Full download ebooks at https://ebookmeta.

com

Lockean Property Ethics and Restitution First

Edition David Jarrett

For dowload this book click link below

https://ebookmeta.com/product/lockean-property-ethics-and-
restitution-first-edition-david-jarrett/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Cultural Property and Contested Ownership The

Trafficking of Artefacts and the Quest for Restitution
1st Edition Brigitta Hauser Schäublin Editor Lyndel V
Prott Editor
https://ebookmeta.com/product/cultural-property-and-contested-
ownership-the-trafficking-of-artefacts-and-the-quest-for-
restitution-1st-edition-brigitta-hauser-schaublin-editor-lyndel-
v-prott-editor/

Property and its Forms in Classical German Philosophy

1st Edition David James

https://ebookmeta.com/product/property-and-its-forms-in-
classical-german-philosophy-1st-edition-david-james/

After Servitude Elusive Property and the Ethics of

Kinship in Bolivia 1st Edition Mareike Winchell

https://ebookmeta.com/product/after-servitude-elusive-property-
and-the-ethics-of-kinship-in-bolivia-1st-edition-mareike-
winchell/

The Force Oversleeps Jarrett J. Krosoczka

https://ebookmeta.com/product/the-force-oversleeps-jarrett-j-
krosoczka/
Hey Kiddo 1st Edition Krosoczka Jarrett J

https://ebookmeta.com/product/hey-kiddo-1st-edition-krosoczka-
jarrett-j/

Intellectual Property: Patents, Copyright, Trade Marks

and Allied Rights Ninth Edition. Edition David Llewelyn

https://ebookmeta.com/product/intellectual-property-patents-
copyright-trade-marks-and-allied-rights-ninth-edition-edition-
david-llewelyn/

Intellectual Property Patents Copyright Trade Marks and

Allied Rights 9th Edition David Llewelyn & Tanya Aplin

https://ebookmeta.com/product/intellectual-property-patents-
copyright-trade-marks-and-allied-rights-9th-edition-david-
llewelyn-tanya-aplin/

The Doctor and Mrs A Ethics and Counter Ethics in an

Indian Dream Analysis First Edition. Edition Sarah
Pinto

https://ebookmeta.com/product/the-doctor-and-mrs-a-ethics-and-
counter-ethics-in-an-indian-dream-analysis-first-edition-edition-
sarah-pinto/

The Palgrave Handbook of Sexual Ethics David Boonin

https://ebookmeta.com/product/the-palgrave-handbook-of-sexual-
ethics-david-boonin/
i

Lockean Property Ethics and Restitution

In this book, David Jarrett argues that the influential Lockean thesis of
justice in property, which traces back to John Locke, seems to entail much
egalitarian property redistribution.
Put briefly, Lockeans argue that people justly own: (1) any unowned
natural resources they labour on, (2) any resources they receive via volun-
tary transfer from a legitimate owner, and (3) any resources they legitim-
ately receive in compensation for harm done to their person or legitimately
held property. However, a question that has been largely overlooked by
Lockeans is how to address the problem of property that did not arise in
line with Lockean justice. What do we do about property that derives from
feudal and colonial conquest, for example? Drawing on a range of theoret-
ical and historical sources, this book argues that the legal concept of resti-
tution is the most reasonable way to address the problem. If we apply this
concept, it appears that much property in the world is held unjustly and
should be redistributed in an egalitarian manner.
Lockean Property Ethics and Restitution will be of interest to political
theorists and philosophers alike.

David Jarrett holds a political theory PhD and teaches politics at

Queen Mary University of London, UK.
ii

Routledge Studies in Social and Political Thought

167 Outlines of a Theory of Plural Habitus

Bourdieu Revisited
Miklós Hadas

168 Marcel Gauchet and the Crisis of Democratic Politics

Edited by Natalie J. Doyle and Sean McMorrow

169 Anatomies of Modern Discontent

Visions from the Human Sciences
Thomas S. Henricks

170 Critical Theory of Coloniality

Paulo Henrique Martins

171 Karl Polanyi and the Paradoxes of the Double Movement

John Vail

172 Nationalism and Hegemony

The Consolidation of the Nation in Social and Political Life
Michaelangelo Anastasiou

173 Lockean Property Ethics and Restitution

David Jarrett

174 Making Citizenship Work

Culture and Community
Edited by Rodolfo Rosales

For a full list of titles in this series, please visit www.routledge.com/series/

RSSPT
iii

Lockean Property Ethics and

Restitution

David Jarrett
iv

First published 2023

by Routledge
605 Third Avenue, New York, NY 10158
and by Routledge
4 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon, OX14 4RN
Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group, an informa business
© 2023 David Jarrett
The right of David Jarrett to be identified as author of this work has been asserted in
accordance with sections 77 and 78 of the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or utilised
in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now known or
hereafter invented, including photocopying and recording, or in any information
storage or retrieval system, without permission in writing from the publishers.
Trademark notice: Product or corporate names may be trademarks or registered trademarks,
and are used only for identification and explanation without intent to infringe.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
A catalog record for this title has been requested
ISBN: 978-0-367-54651-9 (hbk)
ISBN: 978-0-367-54873-5 (pbk)
ISBN: 978-1-003-09098-4 (ebk)
DOI: 10.4324/9781003090984
Typeset in Times New Roman
by Newgen Publishing UK
v

Contents

Acknowledgements vi
List of acronyms vii

Introduction 1

1 Lockean property ethics 10

2 The Lockean law of restitution 38

3 Alternative approaches to addressing Lockean injustice 61

4 Unjustly acquired property 80

5 Redistribution 105

Conclusion 124

Appendix: More on Lockean exploitation 127

Index 149
vi

Acknowledgements

For comments on the text at different points of its development, including

article form, I would like to thank Dechlan, Maura, and Ron Jarrett,
Betty and Mick Brooks, Ted Hyett, Carl Levy, Saio Gradin, Ruth Kinna,
Jason Edwards, Roderick Long, Robin Hahnel, Robert McMaster, Enid
Arvidson, Natalja Mortensen, Charlie Baker, and Ting Baker.
My paper, ‘The Lockean Law of Restitution: How Lockean Justice
Entails Significant Property Redistribution’, was first published in the
Review of Radical Political Economics, doi: 10.1177/0486613420938193,
Spring 2021, 53 (1): 5–16, and an updated version is reprinted as Chapter 2
of this book, with permission by the Union for Radical Political Economics.
I thank New York University Press for permission to use extracts from:
Rothbard, Murray N. 1998. The Ethics of Liberty. New York and London:
New York University Press.
vi

Acronyms

LLOR Lockean law of restitution

LLORAT Lockean law of restitution and tort
LLOT Lockean law of tort
vi
1

Introduction

Lockean justice in property

This book is about Lockean property ethics and restitution. Since the
enlightenment, the Lockean thesis of justice in property (which traces
back to the influential liberal philosopher John Locke) has been one of the
main arguments for upholding existing private property titles. However,
this book argues that the Lockean thesis actually seems to entail much
egalitarian property redistribution. The Lockean thesis can be broken
down into two main components: first, persons own their bodies (i.e., they
may do what they wish with their bodies as long they do not infringe on
the self-ownership or private property rights of another person); second,
persons own their legitimately acquired property. Locke further outlined a
thesis of justice in property acquisition, which has been subsequently clari-
fied by Lockean theorists (Nozick 1974; Rothbard 1998). According to this
thesis, there are three ways that a person can acquire property that can be
legitimately protected: (1) they may labour on (i.e., homestead) unowned
natural resources; (2) they may receive justly held property via voluntary
transfer from a legitimate owner; (3) they may gain property as restitution
or compensation for an injustice done against their person or their legit-
imately held property. Any aggression against persons or their justly held
property is considered an infringement on rights. Proponents of Lockean
property rights argue that they are natural rights. Note that unless specified
otherwise, where we use words such as ‘legitimate’, ‘illegitimate’, ‘just’, and
‘unjust’ in this book, we use them in Lockean terms. Note also that—as we
discuss in Chapter 1—Locke (2009) himself put forward a slightly more
complex version of the theory. As is common practice, when we use the
word ‘Lockean’ we are referring to the simplified, popular version which
we have outlined here (sometimes also known as ‘neo-Lockeanism’) rather
than Locke’s exact ideas per se.
The Lockean thesis of justice is perhaps one of the most influential ideas
in the world. Macpherson (1962) claims that the possessive individualist
ideas laid out by English seventeenth century philosophers—particularly
Locke—are the foundation of liberalism. Samuel Huntington (1957,
469) argues that political conflict in the United States has historically taken

DOI: 10.4324/9781003090984-1
2

2 Introduction
place ‘within a shared framework of Lockean values’. Patomaki (2006) has
also argued that the Lockean thesis of justice in property is central to the
ideas promoted by international institutions such as the World Bank and
International Monetary Fund. We further suggest that it is the Lockean
thesis that Hardt and Negri (2009, 7) have in mind when they discuss
the centrality of popular, ‘internalised’ notions of justice in property to
maintaining global order. There is no other thesis of justice in property
that comes close in influence.
The recent rise of the right-libertarian1 movement is also worth noting
when considering the influence of Lockeanism. Murray Rothbard—
arguably the founding thinker of the movement and the inventor of
so-called ‘anarcho-capitalism’—believed that he was for the most part
simply refining Locke’s ideas, as transmitted through American Lockeans.
Rothbard argued that Locke’s contribution to right-libertarianism was to
‘set forth the natural rights of each individual to his person and property’
(Rothbard 2006, 4). Rothbard further wrote in Ethics of Liberty (here-
after referred to as ‘Ethics’), that ‘It was the Lockean individualist trad-
ition’ upon which he was attempting to build (Rothbard 1998, 21).2 As an
example of the right-libertarian movement’s influence, the United States-
based Libertarian Party has become by far the third largest political party
in that country. The party promotes the idea of limiting the government
to only protecting ‘life, liberty and property’ (Libertarian Party 2020),
echoing Locke’s ideas. Meanwhile, self-declared ‘libertarians’ such as Alex
Jones have gained extensive media followings and regularly publicise the
ideas of Lockean theorists including Rothbard (see, for example, Rockwell
2016). Also worth mentioning are two popular think tanks co-founded
by Rothbard: the Cato Institute and the Mises Institute, which promote
Lockean right-libertarian views. The Cato Institute was also co-founded
by, and remains under the control of, Charles Koch of Koch Industries—
the sixth richest person in the world in 2018. Named after followers of John
Locke, the institution regularly ranks as one of the most influential think
tanks in the world (Cato Institute 2001; McGann 2018).
It should also be noted that Lockean ideas are unlikely to go away any
time soon. Not only are they seemingly broadly internalised and apparently
becoming more explicitly popular, but there are also difficulties in arguing
against them. For one thing, while they are extremely problematic in cer-
tain ways (as we shall discuss in Chapter 1), Lockean notions of justice in
property do seem to have a certain intrinsic appeal—recognised even by
ardent critics. (We will not speculate here how far this appeal is something
nurtured by the dominant socio-economic status quo rather than being an
innate feature of human beings.) Discussing only the self-ownership part
of the Lockean justice thesis, as presented by Nozick, the pro-egalitarian
G.A. Cohen makes the following comments:

The thesis of self-ownership has, after all, plenty of appeal, quite apart
from anything that Nozick urges on its behalf. Its antecedent (that is,
3

Introduction 3
pre-philosophical) appeal rivals that of whatever principles of equality
it is thought to contradict, even for many committed defenders of such
principles: that is why Anarchy, State, and Utopia unsettles so many
of its liberal and socialist readers… In my experience, leftists who
disparage Nozick’s essentially unargued affirmation of each person’s
rights over himself lose confidence in their unqualified denial of the
thesis of self-ownership when they are asked to consider who has the
right to decide what should happen, for example, to their own eyes.
They do not immediately agree that, were eye transplants easy to
achieve, it would then be acceptable for the state to conscribe potential
eye donors into a lottery whose losers must yield an eye to beneficiaries
who would otherwise be not one-eyed but blind.
(Cohen 1995, 70)

We suggest that the Lockean world-ownership thesis (i.e., the Lockean

approach to ownership of worldly items) is less convincing than the self-
ownership thesis, but it also surely has significant appeal. Rothbard asks
how property titles should be allocated, and responds in the following
manner:

Let us take, as our first example, a sculptor fashioning a work of art

out of clay and other materials; and let us waive, for the moment, the
question of original property rights in the clay and the sculptor’s tools.
The question then becomes: Who owns the work of art as it emerges
from the sculptor’s fashioning? It is, in fact, the sculptor’s ‘creation,’
not in the sense that he has created matter, but in the sense that he
has transformed nature-given matter—the clay—into another form
dictated by his own ideas and fashioned by his own hands and energy.
Surely, it is a rare person who, with the case put thus, would say that the
sculptor does not have the property right in his own product. Surely, if
every man has the right to own his own body, and if he must grapple
with the material objects of the world in order to survive, then the
sculptor has the right to own the product he has made, by his energy
and effort, a veritable extension of his own personality.
(Rothbard 2006, 37)3

We will examine these positions in more detail in the next chapter. Here our
aim is simply to note that the core principles of Lockean ownership are not
prima facie outlandish or ridiculous.
It also appears that the Lockean thesis cannot be proven objectively
false. After a philosophical examination, Cohen (1995) claimed that while
the appeal of the self-ownership thesis can be reduced by argumentation,
it cannot be strictly refuted. We suggest that the same goes for the Lockean
approach to justice in world-ownership. It is worth noting that this would
explain Lockeanism’s longevity and its ability to renew its popularity with
the right-libertarian movement.
4

4 Introduction

This book’s argument and target audiences

Despite its broad political influence, prima facie appeal, and the fact that
it cannot be strictly refuted, we will suggest that when examined closely,
the Lockean thesis is less convincing than may first appear. However,
the core argument of this book is that even if—for argument’s sake—we
accept the Lockean thesis, it is not clear that it works as a defence of any
existing, real-world property titles, despite the claims of Lockeans. The
problem is—we argue—that Lockean theorists have failed to coherently
address the problem of how historical injustice affects the legitimacy of
existing titles. There are two parts to this problem. The first is that many
titles have not arisen in line with Lockean justice. What do we do about
property titles that derive from feudal and colonial conquest, for example?
This book argues that the concept of restitution—a pillar of Western legal
systems—is the most reasonable way to address this problem. That is,
the book proposes a Lockean version of the law of restitution, known as
the ‘Lockean law of restitution’ (or ‘LLOR’). Furthermore, if we employ the
LLOR to property that has completely unknown rightful owners, the prop-
erty in question should ideally be redistributed in an egalitarian manner
among everybody in the world—becoming part of the global commons.
When we apply the LLOR to our actual world, with its history of various
forms of unjust resource acquisition, it appears that no resources are justly
held, and all resources should ideally become part of the global commons.
An appendix to the book is also added, which argues that by adhering to
the LLOR, we also have a new way of interpreting economic exploitation
in seemingly free contracts—in particular wage labour relationships but
also credit relationships.
The second thing that must be borne in mind when considering the
problem of historical injustice is that persons may have acquired resources
legitimately but owe those resources to others as compensation for unre-
lated torts (e.g., assaults). How to address Lockean torts with a Lockean
version of tort law, known as a Lockean law of tort (LLOT) will also be—
more briefly—discussed in this book. It is argued that the implications of
the LLOT for resource reallocation are very unclear. Furthermore, it seems
that any compensation required by the LLOT should only take place after
the requirements of the LLOR are carried out. Note that when combined,
the LORR and LLOT can be labelled the ‘Lockean law of restitution and
tort’ (or ‘LLORAT’).
The book should be of interest to academics, students or lay persons
interested in the political philosophy of property rights—particularly in
the Lockean thesis of justice in holdings. It should also be of political
interest to those that consider themselves proponents of Lockeanism. If
they are interested in how to deal politically with the problem of addressing
historical injustice, or do not wish to defend property titles which are
unjust according to Lockean theory, they should consider the arguments
put forward in this book. This book argues that previous approaches
5

Introduction 5
to the problem of unjustly gained holdings, as outlined by the Lockean
theorists Rothbard, Nozick and Spooner, respectively, have had serious
shortcomings, which the LLOR seems to address.
The book should also be of interest to those interested in the topic of
reparations. Multiple reparations theorists have implicitly or explicitly
employed Lockean arguments to make their case. However, this book claims
that such arguments do not work. They rely on incoherent Rothbardian
or Nozickean approaches to addressing historical injustice. Yet, according
to the LLORAT approach outlined in this book, addressing historical
Lockean injustice requires redistribution which will look very different to
that which Lockean-influenced reparations theorists have argued for.
The argument should also be of interest to socialists. This is for three
reasons. First, if the Lockean thesis is the main defence of existing property
titles, then socialists should have a strong focus on critiquing this defence.
Having an increased awareness of the problems with the Lockean defence
of existing property titles could be politically useful to socialists when
engaging in debates with defenders of existing property titles. Second,
there is a strand of socialist thinking—explicit but incomplete in the
writing of Spooner, and implicit and incomplete in the writing of Marx—
which suggests that mass property redistribution is justified because of his-
torical Lockean injustice. This book critically reflects on these arguments,
which may be useful for helping socialists think about how they argue for
reallocation of resources. Third, this book argues that according to the
LLOR, it appears that egalitarian redistribution is required. It may be the
case that socialists want to use the arguments in this book to argue for
socialist reallocation of control over resources. Alternatively, the book may
help highlight the problems with arguing for reallocation of resources on
the grounds of historical Lockean injustice. (Note that this book is not
making an argument for Lockean restitution. It is an investigation into
what Lockeans should favour if they want to be intellectually consistent.)
Finally, the book’s appendix outlines an account of Lockean exploit-
ation which should be of interest to academics, students or lay persons
interested in the topic of economic exploitation. It should be of particular
interest to Marxists, as the book clarifies an implicit Lockean exploitation
argument in the work of Marx.

Chapters outline
Chapter 1 focuses on outlining the Lockean thesis and assessing the
arguments in favour of it. The first sections of the chapter are dedicated
to clarifying the rights involved in Lockeanism. First, the thesis of self-
ownership is introduced. Then Lockean world-ownership rights are
introduced. Part of this discussion involves clarifying (as far as possible)
which specific version of Lockean rights we will be referring to in the
rest of the book. Later sections of Chapter 1 are concerned with critic-
ally assessing the defences of Lockean rights. We argue that none of
6

6 Introduction
these defences are very strong (particularly when compared to a possible
alternative—mutualist possession rights). Despite arguing that upon exam-
ination the justifications put forward for Lockeanism are weak, the rest of
the book proceeds as a thought experiment, looking into what is entailed if
its legitimacy is accepted for the sake of argument.
Chapter 2 is an attempt to clarify and begin defending the LLOR frame-
work for addressing unjust gains (discussion of the LLOT aspect of the
LLORAT is postponed until Chapter 5). According to the LLOR (which
draws on modern restitution law), all property not gained in line with
Lockean justice must go through a restitution process. This involves—
in lieu of good reason otherwise—giving the property to persons who
would have gotten it had it not been for an identifiable injustice taking
place. Where it is entirely unknown who would have gotten the property
without an injustice taking place, then the property should be confiscated
and ideally redistributed in an egalitarian manner among all persons in the
world. The chapter then defends this LLOR approach to addressing the
problem of unjust gains against what we label the ‘innocent homesteader
scheme’ put forward by Rothbard. Put very briefly, according to Rothbard,
holdings should stay as they are unless a theft victim (or their heir) can
be found. We argue that unlike the LLOR, Rothbard’s approach fails to
address a significant form of Lockean injustice—monopoly. Rothbard’s
approach is also weaker than the LLOR in other respects, so the LLOR is
a more reasonable way to address the problem of unjust gains.
Chapter 3 continues defending the LLOR against other approaches to
addressing unjust gains. The first approach which is considered is what
we label the ‘Young Rothbard scheme’. It is argued that while the Young
Rothbard scheme seems very different to Rothbard’s later innocent home-
steader scheme—discussed in Chapter 2—the two schemes are actually very
similar, so suffer from similar shortcomings. The second approach which
we defend the LLOR from in Chapter 3 is that of the left-Rothbardian,
Gabriel Konkin. We argue that Konkin’s approach to addressing histor-
ical injustice is somewhat unclear, but it appears that he holds to one of
Rothbard’s schemes, in which case, it suffers from the same problems as
those schemes. The third approach that we defend the LLOR from is
Nozick’s ‘rectification’ principle. According to the rectification principle,
the aim is to get holdings to those who would have had them were it not
for all historical injustice. Nozick’s approach is not technically unsound
but would be entirely impossible to enact in our actual world because
nobody would exist were it not for all historical injustice, so nobody could
be entitled to anything under his scheme. However, the LLOR approach we
outline seems not to suffer from this problem so is advantageous in terms
of being (at least theoretically) possible to enact.
We then discuss Spooner’s approach to addressing historical injustice,
which he outlined when pointing to violently derived land titles in Ireland,
England, and the British Empire. While Spooner has a very similar
understanding to us in terms of what makes existing titles illegitimate, he
7

Introduction 7
does not outline a clear approach for addressing the problem. He implies
that resource reallocation in line with what happened during the French
Revolution would be suitable, but the French Revolution actually left much
injustice in holdings unaddressed. The next approach to addressing histor-
ical injustice is Marx’s. We argue that it appears that Marx uses an implicit
Lockean argument in his ‘expropriate the expropriators’ rhetoric. That is,
he seems to imply that English peasants held their land justly on Lockean
grounds, and that expropriating capitalists in England would be justified
on the grounds that those peasants were first expropriated. However, we
point out that he leaves the argument implicit and incomplete.
Chapter 4 is concerned with identifying unjustly held property. The first
parts of the chapter continue our description—started in Chapter 2—of
what counts as unjust land monopoly. It argues that there are both ‘full’
and ‘partial’ forms of monopoly. A resource is fully monopolised when
somebody unjustly exercises ownership over it, preventing all other per-
sons legitimately acquiring it. A resource is partially monopolised when
some particular persons (e.g., slaves) are unjustly prevented from legitim-
ately acquiring that resource. The chapter then argues that all resources
in our actual world have been partially and fully monopolised for much
of recorded history, and—in lieu of special claims—have needed to be
redistributed in an egalitarian manner for many centuries. Furthermore,
any special claims would have to trace very far back into history, so it is
unlikely that anybody alive has sound special claims. The next part of the
chapter discusses how this understanding of the requirements of the LLOR
undermines Rothbard’s claim that the United States developed largely in
line with Lockean justice. There is then an additional discussion of unjust
monetary incomes due to various forms of contemporary Lockean injustice
such as land rents, state spending, and government regulations.
Chapter 5 is concerned with the topic of redistribution. The chapter
starts with the assumption that according to the LLOR, all resources need
to be redistributed in an egalitarian manner. Some principles for enacting
such redistribution are outlined. These principles can be labelled ‘mutualist’
(although our definition of ‘mutualism’ matches one definition of ‘com-
munism’). A few points are then made about what mutualist societies might
look like. It is suggested that creating a global ‘commune of communes’
would be a sound way to enact the principles. After discussing redistribu-
tion under the LLOR, the redistributive requirements of the LLOT are
discussed. We argue that it is not entirely clear what addressing Lockean
torts requires. First, it is not even entirely clear that all torts require com-
pensation in the form of property redistribution. Furthermore, if torts do
give rise to claims for property redistribution, it is not clear that anybody
has a right to a tortfeasor’s unjustly held property. Thus, it may be the case
that redistribution under the LLOT can only take place after redistribution
under the LLOR is enacted and resources are held justly by tortfeasors.
After discussing the redistributive requirements of the LLOR and LLOT,
some possible tactics that Lockean should pursue are discussed. It is argued
Another random document with
no related content on Scribd:
 Ei mielettömät hiero glyy— saa sinun kilvessäsi lois—; jos
kilpi täynn' on kuvaa mois—, on pelissä sen onni myy—; jos
tunnus nöyrä on, niin syy— ei pilkkakirveilläkään huu—:
»Mikä Don Alvaro de Lu—, Mikä Hannibal Karthagos— vuoks'
huonon onnensa nyt nos— tuon huudon, parkuin täyttä suu—
I»

Kun kerran taivahat ei suo— ett' olisit niin viekas, vii— kuin
oli kuulu Juan Lati— niin latinasta siis sä luo—. Äl’ älys neroon
liian luo—, myös filosofit rauhaan jä—; ken tajuaa näät
tekstin tä— ja selittää sen älykkääs—, hän korvaas kuiskaa
vaaksan pääs—: »Miks pyrit mua eksyttä—?»

Myös älä väisty maihin mui— tai kuvaa outoin kohtaloi—;

näät viisasta on jättää poi— kaikk' ala-arvoinen tai kui—. Kas,
rikkiviisas, rietassui— voi pian nokallensa saa—; siks hartaasti
sa ota vaa— ett' olis mainees hyvä ai—, näät tyhmyyksiä ken
kirjaan pai—, saa niistä iäks syntitaa—.

On järjetöntä, tämä tie-—, kun pääsi päällä on lasikat—, sä

että siitä piittaamat— kivittää naapurias mie— Siis miestä
viisasta sa sie—, jos esiintyy hän älykkää—, kun kirjaansa hän
sävyn sää—; näät se, ken aikoo pakinoi— vain huviks
tyttöhupakoi—, vuoks hassujen hän turhaan hää—.

Amadis Gallialainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.
 Sa, jonka elonteitä kyynel kasti, jok' itkit, niin kuin minä
kerran itkin, kun Köyhänkalliolla synnin kitkin ja vaivuin
katumuksen kuiluun asti,

sa, jonka silmistä niin runsahasti vuos suolajuoma

poskipäitä pitkin, kun sulle suoden kullat, kuparitkin, maa
ravinnon sult' epäs kitsaimmasti,

niin kauan ainakin sun nimes säilyy, kuin neljännessä

taivaanpiiriss' ajaa Apollo kultakutri hepojansa.

Sun sankaruutes kirkkahana päilyy, on isänmaasi maine

vailla rajaa, maan pääll' ei kertojas saa vertaistansa.

Don Belianis Kreikkalainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Löin, iskin paremmin kuin kukaan toinen maanpiirin

kuljeksiva miekkamies; mull' oli jalous ja voima moinen, ett'
eessä kyynel kuivui, laukes ies.

Olin uljas rakastaja, taata voinen: suurtyöni maine

ikuistuttaa ties; jo sortui jätti niin kuin peukaloinen, kun
kerran, kaksi tuikkas säilän lies.

Mua Onnetar niin palvoi nöyrimmin, ja otsatukkaan tartuin

monta kertaa ma kaljupäistä Tilaisuuttakin.

Mut urho kuuluisampi sentään ootte: vaikk' onneni on

kirkas, vailla vertaa, ma Teitä kadehdin, oi suur' Quijote!
 Neiti Oriana Dulcinea Tobosolaiselle.

Sonetti.

Oi, kaunis Dulcinea, jospa saisin sun rauhanlaaksoos täältä

muuttaa pois — jos Miraflores[13] Tobosossa ois, sun kylääsi
ma Lontoon vaikertaisin.

Ken sulos sais ja hyvees, ihanaisin, hänt' autuasta kaikki

jumalois, ois onnekas, ken ihaella vois sun urhos sotaa,
onnekast' ei laisin.

Oi, jospa herra Amadiin ma voisin niin ylevästi työntää

loitommaksi kuin jalon Don Quijoten sinä juuri!

Ah, silloin itse kadehdittu öisin,

tää murheenaika muuttuis riemuisaksi,
ois yksinäiselläkin ilo suuri.

Gandalin, Amadis Gallialaisen aseenkantaja, Sancho Panzalle, Don

Quijoten aseenkantajalle.

Sonetti.

Sua tervehdin, sä urho kuulu, oi, jot' itse Onnetar niin

hemmotteli, ett' asemies nyt oot ja virkaveli ja hengiss' että
tie sun kotiin toi.

Hänt' enää kuokka häpäistä ei voi, ken vaeltaen ritarina eli

— nyt moitteen saa, ken kuuhun kurkotteli, ja maltti
 asemiestä aateloi.

Sua kovin kadehdin, sait jalon herran, sua kelpo aasi

selässänsä kantaa, ja haarapussistasi älys paistaa.

Siis terve, uljas Sancho, vielä kerran, —

Espanjan Ovidiuskin sinun antaa
luunappein kera kiitostansa maistaa.

Monimielinen runoilija, herra Hupainen, Sancho Panzalle ja

Rocinantelle.

Sancho Panzalle.

Ma Sancho Panza, asepoi—, oon manchalaisen Don Quijo

—; kas, päätin tuosta kamssut koo—, ett' elää huoletonna voi
—; mut kaikki viisaus ja voi— vain pakoretkeen johti vii—,
kuin kertoa voi Celesti—,[14] tuo kirja muuten jumalai—, jos
riveissään ei paljastai— se inhimillist' ehkä lii—.

Rocinantelle.

Don Rocinante, sangen kuu—, Babiecan pojanpojanpoi—,

Jäin jonkun Don Quijoten hoi—, kun olin nahkaa vain ja luu—.
On laiskuuteni yhtä suu—; ei sentään karkuun juossut muo—,
sai rehun Lazarillo[15]-kuo—: ma hälle annoin olkipil—, hän
että tyhjäks imis sil— sokean miehen viinituo—.
Raivoisa Roland Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Jos vertainen et arvoss' ole päärin, oot verraton, ei vertaas

löydykään; sun voittamattomaksi urhoks nään, ja sankaruutes
kieltää olis väärin.

Oon raisu Roland, joka mielin määrin maat, meret kiers'

Angelica mielessään; nyt aikaa uhmaavaisen voiman tään
näin Maineen alttarille vihdoin käärin.

En ole vertaises; siks kunnioittaa mun tulee nimeäsi

kuuluisaa, vaikk' aju suitakin on hukanteillä.

Sa vertaiseni, jos voit maurin voittaa ja julman skyytan,

jotka julistaa, ett' onni kehno lemmentöiss' on meillä.

Auringon ritari Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Ei vertaa säilällenne vetää saata mun miekkani, Te Foibos

Espanjan! Se säihke aamun, päivän painuvan on verraton,
tuon kyllä tohdin taata.

En huolinut ma lahjaks ottaa maata, en valtakuntaa Idän

vaarahan; Näin Claridianan, iki-ihanan, huokailemasta häntä
en voi laata.
 Hän mulle rakkaus ja ihme mainen, taas tuska hirmuinen —
kun minut hylkäs, hän sydämeeni sytti hornan palon.

Quijote, armas on Toboson nainen, sun, Dulcinea, ylväs,

suur' on ylkäs, ja iäisen te saitte maineen jalon.

Solisdan Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Kai toimistanne monet väittää voivat ett' on ne hourupäästä

lähteneitä, mut yksikään ei herjasanaa heitä, sill' aikeitanne
hyveet aateloivat.

Suurtyönne ovat tuomarinne oivat: Te autoittehan syyttä

kärsineitä, mut tuhannesti kehnot vangit Teitä tai konnat siitä
syystä rusikoivat.

Jos ihanaisin Dulcinea milloin on tyly teille eikä katseellansa

suo sydämenne tuskiin viihdykettä,

niin olkoon tämä lohtunanne silloin: on huono parittaja

Sancho Panza, ja armaanne on aivan sydämettä.

Babiecan ja Rocinanten keskustelu.

Sonetti.
 B. Kas, Rocinante, mikä vaivaa mieltä?
R. On työtä liikaa, ruoka taas ei riitä.
B. Mut eikö isäntänne kauraa niitä?
R. Ei tipu hiventäkään suuhun sieltä.

B. Hävetkää, herra, moista aasinkieltä,

isäntää herjaatte, en pidä siitä.
R. Hän itse aasi on, vain korvat liitä!
Sen näätte, kun hän palaa lemmentieltä.

B. Ei rakkaus lie hassua? R. Ei viisastakaan.

B. Te ootte filosofi. R. Syy on rehun.
B. Mut asemiehestä jos tekis kanteen?

R. Se valitus on turha, senkin takaan:

niin isäntää kuin asemiestä kehun,
jos vertaan heitä kaakkiin, Rocinanteen.

Ensimmäinen luku,

jossa kerrotaan maineikkaan hidalgon Don Quijote Manchalaisen

oloista ja askareista.

Eräällä Manchan paikkakunnalla, jonka nimeä en huoli mieleeni

palauttaa, eli taannoin muudan niistä hidalgoista, joilla on peitsi
orrella, vanhamallinen nahkakilpi, hevosluuska ja vinttikoira.
Päivälliskeitokseen, jossa oli hiukan enemmän naudan kuin lampaan
lihaa, useimmiksi illoiksi valmistettuun lihasalaattiin, lauantaiseen
munakkaaseen, perjantaipäivän papuihin ja sunnuntaisin nautittuun
ylimääräiseen pieneen metsäkyyhkyseen kului kolme neljännestä
hänen tuloistaan. Loppu meni pyhävaatteisiin: verkatakkiin,
samettihousuihin ja samasta kankaasta tehtyihin siihen asuun
kuuluviin tohveleihin; arkioloissa hän piti kunnianaan pukeutua
kaikkein hienoimpaan kotikutoiseen sarkaan. Hänen huonekuntaansa
kuului neljännenkymmenennen ikävuotensa sivuuttanut
emännöitsijä, sisarentytär, joka ei ollut vielä täyttänyt
kahtakymmentä, ja pellolla ja kartanolla töitä toimitteleva renkipoika,
jonka asiana oli sekä hevosen satuloiminen että vesurin
heiluttaminen.

Hidalgomme ikä hipoi viittäkymmentä vuotta; hän oli

lujarakenteinen, luiseva ja kasvoiltaan laiha, hän kukkui aamulla
anivarhain ja metsästi mielellään. Väitetään että hänen sukunimensä
oli Quijada tai Quesada; tätä seikkaa koskettelevat kirjailijat näet
esittävät sen hiukan eri tavoin, vaikka todennäköisten olettamusten
pohjalla käy uskottavaksi, että hänen nimensä oli Quejana. Tämä ei
kumminkaan merkitse paljon kertomuksessamme: riittää, kun sitä
esitettäessä ei poiketa hiukkaakaan totuudesta.

Tulee siis tietää että mainittu hidalgo joutoaikoinaan (joita oli enin
osa vuotta) antautui lukemaan ritariromaaneja sellaisella halulla ja
nautinnolla, että melkein kokonaan unohti metsästyksen, vieläpä
taloudenhoidonkin; ja niin hänen hillitsemätön lukuhimonsa kasvoi
siihen määrään, että hän myi monta tynnyrinalaa viljelysmaata, osti
luettavakseen ritariromaaneja ja kantoi niitä kotiinsa niin paljon kuin
suinkin käsiinsä sai. Kaikkein eniten miellyttivät häntä ne, jotka oli
sepittänyt kuuluisa Feliciano de Silva, sillä tämän kirjailijan loistava
kielenkäyttö ja monimutkaiset lauseparret olivat hänestä
verrattomat, varsinkin kun hän ehti lukemaan hänen
lemmentunnustuksiaan ja taisteluhaasteitaan, joihin oli monin
paikoin kirjoitettu tällaista: »Järkeni järjettömän ankara
järkyttäminen jäytää järkeäni niin, että järkisyyt pakottavat minua
valittamaan Teidän kauneuttanne.» Jossakin toisessa kohdassa taas:
»… korkea taivas, joka tähtinensä jumalaisesti vahvistaa teitä
jumalaisuudessanne ja tekee Teidät ansiolliseksi siihen ansioon,
jonka ylhäisyytenne ansaitsee.»

Sellaisia lauseparsia lukiessaan ritari parkamme joutui järjiltään ja

näki suurta vaivaa yrittäessään ymmärtää ja perinpohjaisesti
selvittää niiden merkitystä, jota ei olisi löytänyt eikä käsittänyt itse
Aristoteleskaan, jos hän olisi noussut haudastaan yksinomaan siinä
tarkoituksessa. Hänelle ei oikein sopinut, että Don Belianis antoi ja
sai niin paljon haavoittavia iskuja, sillä hän ajatteli että sankarin
kasvojen ja koko ruumiin täytyi yhä olla täynnä arpia ja naarmuja,
olivatpa häntä hoitaneet kuinka etevät välskärit tahansa. Kaikesta
huolimatta hän oli kiitollinen tekijälle siitä, että hän päätti kirjansa
lupaamalla kertoa loppuun tämän loppumattoman seikkailun; monet
kerrat valtasi hänet halu tarttua kynään ja kirjoittaa se valmiiksi
täsmälleen, niin kuin siinä luvataan, ja hän olisi aivan varmaan niin
tehnyt ja seikasta selviytynytkin, elleivät toiset tärkeämmät ja
alinomaiset mietteet olisi sitä ehkäisseet. Hän väitteli usein
paikkakuntansa kirkkoherran kanssa (joka oli oppinut, Sigüenzassa
arvonsa saanut mies) siitä, kumpi oli ollut parempi ritari, Englannin
Palmerinko vai Gallian Amadis; mutta mestari Nicolas, saman kylän
parturi, väitti ettei kukaan muu vetänyt vertoja Auringon ritarille ja
että ainoa, jota saattoi ajatellakaan häneen verrattavaksi, oli Don
Galaor, Amadis Gallialaisen veli, koska hän oli mies selviytymään
mistä hyvänsä, ei ollut mikään kursaileva ritari, ei niin herkkäitkuinen
kuin hänen veljensä eikä rohkeudeltaankaan toista huonompi.
 Sanalla sanoen: hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä
kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja liiallinen
lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että häneltä vihdoin
meni järki sekaisin. Hänen mielikuvituksensa täytti kaikki se, mitä
hän kirjoista luki, noitumiset ja riidat, taistelut, haasteet, haavat,
rakastavien kuiskeet ja lemmenseikkailut, myrskyt ja mahdottomat
järjettömyydet, ja kuvittelussaan hän uskoi lukemiensa haaveellisten
sommittelujen koko sarjan niin totiseksi todeksi, ettei hänen
mielestään maailmassa ollut mitään sen varmempaa historiaa. Hän
sanoi että Cid Ruy Diaz[16] oli ollut varsin hyvä ritari, mutta ettei
häntä sentään sopinut verrata Leimuavan Miekan ritariin, joka oli
yhdellä ainoalla huitaisulla iskenyt kahtia kaksi hirmuista ja
suunnattoman suurta jättiläistä. Parempi käsitys hänellä oli Bernardo
del Carpiosta,[17] koska hän oli Roncesvalissa surmannut loihditun
Rolandin käyttäen samaa keinoa kuin Herakles, kun tämä tukehdutti
syleilyynsä Antaioksen, Maan pojan. Hän lausui sangen hyviä sanoja
Morgante-jättiläisestä, koska tämä, ja vain tämä, vaikka kuuluikin
jättiläisten yleensä ylpeään ja julkeaan sukukuntaan, oli leppoisa ja
säädyllinen. Kaikkein eniten hänen mieleisensä oli kuitenkin
Montalbanin Rinaldo, varsinkin kun näki hänen hyökkäävän
linnastaan ja ryöstävän kaikki, jotka sattui kohtaamaan, sekä
maurien maassa riistävän Muhammedin palvontakuvan, joka oli
puhdasta kultaa, kuten hänen historiassaan kerrotaan. Hän olisi
luovuttanut emännöitsijänsä ja vielä sisarentyttärensä
kaupanpäällisiksi, jos olisi saanut antaa selkäsaunan petturi
Galalónille.[18]

Siten kerrassaan menetettyään hyvän ymmärryksensä hän joutui

kummallisimpaan ajatukseen, mikä on milloinkaan pälkähtänyt
kenenkään hupsun päähän. Hän näet piti sopivana ja tarpeellisena
sekä oman kunnian lisäämisen että yhteisen hyvän edistämisen
vuoksi ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä varuksissaan ratsain
maailmalle etsimään seikkailuja ja suorittamaan kaikkia niitä tekoja,
joita oli lukemissaan kirjoissa nähnyt vaeltavien ritarien suorittavan,
auttamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä ja syöksymään kohtauksiin ja
vaaroihin, joista selviytymällä saavuttaisi kuolemattoman nimen ja
maineen. Hidalgo parka kuvitteli jo, kuinka hänet hänen käsivartensa
urhoollisuuden vuoksi kruunattiin vähintään Trapezuntin keisariksi, ja
riensi tällaisten miellyttävien ajatusten herättämän erinomaisen
viehtymyksen innoittamana toivettansa toteuttamaan. Niin hän
ensimmäiseksi työkseen ryhtyi puhdistamaan esi-isiensä vanhoja
varuksia, jotka oli heitetty johonkin loukkoon, missä ne olivat
ruostuneina ja homeisina levänneet ylen kauan kenenkään niistä
välittämättä. Hän hankasi ja korjasi niitä parhaan taitonsa mukaan,
mutta huomasi niissä samalla suuren puutteen, nimittäin sen, ettei
ollut silmikkokypäriä, vaan pelkkä rautalakki; mutta tämän seikan
hän kekseliäästi korjasi valmistamalla pahvilevyistä eräänlaisen
silmikkolaitteen, joka rautalakkiin liitettynä teki sen täydellisen
kypärin näköiseksi. Totta on, että hän sitten, tahtoessaan koetella,
oliko se kyllin luja kestämään kelpo iskua, veti miekkansa ja löi pari
kertaa, jo ensimmäisellä iskulla silmänräpäyksessä tuhoten mitä oli
saanut viikossa valmiiksi. Hän oli tietenkin pahoillaan, kun oli kypärin
niin helposti pirstonut, ja valmisti paremmin varautuakseen sen
uudestaan sovittaen sisäpuolelle muutamia pieniä rautakiskoja; niin
muodoin se oli hänen mielestään riittävän luja, eikä hän huolinut sitä
enää koetella, vaan nimitti ja katsoi sen mitä hienoimmaksi
silmikkokypäriksi.

Sitten hän lähti katsomaan ratsuansa, ja vaikka se oli ylen raihnas

ja kehnompi Gonellan[20] hevosta, joka tantum pellis et ossa fuit,
[21] hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Aleksanterin Bukefalos eikä
Cidin Babieca vetänyt sille vertoja. Kului neljä päivää hänen
miettiessään minkä nimen sille antaisi; ei näet ollut oikein (näin hän
itsekseen puheli), että niin maineikkaan ritarin ratsu, joka oli
sinänsäkin erinomainen, jäisi vaille kuuluisaa nimeä, ja sen vuoksi
hän koki keksiä sille sellaisen, joka osoittaisi mikä se oli ollut ennen
kuin tuli vaeltavan ritarin ratsuksi ja mikä se oli nyt; oli näet oikein ja
kohtuullista, että herran siirtyessä uuteen säätyyn hevonenkin vaihtoi
nimeä ja sai kuuluisan ja komean, kuten sen uusi kutsumus ja sille jo
kuuluva uusi toimi edellyttivät. Niinpä hän, muovattuaan,
muokattuaan, hylättyään, kehiteltyään, hajoitettuaan ja jälleen
kokoonpantuaan muistissaan ja mielikuvituksessaan paljon nimiä,
antoi sille vihdoin nimen Rocinante,[22] joka hänen mielestään oli
uljas ja sointuisa ja ilmaisi sattuvasti mikä se oli ollut ennen,
ollessaan aivan tavallinen työjuhta, kunnes muuttui siksi, mikä oli
nyt, nimittäin kaikkia maailman tavallisia työjuhtia etevämmäksi ja
paremmaksi.

Annettuaan ratsulleen niin mieleisensä nimen hän tahtoi antaa

nimen itselleenkin ja kulutti jälleen niissä mietteissä kahdeksan
päivää, lopulta kutsuen itsensä Don Quijoteksi, mistä tämän totuutta
noudattavan kertomuksen kirjoittajat, kuten sanottu, ovat päätelleet
että hänen nimensä täytyi varmaan olla Quijada eikä Quesada niin
kuin toiset ovat väittäneet. Mutta muistaessaan sitten ettei
urhoollinen Amadis ollut tyytynyt pelkkään Amadis-nimeen vaan oli
liittänyt siihen valtakuntansa ja syntymämaansa nimen tehdäkseen
sen kuuluisaksi ja niin muodoin maininnut itseään Amadis
Gallialaisen nimellä, hänkin tahtoi kelpo ritarina liittää omaan
nimeensä syntymäseutunsa nimen ja kutsua itseään Don Quijote
Manchalaiseksi katsoen siten erittäin selvästi ilmaisevänsä
sukuperänsä ja synnyinseutunsa ja kunnioittavansa viimeksimainittua
johtamalla liikanimensä sen nimestä.
 Saatuaan vatuksensa puhtaiksi, tehtyään rantalakista kypärin,
annettuaan nimen ratsulleen ja vahvistettuaan oman nimensä hän
arveli että nyt tarvitsi vain etsiä nainen, johon voisi rakastua:
vaeltava ritari vailla sydämen valtiatarta näet oli kuin lehdetön ja
hedelmätön puu, kuin ruumis vailla sielua. Hän lausui itsekseen näin:
»Jos minä syntieni tähden tai hyvän onnen suosiosta kohtaan jonkun
jättiläisen, niin kuin vaeltaville ritareille yleensä sattuu, ja
hyökkäyksessä heitän hänet satulasta tai halkaisen kahtia tai sanalla
sanoen voitan ja kukistan hänet, eikö ole hyvä, jos saan lähettää
voitetun jonkun luo ja hän tottelee, perille tultuaan lankee polvilleen
armaan valtiattareni eteen ja lausuu nöyrällä ja alamaisella äänellä:
'Armollinen rouva, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian
saaren herra; minut voitti kaksintaistelussa Don Quijote
Manchalainen, ritari, jota ei milloinkaan voida ansion mukaisesti
ylistää, ja hän käski minun saapua teidän armonne luo, jotta teidän
korkeutenne menettelee minuun nähden, miten itse tahtoo’?» Oi
kuinka kelpo ritarimme iloksikaan pidettyään tämän puheen ja
varsinkin löydettyään naisen, jota saattoi nimittää valtiattarekseen!
Seikka otaksutaan sellaiseksi, että eräässä kylässä lähellä hänen
kotipaikkaansa oli oikein sievä maalaistyttö, jota hän oli aikoinaan
rakastanut, vaikka tyttö ei näytä milloinkaan siitä mitään tietäneen
eikä aavistaneenkaan. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo; hänet
päätti ritarimme valita ajatustensa valtiattareksi, ja haeskeltuaan
nimeä, joka olisi suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja
tähtäisi ja viittaisi prinsessaan ja ylhäiseen naiseen, nimitti hänet
vihdoin Dulcinea Tobosolaiseksi, koska hän oli kotoisin Tobososta.
Nimi tuntui hänestä soinnukkaalta ja harvinaiselta sekä yhtä
merkitsevältä kuin kaikki ne toiset, jotka hän oli antanut itselleen ja
omilleen.
 Toinen luku,

jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote lähti ensimmäisen

kerran matkaan kotipaikaltansa.

Kun siis nämä valmistavat toimenpiteet oli suoritettu, hän ei

halunnut enää viivyttää aikeensa toteutumista, ja kiirehtimään yllytti
häntä vielä se ajatus, että hänen viipymisestään koituisi vahinkoa
maailmalle, koska hän tahtoi kostaa loukkauksia, saattaa
järjestykseen säännöttömyyksiä, korjata vääryyksiä, poistaa
epäkohtia ja täyttää sitoumuksia. Ilmaisematta aikomustaan
kenellekään ja kenenkään näkemättä hän sitten suori ylleen kaikki
varaksensa varhain, ennen aamunkoittoa, eräänä päivänä, joka oli
heinäkuun kuumimpia, nousi Rocinanten selkään, päässään huonosti
kokoon kyhätty kypäri, sujutti kilpensä käsivarrelle, tarttui peitseensä
ja ajoi pihan takaportista vainiolle, erittäin tyytyväisenä ja hyvillä
mielin huomatessaan, kuinka helposti oli aloittanut kiitettävän
aikeensa toteuttamisen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt ulos vainiolle,
kun hänen mieleensä jysähti hirmuinen ajatus, niin peloittava, että
hän oli vähällä luopua yrityksestä, johon oli ryhtynyt; hän näet muisti
yhtäkkiä ettei ollut ritariksi lyöty ja ettei hän, ritariuden lain mukaan,
voinut eikä saanut käydä taistelemaan ketään ritaria vastaan; ja
vaikka hän jo olisikin saanut ritarilyöntinsä, hänen oli toistaiseksi
käytettävä puhtaita varuksia, vaakunatonta kilpeä, kuten ainakin
äskenlyödyn ritarin, kunnes hän miehuudellaan sen arvon itselleen
hankkisi. Nämä ajatukset horjuttivat hänen päätöstään, mutta koska
hänen hulluutensa oli kaikkia muita syitä voimallisempi, hän päätti
antaa ensimmäisen tielleen osuvan toimittaa ritariksilyömisen, niin
kuin olivat tehneet ennen häntä monet muut, kuten oli lukenut
kirjoista, jotka olivat hänet siihen tilaan saattaneet. Mitä varusten
puhtauteen tuli, hän aikoi tilaisuuden tarjoutuessa puhdistaa ne niin,
että ne olisivat puhtaammat kuin kärpän valkoinen turkki, ja niin hän
tyyntyi ja jatkoi matkaansa jättäen suunnan määräämisen
kerrassaan ratsunsa asiaksi, koska otaksui seikkailujen koko ytimen
olevan juuri siinä.

Matkatessaan siten eteenpäin uudenuutukainen seikkailijamme

puheli itsekseen ja sanoi: »Kukapa voisi epäillä että tulevina aikoina,
kun ilmestyy totuudenmukainen kertomus maineikkaista urotöistäni,
viisas mies, joka sen kirjoittaa, käydessään kertomaan
ensimmäisestä, varhain aamulla tapahtuneesta matkaanlähdöstäni,
sommittelee sanansa näin: 'Punaposkinen Apollo oli tuskin ehtinyt
levittää soreiden hiustensa kultaiset kutrit laajan ja avaran maan
kasvoille, ja tuskin olivat pienoiset, monenkirjavat lintuset ehtineet
harppukielillään suloisin ja sulavin soinnuin tervehtiä saapuvaa
rusosormista Auroraa, joka mustasukkaisen puolisonsa pehmeästä
vuoteesta nousten näyttäytyi kuolevaisille Manchan näkörannan
uksilla ja parvekkeilla, kun maineikas ritari Don Quijote Manchalainen
jätti joutilaisuuteen viekoittelevan höyhenisen sijansa, kavahti
kuuluisan ratsunsa Rocinanten satulaan ja aloitti matkansa halki
Montielin vanhan ja tunnetun lakeuden'.» Totta olikin, että hän oli
sitä tasankoa kulkemassa. Hän jatkoi: »Onnellinen se aikakausi ja
onnellinen se vuosisata, jolloin tulevat päivän valkeuteen mainiot
sankaritekoni, kyllin arvokkaat pronssiin valettaviksi, marmoriin
veistettäviksi ja kankaalle maalattaviksi, jotta niiden muisto
tulevaisuudessakin säilyy. Oi sinä viisas loitsija olitpa kuka tahansa,
jonka osaksi lankeaa tämän ihmeellisen historian aikakirjojen
sepittäminen. Minä rukoilen sinua: älä unohda kelpo Rocinanteani,
alinomaista kumppaniani kaikilla minun teilläni ja retkilläni.» Sitten
hän virkkoi vielä, ikään kuin olisi todella hehkunut rakkautta: »Oi
prinsessa Dulcinea, tämän vangitun sydämen valtiatar! Syvästi olette
mieltäni pahoittanut torjuessanne ja soimatessanne minua ankaralla
väkivaltaisuudellanne, kieltämällä minua ilmaantumasta teidän
ihanuutenne eteen. Sallikaa, valtiatar, muistuttaa tästä teille
kuuliaisesta sydämestä, joka kärsii syvästi, koska se rakastaa teitä.»

Näihin hullutuksiin hän punoi toisia, kaikki siihen tapaan kuin oli
kirjoistaan oppinut, jäljitellen niiden sanontaakin, mikäli voi; ja
samalla hän liikkui eteenpäin niin hitaasti ja aurinko paahtoi niin
tuimasti ja tulisesti, että hänen aivonsa, jos niitä hänellä oli, olisivat
saattaneet sulaa.

Hän matkasi melkein koko sen päivän joutumatta kokemaan

mitään sellaista seikkaa, josta kannattaisi kertoa, ja se sai hänet
epätoivoiseksi, koska hän olisi halunnut mitä pikimmin kohdata
jonkun koetellakseen hänen kanssaan väkevän käsivartensa kuntoa.
On kirjailijoita, jotka sanovat että hänen ensimmäinen seikkailunsa
oli se, joka sattui Lápice-solassa, toiset väittävät että tuulimylly-
seikkailu oli ensimmäinen, mutta minä olen voinut siihen nähden
todeta ja olen havainnut Manchan aikakirjoihin merkityn vain että
hän ratsasti koko päivän, että sen iltaan painuessa hänen ratsunsa ja
hän itse olivat väsyneet ja nälkään nääntymässä ja että hän
katsellessaan joka puolelle, eikö ilmaantuisi näkyviin jokin linna tai
paimenmaja, mihin voisi asettua yöksi ja missä saisi lievikettä
ankaraan tarpeeseen, näki vähän matkan päässä tiestä, jota kulki
majatalon. Se oli hänestä kuin tähti, joka ei ainoastaan johdattanut
häntä vapahduksen esikartanoihin, vaan kuljetti hänet sen
ruhtinaalliseen linnaan saakka. Hän joudutti kulkuansa ja saapui
perille päivän mailleen mennessä.

Portilla sattui olemaan kaksi nuorta tyttöä, niitä tyttöjä, joita

nimitetään anteliaiksi. He olivat matkalla Sevillaan muutamien
muulinajajien kanssa, jotka olivat osuneet sillä kertaa yöpymään
tähän majataloon, ja koska seikkailijamme mielestä kaikki, mitä hän
ajatteli, näki tai kuvitteli, tuntui tapahtuvan niin kuin ne seikat, joista
hän oli lukenut, majatalo ilmeni hänelle ensi silmäykseltä linnana
jossa oli neljä hohtavasta hopeasta rakennettua tornia ja
torninhuippua ja josta ei myöskään puuttunut nostosiltaa, syvää
vallihautaa eikä muita lisiä, joita sellaisten linnojen kuvauksissa
käytetään Hän lähestyi majataloa, joka hänestä näytti linnalta, ja
lyhyen matkan päässä siitä pysähdytti Rocinanten kiristämällä
ohjaksia, odottaen jonkun kääpiön ilmaantuvan muurinsakarain väliin
antamaan torvella merkkiä että linnaan oli saapumassa ritari. Mutta
havaitessaan ettei siellä pidetty kiirettä ja että Rocinante mieli päästä
mitä pikimmin talliin hän ajoi lähemmäksi majatalon porttia ja näki
molemmat siinä oleilevat tyttöluiskut, jotka hänestä näyttivät
kahdelta linnanportin edustalla huvittelevalta kauniilta neidolta tai
suloiselta rouvalta. Samassa sattui että sikopaimen joka oli
kokoamassa sänkipellolta sikojansa (se on, anteeksi pyytämättä,
niiden elukkain nimi), puhalsi sarveen, jonka ääntä totellen lauma
kerääntyy yhteen, ja silloin Don Quijote heti kuvasi mieleensä mitä
halusi: että joku kääpiö oli antanut merkin hänen saapumisestaan, ja
niin hän ylen tyytyväisenä ajoi majatalon portille ja naisten luo.
Nähdessään miehen tulevan sellaisessa asussa ja peitsellä ja kilvellä
varustettuna naikkoset pahoin säikähtivät ja aikoivat vetäytyä
majataloon, mutta Don Quijote, joka arvasi heidän pelkäävän, koska
he pakenivat, kohotti kypärinsä pahvisilmikkoa niin että tulivat
näkyviin hänen laihat ja pölyiset kasvonsa ja virkkoi heille
kohteliaaseen tapaan ja rauhallisella äänellä:

‒ Armollisten neitien ei pidä paeta eikä pelätä kokevansa mitään

sopimatonta, koska sille ritarikunnalle, johon minä kuulun, ei ole
ominaista eikä soveliasta niin kohdella ketään, kaikkein vähimmin
seksiä ylhäisiä neitsyitä kuin te ulkomuodostanne päättäen olette.

Tytöt katselivat häntä ja yrittivät vilkuilla hänen kasvoihinsa, jotka

kehno silmikko peitti näkyvistä; mutta kuullessaan itseään
mainittavan neitsyiksi, mikä seikka oli ylen vieras heidän
ammatilleen, he eivät kyenneet pidättämään nauruansa, vaan
nauroivat niin kovin että Don Quijote kiihtyi ja lausui heille:

— Kohtuullisuus on sovelias kauniille ja erittäin typerä on sitä

paitsi nauru, joka johtuu mitättömästä aiheesta, mutta en sano tätä
teille siksi, että tulisitte murheellisiksi tai osoittaisitte
mielikarvauttanne, sillä oma mieleni ei pala muuhun kuin teitä
palvelemaan.

Tämä puheen laatu, jota naiset eivät ymmärtäneet, ja ritarimme

hoilakka hahmo kiihtivät heidän nauruansa, ja se lisäsi hänen
närkästystään, niin että hän olisi saattanut pahemminkin hairahtua
ellei samassa olisi tullut pihalle majatalon isäntä, lihava ja siis sangen
leppoisa mies. Nähdessään tuon kuvattoman hahmon, jonka kaikki
varukset isot jalustimet, peitsi, kilpi ja nahkahaarniska, sopivat
huonosti toisiinsa, isäntä oli vähällä yhtyä naikkosten ilonilmauksiin.
Nuo sotaiset kojeet kuitenkin peloittivat häntä, niin että hän päätti
puhutella tulijaa kohteliaasti ja virkkoi hänelle näin:

— Jos teidän armonne, herra ritari, etsii yösijaa, niin sänkyä

lukuun ottamatta (tässä majapaikassa näet ei ole yhtäkään) löytyy
kaikkea muuta sangen runsaasti.

Nähdessään, kuinka nöyrä oli linnan vouti (sellaisina näet hänelle

ilmenivät majapaikan isäntä ja majatalo), Don Quijote vastasi:
 — Minulle, herra kastellaani, kelpaa mikä hyvänsä, sillä varukseni
ovat kaunisteeni, taistelu on leponi jne.[24]

Isäntä luuli vieraan nimittäneen häntä kastellaaniksi siitä syystä,

että piti häntä kelpo kastilialaisena, vaikka hän oli andalusialainen,
vieläpä Sanlucarin[25] rannikkoseudulta, yhtä paha varas kuin Cacus
ja yhtä konnamainen kuin teini tai hovipoika, ja vastasi hänelle:

‒ Siitä päättäen on teidän armonne vuoteena kova kallio ja

nukkumisenne on alinomaista valvomista, ja jos niin on laita, voitte
huoletta astua alas ratsailta, sillä on varma, että saatte tässä
majapaikassa yltäkyllin aihetta olla nukkumatta kokonaisen vuoden
aikana ja sitä enemmän yhtenä yönä…

Niin sanoen hän meni pitämään jalustinta Don Quijotelle, joka

astui alas sangen vaivalloisesti ja ponnistellen, mikä oli
luonnollistakin, koska hän ei ollut koko sinä päivänä nauttinut ruoan
murustakaan.

Don Quijote kehoitti heti isäntää erittäin hyvin hoitamaan hevosta,

koska se oli paras kaikista luontokappaleista, jotka tässä maailmassa
jyviä pureksivat. Isäntä katseli sitä, mutta se ei näyttänyt hänestä
niin oivalliselta kuin Don Quijote oli sanonut, ei puolinkaan, hän vei
sen talliin ja palasi sitten kuulemaan mitä vieras suvaitsi käskeä.
Tytöt olivat jo lepyttäneet hänet ja riisuivat parhaillaan hänen
varuksiansa, mutta siitä huolimatta, että he olivat irroittaneet selkä-
ja rintakappaleet, heidän ei onnistunut parhaalla tahdollakaan saada
avatuksi kaulahaarniskaa eikä riisutuksi hänen silmikon-tapaistaan,
jonka hän oli sitonut kiinni vihreillä nauhoilla; ne olisi täytynyt
katkaista, koska solmut eivät auenneet, mutta siihen hän ei millään
muotoa tahtonut suostua. Niinpä hän pitikin kypärän päässään koko
sen yön ollen huvittavin ja eriskummaisin näky, mitä ajatella saattaa;
ja kuvitellen että häntä auttelevat piikarievut olivat ylhäisiä naisia ja
tämän linnan tyttäriä hän lausui heille riisunnan kestäessä erittäin
sievästi:

— Eipä naisten palvelusta nauttinut lie jalo mies niin kuin

uljas Don Quijote kylästänsä saapuissaan: neidot häntä
hoitivat, prinsessatpa ratsuaan

eli Rocinantea, se näet on hevoseni nimi, hyvät naiset, ja minun

nimeni on Don Quijote Manchalainen; aikomukseni tosin oli ilmaista
itseni vasta sitten kun teidän hyväksenne suorittamani sankariteot
tulisivat minut ilmaisemaan, mutta koska minun oli pakko sovittaa
tuo vanha Lancelotin romanssi nykyhetken oloihin, saitte tietää
nimeni aivan liian varhain; tulee kumminkin vielä sekin aika, jolloin
te, armolliset neidit, käskette ja minä teitä totellen annan väkevän
käsivarteni ilmaista haluani palvella teitä.

Tytöt, jotka eivät olleet kypsät kuulemaan sellaisia koreita

lauseparsia, eivät vastanneet sanaakaan, kysyivät vain tekikö hänen
mieli syödä jotain.

— Nauttisinhan nyt jotakin, — vastasi Don Quijote — sillä se olisi,

mikäli havaitsen, hyvin paikallaan.

Päivä sattui olemaan perjantai,[27] eikä koko majapaikassa ollut

muuta kuin joitakin annoksia kapakalaa, jonka nimi on Kastiliassa
abadejo, Andalusiassa bacallao, toisissa paikoissa curadillo ja taas
toisissa truchuela, joka merkitsee myös pikkutaimenta. Häneltä
kysyttiin, suvaitsiko hänen armonsa ehkä syödä truchuelaa, kun ei
ollut tarjottavana muuta kalaa.
 — Jos on monta pientä taimenta, — vastasi Don Quijote — niin ne
käyvät taimenesta, sillä minusta on yhdentekevää, saanko
kahdeksan reaalinrahaa vai kahdeksanreaalin rahan. Sitäkin
enemmän, kun näiden pikkutaimenten laita saattaa olla samoin kuin
vasikanlihan, joka on parempaa kuin naudanliha, tai vohlanlihan,
jolle on myönnettävä etusija vuohenlihaan verraten. Mutta olipa nyt
miten hyvänsä, antakaa sen tulla viipymättä, sillä varusten painoa ja
vaivaa ei voi kestää, ellei anneta vatsalle mitä se vaatii.

Häntä varten tuotiin pöytä majatalon ovelle, ulkoilmaan, ja isäntä

asetti hänen eteensä kappaleen huonosti liotettua ja vielä
kehnommin keitettyä kapakalaa sekä leipäkyrsän, joka oli yhtä musta
ja tahrainen kuin ritarimme varukset. Sanomattoman naurettavalta
näytti hänen aterioimisensa: koska näet hänellä oli päässään kypäri
ja silmikko nostettuna, hän ei kyennyt viemään suuhunsa mitään
omin käsin, vaan jonkun toisen täytyi antaa hänelle ruokaa ja pistää
se suuhun, ja toinen mainituista naisista auttoi häntä siinä toimessa.
Mutta mahdotonta oli antaa hänelle juomaa, ja seikka olisi
auttamattomasti jäänyt silleen, ellei isäntä olisi kovertanut putkea,
pistänyt sen toista päätä hänen suuhunsa ja kaatanut toisesta
päästä viiniä; hän kesti tämän kaiken kärsivällisesti, jottei tarvinnut
katkaista kypärinnauhoja. Asiain ollessa tässä vaiheessa saapui
majapaikkaan sattumalta siansalvaja, joka tullessaan puhaltaa
luikahutti ruokopilliinsä neljä viisi kertaa. Se sai Don Quijoten täysin
varmaksi siitä, että hän oli jossakin kuuluisassa linnassa, että hänen
kunniakseen soitettiin, että kapakala oli taimenta, musta leipä mitä
hienointa vehnää, nartut ylhäisiä naisia ja majatalonisäntä
linnanvouti, ja niin hän piti aiettansa ja matkaanlähtöänsä hyvin
onnistuneina. Eniten hänen mieltään rasitti se, ettei hän ollut vielä
saanut ritarilyöntiänsä, sillä hän ei katsonut voivansa
oikeudenmukaisesti antautua mihinkään seikkailuun, ellei sitä ennen
saanut ritarinarvoa.

Kolmas luku,

jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote hupaisella tavalla lyötti itsensä

ritariksi.

Niinpä hän, tuon ajatuksen kiusaamana, lyhensi niukkaa

majatalon-ateriaansa ja lopetettuaan sen kutsui luokseen isännän,
vei hänet mukanaan talliin, sulki oven, polvistui hänen eteensä ja
virkkoi:

— Urhoollinen ritari, en suostu tästä nousemaan ennen kuin

teidän hyvyytenne suo minulle lahjan, jota teiltä tahdon pyytää ja
joka koituu runsain määrin kiitokseksi teille itsellenne ja hyödyksi
ihmissuvulle.

Nähdessään vieraansa jalkojensa edessä ja kuullessaan hänen niin

puhuvan majatalon isäntä seisoi siinä ihmeissään ja katseli häntä
tietämättä mitä tehdä tai mitä hänelle vastata; hän pyysi hartaasti
polvistunutta nousemaan, mutta ei saanut häntä suostumaan ennen
kuin lupasi hyväntahtoisesti tehdä mitä hän pyysi.

— Suureen jalomielisyyteenne luottaen, hyvä herra, en

toivonutkaan vähempää; — vastasi Don Quijote — tietäkää siis että
suosionosoitus, jota teiltä pyysin ja jonka auliisti minulle lupasitte, on
se, että jo huomispäivänä lyötte minut ritariksi. Minä vietän tämän
yön linnanne kappelissa varusvartiossa, ja huomenna, kuten sanoin,
täyttyy mitä kiihkeästi haluan saadakseni asianmukaisesti vaeltaa
kaikissa neljässä maanosassa etsien seikkailuja hädänalaisten
hyväksi, niin kuin tuleekin tehdä ritariston ja minunlaisteni vaeltavien
ritarien, joiden halu palaa sellaisiin sankaritekoihin.

Majatalon isäntä, joka, kuten sanottu, oli ovela veitikka ja oli

saanut hiukan vihiä siitä, ettei vieraan järki ollut oikein kohdallaan,
pääsi täyteen varmuuteen kuultuaan nuo lausumat ja päätti
noudattaa hänen päähänpistoansa saadakseen yöksi jotakin
naurunaihetta. Hän siis sanoi että vieras oli varsin oikeassa siinä,
mitä halusi ja pyysi, että hänen aikomuksensa oli sovelias ja
luonnollinen sellaisille erinomaisille ritareille, joihin hän näytti
kuuluvan, kuten hänen uljas käytöksensäkin osoitti, ja että hän
itsekin oli nuoruudessaan omistautunut samaan kunniakkaaseen
toimeen vaeltaen seikkailujaan etsimässä maailman eri puolilla,
unohtamatta käydä Malagan kalarannassa,[28] Riaranin saarilla,
Sevillan Compasissa, Segovian rihkamatorilla, Valencian Oliveralla,
Granadan Rondillalla, Sanlucarin rannikolla, Córdoban
Varsakorttelissa, Toledon kapakoissa ja erinäisissä muissa paikoissa,
missä hän oli viljellyt nopeita koipiansa ja sukkelia käsiänsä tehden
paljon koiruuksia, hyväillen lukuisia leskivaimoja, vietellen tyttöjä,
puijaten alaikäisiä ja tullen siten tunnetuksi lukemattomissa
alemmissa ja ylemmissä tuomioistuimissa melkein kaikkialla
Espanjassa; vihdoin viimein hän oli vetäytynyt tähän linnaansa, jossa
eli omilla ja toisten varoilla, ottaen vastaan kaikkia vaeltavia ritareita,
olipa heidän säätynsä ja asemansa mikä tahansa, vain suuresta
kiintymyksestään heihin ja jotta he jakaisivat omastaan hänelle
hänen hyvän tahtonsa palkaksi. Hän sanoi vielä ettei tässä hänen
lamassaan ollut kappelia, missä voisi olla varusvartiossa, koska
kappeli oli hajoitettu uuden rakentamista varten, mutta tiesi sen
hätätilassa käyvän päinsä missä hyvänsä, joten vieras voi tämän yön
vartioida varuksiaan eräällä linnan pihalla, ja lupasi että asian
vaatimat juhlamenot toimitettaisiin, jos Jumala salli, seuraavana
aamuna, niin että vieras lyötäisiin ritariksi, vieläpä sellaiseksi, ettei
hän milloinkaan maailmassa voisi paremmaksi ritariksi tulla.

Sitten isäntä kysyi, oliko hänellä rahoja, ja Don Quijote vastasi,

ettei ollut ropoakaan, koska hän vaeltavien ritarien historioita
lukiessaan ei ollut havainnut kenelläkään rahoja olleen. Siihen vastasi
isäntä sanoen hänen erehtyneen; vaikka historiateoksiin ei ollut
seikkaa merkitty, koska niiden kirjoittajien mielestä ei ollut
tarpeellista mainita niin selvää ja välttämätöntä asiaa kuin että ritari
otti matkaansa rahoja ja puhtaita paitoja, ei silti pitänyt luulla
etteivät he niitä mukanaan kuljettaneet; vieras sai isännän mielestä
niin muodoin varsin varmasti uskoa että kaikilla vaeltavilla ritareilla,
joita monet kirjat runsaasti ja ylen runsaasti kuvailevat, oli
matkassaan mahdollisten sattumain varalta hyvin kengitetyt
kukkarot, että heillä sitä paitsi oli paitoja ja pieni lipas täynnä voiteita
heidän saamiensa haavojen lääkitsemiseksi, koska kentillä ja
erämaissa, missä he taistelivat ja haavoittuivat, ei aina ollut heille
hoitajaa, ellei heidän ystävänään ollut joku viisas noita, joka heti
heitä auttoi lähettämällä ilmojen teitse, pilvessä, heidän luokseen
jonkun neitsyen tai kääpiön tuomaan pulloa, niin että he,
maistettuaan siitä vain muutamia tippoja, kohta parantuivat
vammoistaan ja haavoistaan, ikään kuin ei heissä olisi ollut mitään
vikaa; mutta ellei ollut niin laita, pitivät muinaiset ritarit asiaan
kuuluvana että heidän aseenkantajiensa mukaan varustettiin rahoja
ja muuta tarpeellista, kuten liinannöyhtää ja voiteita, millä itseänsä
parantaa; ja jos sattui ettei näillä ritareilla ollut aseenkantajia (mikä
oli hyvin harvinaista), niin he itse kuljettivat kaikkea tuota mukanaan
hevosen lautasille sijoitetussa aivan pienessä pussissa, jota tuskin
huomasikaan, ikään kuin se olisi ollut jotakin muuta, tärkeämpää,
sillä sentapaisen aiheen puuttuessa ei pussin mukanaan
kuljettamista katsottu varsin soveliaaksi vaeltavien ritarien
keskuudessa; ja siksi isäntä häntä neuvoi, vaikka olisi voinut
käskeäkin kuin ottopoikaansa, joka hänestä aivan pian tulisi, ettei
hän tästä lähtien liikkuisi ilman rahoja ja mainittuja tarvikkeita ja että
hän saisi nähdä, kuinka hyvään tarpeeseen ne hänelle olivat, kun
hän kaikkein vähimmin tiesi sitä ajatella.

Don Quijote lupasi mitä tarkimmin noudattaa saamaansa neuvoa,

ja sitten suunniteltiin heti, kuinka hän pitäisi varusvartiota avaralla
tanhualla majatalon vieressä. Don Quijote keräsi kaikki varuksiinsa
kuuluvat kappaleet, sijoitti ne vesikaukalolle, joka oli siinä kaivolla,
sujutti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja alkoi juhlallisen
ryhdikkäästi kävellä vesikaukalon edustalla, ja hänen aloittaessaan
kävelynsä oli illan hämärä pimenemässä yöksi.

Isäntä kertoi kaikille majatalossa oleville vieraansa hulluudesta,

varusvartiosta ja hänen odottamastaan ritariksi lyömisestä. Tuo
merkillinen hulluuden laji ihmetytti kaikkia, he menivät loitolla
katselemaan miestä ja näkivät, kuinka hän rauhallisin elein milloin
käveli edestakaisin, milloin taas peitseensä nojaten suuntasi
katseensa varuksiinsa ja tuijotti niihin kauan aikaa. Nyt oli jo aivan
pimeä, mutta kuu paistoi niin kirkkaasti, että kykeni kilpailemaan sen
kanssa, jolta valonsa lainasi, joten kaikki näkivät selvästi
ritarialokkaan kaikki eleet. Sillä välin johtui eräs majataloon
yöpyneistä muulinajajista ajattelemaan että oli mentävä juottamaan
juhtaa, ja hänen oli niin muodoin pakko siirtää pois vesikaukalolta
Don Quijoten varukset. Nähdessään hänen tulevan Don Quijote
huusi hänelle raikuvalla äänellä:
 — Oi sinä uhkarohkea ritari, olitpa kuka tahansa, joka tulet ja aiot
koskettaa varuksia urhoollisimman kaikista vaeltavista, jotka ovat
milloinkaan vyöttäneet miekan kupeellensa! Mieti mitä teet äläkä
kajoa niihin, ellet tahdo heittää henkeäsi julkeutesi korvaukseksi.

Muulinajaja ei tästä varoituksesta välittänyt (viisaammin olisi

menetellyt, jos olisi välittänyt, koska olisi siten varjellut omaa
hyvinvointiansa) vaan kävi käsiksi hihnoihin ja heitti varukset hyvän
matkan päähän. Sen nähtyään Don Quijote kohotti katseensa
taivaaseen päin ja suunnaten ajatuksensa (kuten näytti)
valtiattareensa Dulcineaan virkkoi:

— Tulkaa avukseni, valtiattareni, tässä ensimmäisessä vaarassa,

johon teille alamainen sydämeni joutuu; älköön minulta tänä
ensimmäisenä ratkaisun tuokiona puuttuko teidän suosiotanne ja
varjelustanne.

Näitä ja muita samanlaisia sanoja lausuen hän päästi kilven

kirpoamaan, kohotti molemmin käsin peitsensä ja löi sillä
muulinajajaa päähän niin tuimasti, ettei hän, jos siten kolhaistuna
maahan kellahdettuaan olisi saanut toisen samanlaisen iskun, olisi
kaivannut välskäriä parantajakseen. Tämän tapahduttua Don Quijote
keräsi varuksensa ja alkoi jälleen kävellä edestakaisin yhtä tyynesti
kuin sitä ennen. Vähän ajan kuluttua tuli toinen muulinajaja,
tietämättä mitä oli tapahtunut (toinen näet makasi yhä maassa
tajuttomana), aikoen hänkin juottaa muulejansa, ja hänen
lähestyessään ottamaan pois varuksia, jotka peittivät kaukalon, Don
Quijote kirvoitti sanaakaan virkkamatta ja kenenkään suojelusta
anomatta toisen kerran kilpensä, kohotti jälleen peitsensä ja iski,
asettaan rikkomatta, mutta särkien toisen muulinajajan pääkuoren
monestakin kohdasta. Hälinän kuullessaan riensivät paikalle kaikki
majatalossa olevat, isäntä muiden mukana. Sen nähdessään Don
Quijote tempasi kilven käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lausui:

— Oi kauneuden ruhtinatar, sinä minun hervahtaneen sydämeni

voima ja väkevyys! Nyt on aika kääntää korkeutesi katse tämän
sinun orjuuteesi annetun ritarin puoleen, jota odottaa näin valtava
seikkailu.

Tästä hän tunsi saavansa sellaisen rohkeuden, ettei olisi

peräytynyt askeltakaan, vaikka häntä olisivat ahdistaneet kaikki
maailman muulinajajat. Nähdessään haavoittuneet kumppaninsa
siinä tilassa alkoivat toiset etäältä kivittää Don Quijotea, joka suojasi
itseään kilvellään, minkä voi, eikä uskaltanut poistua kaukalon luota,
koska ei tahtonut jättää varuksiaan oman onnensa nojaan. Majatalon
isäntä huusi heille, että jättäisivät hänet rauhaan; olihan hän jo
sanonut että mies oli hullu, ja hulluna hän vapautuisi edesvastuusta,
vaikka tappaisi heidät kaikki. Don Quijotekin huusi, kahta kovemmin,
nimittäen heitä kunniattomiksi kavaltajiksi ja sanoen, että
linnanherra oli konna ja kelvoton ritari, koska salli niin kohdeltavan
vaeltavia ritareita, ja että hän itse, jos olisi jo ritariksi lyöty, opettaisi
hänet oivaltamaan kataluutensa; — mutta teistä, kurjasta ja
vaivaisesta roskaväestä, en välitä mitään: viskatkaa, käykää päin,
tulkaa ja hyökätkää kimppuuni, minkä voitte, niin saatte nähdä mikä
on röyhkeytenne ja mielettömyytenne palkka.

Hän lausui nuo sanat niin tulisen rohkeasti, että sai kamalan pelon
valtaan ahdistajansa, jotka siitä syystä ja myös isännän kehoitusten
vuoksi lakkasivat häntä kivittämästä; hän puolestaan salli korjata
pois haavoittuneet ja jatkoi jälleen varusvartiotaan yhtä tyynenä ja
rauhallisena kuin ennen.
 Isäntää eivät vieraan temput miellyttäneet, ja hän päätti lopettaa
asian lyhyeen antamalla hänelle tuon kirotun ritarilyönnin heti,
ennen kuin tapahtuisi jokin uusi onnettomuus. Astuen lähemmäksi
hän pyysi anteeksi että tuo alhainen väki oli hänen tietämättään
käyttäytynyt niin hävyttömästi; olihan se kuitenkin saanut riittävän
rangaistuksen häikäilemättömyydestään. Hän sanoi, kuten jo oli
aikaisemmin sanonut, ettei linnassa ollut kappelia, jota vielä
suoritettavat toimenpiteet eivät vaatineetkaan, koska ritariksi
lyömisessä, sikäli kuin hän juhlamenosääntöjä tunsi, oli tärkeintä,
että lyötiin kämmenellä kaulaan ja miekanlappeella hartioihin, mikä
voitiin suorittaa avoimella kentällä; mitä tuli varusvartioon, johon
riitti kaksi tuntia, tuleva ritari oli sen jo suorittanut, vieläpä yli
määränkin, koska oli ollut vartiossa viidettä tuntia. Don Quijote uskoi
tuon kaiken ja sanoi olevansa valmis heti paikalla häntä tottelemaan,
kehoittaen saattamaan asian päätökseen niin pian kuin mahdollista;
jos näet hänen kimppuunsa hyökättäisiin hänen saatuaan
ritarilyöntinsä, hän ei mielisi jättää henkiin yhtäkään linnassa olevaa,
lukuun ottamatta niitä, jotka hän, linnanherraa kunnioittaen, hänen
kehotuksestaan armahtaisi.

Näistä kuulemistaan säikähtänyt linnanherra nouti kohta kirjan,

johon hänellä oli tapana merkitä muulinajajille luovuttamiansa rehu-
ja jyväeriä, ja asteli, mukanaan kynttilänpätkää kantava poika ja
molemmat jo mainitut neitsykäiset, takaisin Don Quijoten luo, käski
hänen polvistua, luki muistiinpanokirjastaan (ikään kuin jotakin
hurskasta avuksihuutoa ladellen), kohotti lukiessaan kätensä ja löi
häntä lujasti niskaan, otti sitten hänen oman miekkansa ja sivalsi
sillä lievänlaisesti selkään, koko ajan mutisten, kuin rukousta. Tämän
tapahduttua hän käski toisen naikkosen vyöttämään miekkaa hänen
kupeelleen, ja tämä suorittikin tehtävänsä sangen luontevasti ja
nokkelasti. Vaikea näet oli pidättää nauruansa yhtenäkään tämän
juhlallisen toimituksen hetkenä; mutta uuden ritarin jo tekemät
julkiset urotyöt hillitsivät läsnä olevien hilpeyttä. Vyöttäessään
miekkaa kelpo nainen lausui:

— Jumala tehköön teidän armonne erittäin onnelliseksi ritariksi ja

suokoon teille menestystä taisteluissa.

Don Quijote kysyi hänen nimeään, jotta tietäisi nyt ja vastedes

ketä hänen oli kiittäminen osakseen tulleesta suosiosta, sillä hän
ajatteli suoda vyöttäjälleen osan siitä kunniasta, jonka tulisi
voimallisella käsivarrellansa itselleen hankkimaan. Tyttö vastasi aivan
vaatimattomasti, sanoi olevansa nimeltään Tolosa, toledolaisen
paikkaräätälin tytär, elelevänsä Sancho Bienayan kojuissa ja
tahtovansa olla ritarillemme kuuliainen ja kunnioittaa häntä
herranaan, missä ikinä oleskelisikin. Don Quijote vastasi hänelle
pyytäen häntä suosiollisesti omaksumaan aatelisen arvonimen ja
tästä lähtien mainitsemaan itseään Doña[29] Tolosan nimellä. Tyttö
lupasi. Toinen kiinnitti sitten hänen kannuksensa, ja hänen kanssaan
sukeutui jokseenkin sama keskustelu kuin miekanvyöttäjän kanssa.
Ritarimme tiedusteli hänen nimeänsä, ja hän sanoi olevansa
nimeltään Molinera, Antequerassa asuvan kunniallisen myllärin tytär.
Don Quijote pyysi häntäkin omaksumaan aatelisarvon ja
mainitsemaan itseään Doña Molineran nimellä, tarjoten jälleen
palvelustaan ja kiitostaan.

Kun nämä ennen kuulumattomat juhlamenot oli siten mitä

kiireimmin suoritettu, Don Quijote ei voinut kauemmin odottaa
hetkeä, jona saisi nousta ratsulleen ja lähteä etsimään seikkailuja,
vaan satuloi kohta Rocinanten, nousi sen selkään, syleili isäntää ja
kiitti häntä hyväntahtoisesti toimitetusta ritariksi lyömisestä lausuen
niin merkillisiä asioita, ettei niitä voi parhaalla tahdollakaan tässä
kertoa. Isäntä vastasi jo majatalon portista ajavalle yhtä
kaunopuheisin, vaikka lyhyemmin kääntein ja salli hänen mennä
Jumalan nimeen, vaatimatta häneltä mitään maksua majansa
antimista.

Neljäs luku.

Siitä, mitä ritarillemme tapahtui hänen lähdettyään majatalosta.

Päivä lienee alkanut sarastaa, kun Don Quijote lähti majatalosta,

saamansa ritarilyönnin vuoksi niin tyytyväisenä, niin iloisena, niin
ihastuneena, että hänen riemunsa purkautui pitkin hevosen
satulavöitä. Mutta muistaessaan sitten isännän neuvon että oli
kuljetettava mukanaan erinomaisen tärkeitä matkatavaroita,
varsinkin rahaa ja paitoja, hän päätti palata kotiin ja hankkia ne
kaikki sekä aseenkantajan. Tähän toimeen hän ajatteli erästä
kylänsä talonpoikaa, joka oli köyhä ja lasten isä, mutta erittäin
sovelias ritarilliseen aseenkantajan virkaan. Näissä aikeissa hän
suuntasi Rocinanten kohti kotia, ja ratsu, joka kaiketi huomasi
oltavan menossa kotoisille olosijoille, alkoi juosta niin vikkelästi, että
kaviot tuskin tuntuivat maata hipovan.

Hän ei ollut ehtinyt kauas, kun oli kuulevinaan oikealla puolellaan

sijaitsevasta tiheästä metsiköstä hiljaisia ääniä, kuin joku olisi siellä
valittanut. Tuskin ehdittyään ne kuulla hän lausui:

— Kiitos olkoon taivaan siitä armosta, jonka se minulle osoittaa

antamalla minulle näin pian tilaisuutta saada täyttää mitä
kutsumukseni vaatii ja voida korjata hyvien aikomusteni hedelmän.