tälle paljon kysymyksiä härkätaisteluista. Se oli
varmaan jotakin suurenmoista katseltavaa — sellainen ihmispaljous,
niin koreita värejä, tenhoavaa musiikkia! José osasi kuvailla niitä
paremmin kuin Manuelo. Hänen täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä
niistä tiesi.
 Hän kuvaili niin hyvin kuin taisi, ja hitaasta esitystavastaan
huolimatta hän loihti sisarensa silmien eteen varsin jännittävän
taulun. Tai pikemminkin se oli tytöstä jännittävä, kuten kaikkien
näiden päivien uutuudet. Kun José ennen isoäidin ja Pepitan tuloa oli
ollut tekemässä pieniä valmistuksiansa heidän
vastaanottamisekseen, oli hän pistäytynyt parissa härkätaistelussa
eikä mikään yksityiskohta ollut jäänyt hänen miettiväiseltä
luonteeltaan huomaamatta. Hän muisti kaikki, se José.

»Mutta sinä saat tulla sinne», sanoi hän. »Sinä saat ensi kerralla
käydä itse katsomassa. Ensi viikolla taas on härkätaistelu. Me
menemme sinne ja otamme Jovitan mukaamme.»

Pepita löi ihastuksesta käsiänsä yhteen. Hän hypähti ylös ja

pyörähti muutaman tanssiaskeleen lapsellisessa ilossaan.

»Mikä onni!» huudahti hän. »Siitä tulee ihanaa! Ehkä sinne saapuu
kuningas ja kuningatarkin!»

»Sinä saat nähdä Sebastianon», sanoi José vakavasti.

»En välitä Sebastianosta», tuiskahti Pepita vallattomasti.

»Et välitä hänestä?» ihmetteli José hämmästyneenä.

»Et välitä Sebastianosta! Mitä tarkoitat?»

Pepita kohautti olkapäitänsä.

»Ne puhuvat hänestä liian paljon», vastasi hän, »ja hän on liian
itserakas. Hän luulee, että kaikki naiset ovat häneen rakastuneita ja
että maalta tullut tyttö ei käsitä mitään ja kuolee rakkaudesta, kun
vain saa hänet nähdä.»
 »Sitä minä en tiennyt», virkkoi José hämillään. »En ole koskaan
kuullut kenenkään niin sanovan. Häntä mainitaan kunnon mieheksi.»

»Minäkään en ole koskaan kuullut kenenkään sitä sanovan»,

vastasi Pepita ivallisesti, »mutta minä tiedän sen. Olen varma, että
hän on tyhmä ja itserakas.»

Tämä huomautus sai Josén aivan ymmälle ja antoi hänelle aihetta

pitkään ja syvälliseen mietiskelyyn, vaikkei hän kuitenkaan päässyt
mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli vain Pepitan
oikkuja. Hän melkein arasteli mainita, että hänellä oli ollut kunnia
tavata tuo suurenmoinen sankari kilpakentän ulkopuolella, vieläpä
saada puhuakin hänen kanssaan ja kuulla hänen puhuvan, kun hän
seisoi ihailijajoukon ympäröimänä eräässä kahvilassa. Tämän uutisen
hän oli säästänyt Pepitallc kerrottavaksi, mutta nyt hänestä tuntui,
että oli paras säästää sitä vielä vähän kauemmin.

Mutta kun härkätaistelun päivä tuli, ei ollut mahdollista sitä enää

salata.

Oi tuota ihmeellistä, tuota alusta loppuun ihanaa päivää! Pepita oli

ylhäällä jo aamunkoitteessa ja lauleskeli. Jovitan täytyi levätä, jotta
olisi parhaalla tuulellaan ja nauttisi juhlallisuuksista tärvelemättä niitä
torailulla. Pepita ei kaivannut lepoa — hänen pienet jalkansa
tanssivat hänen liikkuessaan.

Valmistaessaan aamiaista hän haastoi taukoamatta Josén kanssa

kysellen häneltä tuhansia asioita. Kaikki lisäsi hänen iloansa. Taivas
oli kirkkaan sininen, ja kevyt tuulonen teki lämmön siedettäväksi;
linnut lauloivat niin että niiden kurkut olivat haljeta, kasvit
puutarhassa näkyivät peittyneen uusilla kukkaröykkiöillä
hilpeyttääksensä pientä maailmaa heidän ympärillään. Ylhäällä
Pepitan ullakkokamarissa oli hänen juhlapukunsa levitettynä
vuoteelle, ja hänen pienet uudet kenkänsä olivat lattialla. Hän oli
katsellut niitä kuunvalossa joka kerta, kun hän yöllä heräsi. Vuosi
sitten ei hänelle olisi ollut mahdollista omistaa niin kauniita kapineita,
ei niistä edes uneksia, mutta tässä uudessa lumoavassa elämässä
näytti kaikki mahdolliselta.

Ja kuinka hurmaava hän pukeuduttuaan olikaan! Hänen

ruusunväriset kasvonsa hehkuivat ja hymyilivät, tenhoavasti
säteilivät sametinmustat silmät, ylpeästi hän keikautti pientä
tummatukkaista päätänsä, johon oli kiharaisen hiussolmun sivuun
pistetty loistava kukka. Jovita töllisteli suu ammollaan ja melkein
huudahti — hänen tapoihinsa ei kuulunut vapaaehtoisesti ilmilausua
mitään hyväksymistä, ja hän ei pitänyt ihmisistä, jotka nuorille
tytöille kehuskelivat näiden kauneutta. Mutta José katseli sisartaan
kuin tämä olisi ollut harvinainen troopillinen lintu, joka äkkiä oli
lentää pyrähtänyt taloon. Hän tirkisti kerran toisensa perään ja
väänteli viiksiänsä, samalla kun hänen usein jäykänlaiset piirteensä
lämpenivät.

»Niin, niin», sanoi hän, »kaikki on mainiota ja puku on kaunis.

Kukaan muista tytöistä ei ole hienompi. Ei edes Candida…»

Pepita nauroi. Candidaa oli heidän entisessä kotikylässään pidetty

suurena kaunottarena. Mutta Pepita tiesi olevansa kauniimpi kuin
Candida.

José nauroi myöskin, vaikka tuskin tiesi miksi. Sitten hän melkein
varovasti ja epävarmasti otti esille korean viuhkan —
huokeahintaisen, mutta heleävärisen.

»Kas tässä…» aloitti hän.

 Pepita otti sen häneltä ja avasi sen nopealla ranteen liikkeellä.
Toisella puolen oli kuva, joka esitti komeata, uljasta miestä rikkaasti
koristellussa puvussa.

»Hän on Sebastiano», sanoi José arastellen.

Pepita nyökkäsi ja hymyili.

»Sen tiesin», vastasi hän. »Minä tiesin, että hän näyttäisi

tuollaiselta.»

»Kukaan muu ei voi kaataa härkää sillä tavalla kuin hän», virkkoi
José.

»Minun puolestani hän saa niitä kernaasti kaataa», vastasi Pepita

ja löyhytteli viuhkallaan mitä siroin ja tutkimattomin ilme
kasvoillansa.

Matka Plaza de Torosille oli Pepitasta melkein yhtä ihana kuin

härkätaistelu. Laajat ihmislaumat, jotka kaikki tulvivat samalle
taholle, kaikki parhaissa pukineissaan ja parhaalla tuulella nauraen,
tuuppien toisiaan, haastaen sekä vaihtaen tervehdyksiä tai leikillisiä
lauseita; upeat vaunut, jotka vierivät ohitse kuljettaen hienoja naisia
ja herroja; vanhat ränstyneet yhteis- ja raitiovaunut ja muut
ajovehkeet, joiden matkustajat olivat paljoa hilpeämpiä kuin noissa
komeammissa ajopeleissä istuvat; muulien kellojen kilinä, ajajien
huudot, ruoskanläiskähdykset, päiväpaiste, värit, vieläpä tomukin —
kaikki kohotti hetken jännitystä.

Kun he olivat raivanneet tiensä tungoksen lävitse, tuntui taas kuin

tuona ensimmäisenä sunnuntaina puistossa: päät kääntyivät ja
huudahduksia kuului Pepitan ohi kulkiessa. Ja miten olikaan, José
näkyi olevan tunnetumpi kuin hän itsekään oli luullut, sillä niin monet
häntä tervehtivät. Asian todellinen laita oli se, että ne, jotka olivat
nähneet nuoren tytön, olivat jutelleet hänestä keskenään ja muiden
kanssa, ja heidän helposti syttyvä espanjalainen luonteensa oli
ilmiliekissä. Ja ne, jotka eivät olleet häntä nähneet, vaan kuulleet
hänestä puhuttavan, olivat yhtä innokkaita kuin nuo
onnellisimmatkin. Häntä oli niin elävästi ja vaikuttavasti kuvailtu
kerta toisensa perään, että monet tunsivat hänet »Josén kauniiksi
sisareksi».

Niin he häntä nimittivät, — Josén kauniiksi sisareksi. Hän kuuli sen

ainakin puolisen tusinaa kertaa, muttei edes kohottanut pitkiä
silmäripsiänsä. Hän oli niin tottunut ihailuun, että tuskin huomasi sen
häntä koskevankaan; eikä häneen tehnyt pienintäkään vaikutusta,
vaikka hän istuessaan härkiä katselemassa tiesi rohkeiden tai
kaihoavien silmien väijyvän hänen kasvojansa ja vaikka lakkaamatta
tehtiin yrityksiä hänen huomionsa herättämiseksi.

Se oli kaikkien mielestä ihana päivä. Nähtiin komeita härkiä ja

upeita pukuja, ja taistelijat olivat parhaimmillaan. Katselijatkin olivat
mitä parhaimmalla tuulella — pienellä vilvoittavalla viimalla oli ehkä
osansa siinä. Kaikki huvitti heitä, he paukuttivat hurjasti käsiänsä,
huusivat ihastuksesta tai rohkaistakseen härkiä samoin kuin
toreadorejakin. Yleisön hienompi osa oli kallisarvoisissa pukimissa;
kauniit naiset katselivat innostuksesta loistavin silmin härkiä, jotka
kantoivat heidän värejänsä silkkisissä ja kiiltokultaisissa
nauharuusuissa, tuhannet koreat viuhkat liehuivat kuin perhosparvi
ja soitonsäveleet täyttivät ilman.

Pepita istui kuin lumoavassa unessa. Väri vaihteli hänen poskillaan

ja ihastus säteili hänen silmistänsä. Hän oli espanjalainen tyttö eikä
niin paljoa aikaansa edellä, että kauhun silmänräpäykset hänen
edessään tapahtuvassa huvissa olisivat voineet himmentää sen
tenhoa ja jännitystä Totta puhuen hän unohti kokonaan Sebastianon
eikä edes tuntenut häntä uljaan jonon komeudessa: niin kiintynyt
hän oli loistavaan näytelmään.

Mutta kun härkä oli surmattava, oli se toista. — Juuri vähää ennen
hän oli huomannut Manuelon vieressään — kyllin lähellä, jotta tämä
voi häntä puhutella. Manuelo oli nähnyt hänet ja hetki hetkeltä
käynyt yhä levottomammaksi, kunnes vihdoin oli kiinnittänyt itseensä
Josén ja Jovitan huomion, ja ensi sanansa Pepitalle hän lausui
riemuhuutojen ja kättentaputusten kaikuessa.

»Sebastiano!» sanoi hän. »Tuolla on Sebastiano!»

Pepita kääntyi katsoakseen osoitettuun suuntaan. Kuinka ylpeänä

ja huolettoman näköisenä hän kulkikaan eteenpäin varmoin joustavin
askelin, kuinka ryhdikkäästi hän kohotti päätänsä ja hartioitansa,
kuinka hänen kulta- ja hopeanauhansa kimaltelivat ihmisjoukon
huudellessa hänelle ikäänkuin lemmekkäässä hurmassa! Häntä
palveltiin, hän oli kansan epäjumala. Niin, viilsipä Pepitankin kylmää
sydäntä. Hän tunsi sen sykkivän nopeammin. Olla noin ylväs ja
rohkea ja voitokas — olla kaiken keskipisteenä — kyetä herättämään
näin ääretöntä riemua — siinä oli sentään jotakin. Ja kaunis hän
myöskin oli, vaikkei Pepita siitä muutoin välittänyt, paitsi että näki
sen lisäävän hänen voittojaan ja tekevän ne täydellisemmiksi. Hänen
miellyttävä tapansa liikuttaa kookasta vartaloansa, hänen tummat,
eloisat kasvonsa intohimoisine andalusialaisine silmineen, joiden
syvyyttä enensi pitkien mustien ripsien varjo, jalan kaartuminen ja
jäsenten kauniit liikkeet — kaikki tuo oli omiaan tekemään hänet
poikkeukseksi vähemmän onnellisten kuolevaisten joukossa. Mutta
omistaa tuo ja lisäksi olla koko innostuneen kansan epäjumala — se
oli kyllä elämisen arvoista. Jos ollenkaan välitti miehistä, jollei pitänyt
heitä ikävinä, jos oli typerä — niinkuin Sarita — ja salli itsensä
hurmata, oli tuossa kaikessa toki jotakin, mikä saattoi viehättää.

»Tuolla on Sebastiano», virkkoi José.

Mutta Sebastiano puhui kisojen esimiehelle. Hän kohotti kiiltävän

miekkansa ja lausui sanottavansa kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.
Pepita kuunteli hänen puhuessaan. Ja sitten alkoi esityksen
jännittävin kohta. Sebastianon tehtävä ei ollut mitään lapsenleikkiä.
Hurja musta sonni, joka mulkoili häneen palavin silmin ja pää alas
työnnettynä, mylvi raivosta repiessään sarvillaan maata ja
paiskellessaan sitä tomupilvenä ympärilleen, oli taitavan ja uljaan
vastustajan arvoinen. Se oli vihainen, häijynilkinen, salakavala sonni.
Picadorien ja banderillerojen härnäily oli jo kiihoittanut sen raivoon,
ja sitä täytyi vartioida, tutkia, ärsyttää ja viekoitella. Ainoatakaan sen
liikettä ei saanut päästää silmistä eikä pitää vähäpätöisenä —
tarvittiin varovaisuutta, nopeutta, suurenmoista rohkeutta ja
joustavinta valppautta.

Millainen näytelmä se olikaan! Hurja kamppailu eläimen

viekkauden, voiman ja villiyden sekä inhimillisen rohkeuden, taidon
ja harkitsemisen välillä! Uljas ja notkea mies lepäsi tuskin
silmänräpäystäkään: hän syöksyi eteenpäin kieputtaen koreata
viittaansa taisteluhaasteeksi sonnille, heiluttaen miekkaansa, leikkien
kuolemalla ja vaaralla, mutta välttäen molemmat vastustamattomalla
notkeudella ja nopeudella, mikä oli ihmeellistä katsella ja kiihoitti
yleisön uusiin riemun ja ihastuksen huutoihin. Vanha Jovitakin
havahti innostukseen, joka muistutti hänen kauvan sitten paenneen
nuoruutensa päivistä. José ja Manuelo huusivat muiden mukana, ja
Pepita tunsi jälleen — tunsi entistä voimakkaampana — äkillisen
vihlauksen ja sydämentykytyksen.

Vihdoin leikki läheni loppuansa; millä uljaalla harppauksella sankari

syöksähtikään antamaan viimeisen kunniakkaan iskun! Toista ei
tarvittu: härkä horjui, vavahti, putosi etunojoon polvilleen ja kellahti
kyljellensä. Sebastiano seisoi suorana, loistavana, huolettomana ja
taaskin voittajana, ilman kajahdellessa paukkuvista
kättentaputuksista.

»Nyt olette hänet nähnyt», huudahti Manuelo Pepitalle, »te olette

nähnyt Sebastianon!»

»Niin», vastasi tyttö hiukan hengästyneenä, »minä olen nähnyt

hänet».

Ja juuri kun hän puhui, tiesi hän, että Sebastianokin oli nähnyt
hänet; hän tiesi sen ennenkuin Manuelo vielä kerran kovin
innostuneena lausui:

»Hän katsoo tännepäin… katselee meitä… teitä!»

Se oli aivan totta. Jokin oli vetänyt hänen huomionsa sille riville,
missä he istuivat, joku huuto — tai kuka tietää? — joku hieno
magneettinen voima. Sebastiano käänsi päänsä nopealla liikkeellä ja
hänen silmänsä sattuivat ja kiintyivät heti loistaviin kasvoihin, jotka
hehkuivat kuin kaunis kukka muiden vähemmän kukoistavien
kasvojen joukossa.

»Hän katselee sinua, Pepita», sanoi José.

»Hän katselee sinua ja Jovitaa», vastasi Pepita nauraen ja käänsi

kasvonsa pois.
 Mutta sitä ennen oli Sebastiano ne kyllä nähnyt. Se oli sallimus.
Niin, sen hän tiesi. Hän oli usein ollut rakastunut, hänellä oli ollut
romanttisia seikkailuja, mutta hän oli aina ollut vastaanottajana ja
muut antaneet. Hän oli aina pysynyt Sebastianona, jumaloituna
sankarina. Ja nyt hän seisoi katsellen viuhkan puolittain kätkemää
pientä päätä ja unohti hetkiseksi, missä oli, ja että kansa yhä
riemuitsi ja mielipuolten tavoin paukutti hänelle käsiänsä.
KOLMAS LUKU.

Pepita ja muut, Manuelo heidän mukanaan, lopettivat päivänsä vielä

toisella juhlallisuudella. He aterioisivat kahvilassa ja kuulivat
ympärillä istuvien keskustelevan härkätaistelusta.

Erään pöydän ääressä heidän lähellään istui kolme chuloa

[härkätaistelijan apulainen. Suom.], jotka haastoivat niin
äänekkäästi, että he kaiken aikaa kuulivat heidän sanansa. Ja
Sebastianosta he puhuivat, vaikuttavasti kuvaillen hänen rohkeata
urotyötään, kertoen, mitä hän oli tehnyt ja mihin hän kykeni, sekä
vakuutellen, ettei Madridissa koskaan ollut nähty hänen vertaistaan.
Ja sitten hänen valloituksensa! Oli totta, että korkeasäätyiset naiset
— kauniit ja jalosukuiset — olivat lähettäneet hänelle kirjeitä ja
lahjoja. Gonsalvo, joka oli hänen läheinen ystävänsä, voisi kertoa
paljon, jos tahtoisi. Sebastiano oli saanut loistavia voittoja. Kerran
hän oli ollut suuressa vaarassakin senvuoksi, että nainen, joka häntä
rakasti ja kävi häntä tapaamassa, oli hyvin korkea-arvoinen: tämän
sukulaiset uhkasivat mieluummin tarttua tikariin kuin sallisivat hänen
jatkaa oikkuaan.

»Mutta sanotaan myöskin, ettei Sebastiano tuntenut häntä

kohtaan mitään rakkautta — ettei hän välitä kenestäkään»,