Full download ebooks at https://ebookmeta.

com

The SAGE Handbook of Cultural Anthropology 1st

Edition Lene Pedersen (Editor)

For dowload this book click link below

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-cultural-
anthropology-1st-edition-lene-pedersen-editor/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The SAGE Handbook of Graduate Employability 1st Edition

Tania Broadley

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-graduate-
employability-1st-edition-tania-broadley/

The SAGE Handbook of Global Sexualities 1st Edition

Zowie Davy

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-global-
sexualities-1st-edition-zowie-davy/

The SAGE Handbook of Leadership 2nd Edition Doris

Schedlitzki

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-
leadership-2nd-edition-doris-schedlitzki/

The Sage Handbook of Clinical Neuropsychology 1st

Edition Gregory J. Boyle

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-clinical-
neuropsychology-1st-edition-gregory-j-boyle/
The SAGE Handbook of Social Media Marketing 1st Edition
Annmarie Hanlon

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-social-media-
marketing-1st-edition-annmarie-hanlon/

The SAGE Handbook of Popular Music 1st Edition Andy

Bennett (Editor)

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-popular-
music-1st-edition-andy-bennett-editor/

Through the Lens of Cultural Anthropology Laura Tubelle

De González

https://ebookmeta.com/product/through-the-lens-of-cultural-
anthropology-laura-tubelle-de-gonzalez/

The SAGE Handbook of Domestic Violence 1st Edition Todd

K. Shackelford (Editor)

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-domestic-
violence-1st-edition-todd-k-shackelford-editor/

The SAGE Handbook of Asian Foreign Policy 1st Edition

Takashi Inoguchi (Editor)

https://ebookmeta.com/product/the-sage-handbook-of-asian-foreign-
policy-1st-edition-takashi-inoguchi-editor/
 The SAGE Handbook of
Cultural Anthropology
INTERNATIONAL ADVISORY BOARD

Alan Smart, University of Calgary, Canada.

Asha L. Abeyasekere, University of Colombo, Sri Lanka.
Pat Caplan, Goldsmiths, University of London, UK.
Jenny Chio, University of Southern California, US.
Josephine Smart, University of Calgary, Canada.
Juno Salazar Parreñas, Ohio State University, US.
Marwa Ghazali, Central Washington University, US.
Mikaela Rogozen-Soltar, University of Nevada Reno, US.
J. Stephen Lansing, Nanyang Technical University, Singapore.
Oona Paredes, UCLA, US.
The SAGE Handbook of Cultural Anthropology

The SAGE Handbook of Cultural Anthropology is the first instalment of The SAGE Handbook of the Social Sciences series
and encompasses major specialities as well as key interdisciplinary themes relevant to the field. Globally, societies are
facing major upheaval and change, and the social sciences are fundamental to the analysis of these issues, as well as the
development of strategies for addressing them. This handbook provides a rich overview of the discipline and has a future
focus whilst using international theories and examples throughout. The SAGE Handbook of Cultural Anthropology is an
essential resource for social scientists globally and contains a rich body of chapters on all major topics relevant to the field,
whilst also presenting a possible road map for the future of the field.

Part 1: Foundations

Part 2: Focal Areas

Part 3: Urgent Issues

Part 4: Short Essays: Contemporary Critical Dynamics

This page intentionally left blank
 The SAGE Handbook of
Cultural Anthropology

Edited by
Lene Pedersen
and Lisa Cliggett
SAGE Publications Ltd Introduction and editorial arrangement © Lene Pedersen and Lisa Cliggett, 2021
1 Oliver’s Yard
55 City Road Chapter 1 © Mark Moberg, 2021 Chapter 20 © Sarah Lyon, 2021
London EC1Y 1SP Chapter 2 © Lesley Jo Weaver Chapter 21 © Michelle Munyikwa,
and Erik L. Peterson, 2021 2021
SAGE Publications Inc. Chapter 3 © William Schlesinger, Chapter 22 © Kari Telle,
2455 Teller Road 2021 2021
Thousand Oaks, California 91320 Chapter 4 © Rose Edith Wellman, Chapter 23 © Oscar Salemink,
2021 2021
SAGE Publications India Pvt Ltd Chapter 5 © Ellen Chapter 24 © Genevieve Bell,
B 1/I 1 Mohan Cooperative Industrial Area Schattschneider, 2021 2021
Mathura Road Chapter 6 © Thomas J. Stodulka, Chapter 25 © Carlos Martinez,
New Delhi 110 044 2021 Carolina A. Talavera, Miriam
Chapter 7 © Deborah Winslow, Magaña Lopez, and Seth M.
SAGE Publications Asia-Pacific Pte Ltd 2021 Holmes, 2021
3 Church Street Chapter 8 © Danilyn Rutherford, Chapter 26 © Todd A. Crane,
#10-04 Samsung Hub 2021 Carla Roncoli, Jake Meyers, and
Singapore 049483 Chapter 9 © Sarasij Majumder, Sarah E. Hunt, 2021
2021 Chapter 27 © Brandi Janssen,
Chapter 10 © Sean S. Downey, 2021
2021 Chapter 28 © Sten Hagberg,
Chapter 11 © David Syring, 2021
Paul Stoller, Leah Zani, and Chapter 29 © Raúl Acosta, 2021
Julia L. Offen, 2021 Chapter 30 © Veronica Gomez-
Chapter 12 © Gabriela Vargas- Temesio and Frédéric Le Marcis,
Editor: Matthew Waters Cetina, 2021 2021
Assistant Editor: Umeeka Raichura Chapter 13 © Jamon Alex Chapter 31 © Marama Muru-
Production Editor: Jessica Masih Halvaksz, 2021 Lanning, Rob Thorne, Hine
Copyeditor: Clare Weaver Chapter 14 © Andrew Ofstehage, Waitere, and Sita Venkateswar,
Proofreader: Sunrise Setting 2021 2021
Indexer: KnowledgeWorks Global Ltd Chapter 15 © Kristin V. Monroe, Chapter 32 © Bertin M. Louis,
Marketing Manager: Lucia Sweet 2021 Jr. 2021
Cover Design: Naomi Robinson Chapter 16 © Vanessa Koh, Chapter 33 © Dayton Daniel
Typeset by KnowledgeWorks Global Ltd. Paul Burow, Lav Kanoi, and Starnes II, 2021
Printed in the UK Michael R. Dove, 2021 Chapter 34 © Miia Halme-
Chapter 17 © Edyta Roszko, 2021 Tuomisaari, 2021
Chapter 18 © Martijn Koster, Chapter 35 © Chris Hann, 2021
2021 Conclusion © Lene Pedersen and
Chapter 19 © Alan Smart, 2021 Lisa Cliggett, 2021
At SAGE we take sustainability seriously.
Most of our products are printed in the Apart from any fair dealing for the purposes of research, private study,
UK using responsibly sourced papers and or criticism or review, as permitted under the Copyright, Designs and
boards. When we print overseas we ensure Patents Act, 1988, this publication may not be reproduced, stored or
sustainable papers are used as mea- transmitted in any form, or by any means, without the prior permission
sured by the PREPS grading system. We in writing of the publisher, or in the case of reprographic reproduc-
undertake an annual audit to monitor our tion, in accordance with the terms of licences issued by the Copyright
sustainability. Apart from any fair dealing for Licensing Agency. Enquiries concerning reproduction outside those
the purposes of research or private study, terms should be sent to the publisher.
or criticism or review, as permitted under
the Copyright, Designs and Patents Act,
1988, this publication may be reproduced, Library of Congress Control Number: 2020946827
stored or transmitted in any form, or by any
means, only with the prior permission in
writing of the publishers, or in the case of British Library Cataloguing in Publication data
reprographic reproduction, in accordance
with the terms of licences issued by the A catalogue record for this book is available from the British Library
Copyright Licensing Agency. Enquiries con-
cerning reproduction outside those terms
should be sent to the publishers. ISBN 978-1-5297-0387-0
 Contents

List of Figuresx
Notes on the Editors and Contributorsxi
Acknowledgementsxxv

Introduction to Cultural Anthropology: Foundations, Focal Areas,

Urgent Issues, and Critical Dynamics 1
Lene Pedersen and Lisa Cliggett

PART I FOUNDATIONS 15

1 Culture 17
Mark Moberg

2 Race and Ethnicity 34

Lesley Jo Weaver and Erik L. Peterson

3 Sex, Gender, and Sexual Subjectivity: Feminist and Queer Anthropology 54

William Schlesinger

4 Kinship and New Social Forms: Kindred Politics, Biotechnology,

and Feminist Activism 72
Rose Edith Wellman

5 Paradoxes of Personhood 91
Ellen Schattschneider

6 Fieldwork, Ethnography, and Knowledge Construction 99

Thomas J. Stodulka

7 Cross-Cultural Comparative Commitments 119

Deborah Winslow

8 Engaged Anthropology 138

Danilyn Rutherford

9 Anthropological Theories I: Structure and Agency 159

Sarasij Majumder

10 Anthropology Theories II: Systems and Complexity 179

Sean S. Downey
viii THE SAGE HANDBOOK OF CULTURAL ANTHROPOLOGY

11 Humanistic Anthropologies: Diverse Weavings about the Many Ways to

Be Human 198
David Syring with additional contributions by Paul Stoller,
Leah Zani, and Julia L. Offen

12 Anthropological Representation, Epistemology, and Ethics 223

Gabriela Vargas-Cetina

PART II FOCAL AREAS 243

13 Environmental Anthropology 245

Jamon Alex Halvaksz

14 Anthropology of Economy and Development 261

Andrew Ofstehage

15 Urban Anthropology 279

Kristin V. Monroe

16 Locating the ‘Rural’ in Anthropology 296

Vanessa Koh, Paul Burow, Lav Kanoi, and Michael R. Dove

17 Maritime Anthropology 311

Edyta Roszko

18 Political Anthropology 330

Martijn Koster

19 Anthropology of Law 348

Alan Smart

20 Business Anthropology 364

Sarah Lyon

21 Medical Anthropology 383

Michelle Munyikwa

22 Anthropologies of Religion 402

Kari Telle

23 Anthropologies of Cultural Heritage 423

Oscar Salemink

24 Talking to AI: An Anthropological Encounter with Artificial Intelligence 442

Genevieve Bell
 Contents ix

PART III URGENT ISSUES 459

25 Inequality and Precarity 461

Carlos Martinez, Carolina A. Talavera, Miriam Magaña Lopez,
and Seth M. Holmes

26 On the Merits of Not Solving Climate Change 480

Todd A. Crane, Carla Roncoli, Jake Meyers, and Sarah E. Hunt

27 Food Systems 502

Brandi Janssen

28 Governance and Democratization 520

Sten Hagberg

29 Mobility 537
Raúl Acosta

30 Governing Lives in the Times of Global Health 554

Veronica Gomez-Temesio and Frédéric Le Marcis

PART IV SHORT ESSAYS: CONTEMPORARY CRITICAL DYNAMICS 579

31 Indigeneity: Reflections in Four Voices 581

Marama Muru-Lanning, Rob Thorne, Hine Waitere, and Sita Venkateswar

32 Race and Anti-Black Racism in the African Diaspora of the United States 589
Bertin M. Louis, Jr.

33 Common Cause with Conservation 595

Dayton Daniel Starnes II

34 New Paradoxes in Human Rights 604

Miia Halme-Tuomisaari

35 Populism and Moral Economy 612

Chris Hann

Conclusion: ‘Stretching’ into the Future and Expansion toward Inclusion,

Consilience, and Co-Equality 619
Lene Pedersen and Lisa Cliggett

Index637
 List of Figures

8.1 Applicants broadly referring to engagement 146

8.2 Applicants narrowly referring to engagement 146
8.3 Socio-cultural anthropology titles 147
8.4 Archaeology titles 147
10.1 Population growth simulation 183
10.2 Lansing’s Balinese irrigation model 185
24.1 Participants of the 1956 Dartmouth Summer Research Project
on Artificial Intelligence in front of Dartmouth Hall 443
31.1 Virtual collaborations in pandemic times 582
31.2 Instagram post, April 30, 2020. UnityApparel 1, Votanik & Wampumwear 585
31.3 Kim TallBear tweet, May 18, 2020 586
34.1 From Reporting to the United Nations Human Rights Treaty
Bodies Training Guide Part I607
 Notes on the Editors
and Contributors

THE EDITORS

Lisa Cliggett is Professor and Chair of Anthropology at the University of Kentucky. Cliggett
received her BA in Anthropology from Connecticut College and her MA/PhD from Indiana
University. Prior to coming to the University of Kentucky, she held a Mellon Post doctoral
Fellowship in Population Studies at the University of Pennsylvania. She is a cultural anthro-
pologist with expertise in Economic and Environmental anthropology, as well as migration,
development and kinship and has carried out economic and ecological research in Zambia since
1992, working with Gwembe Tonga people who were displaced from the Zambezi river by the
building of Kariba Dam in 1958, and their descendants. Cliggett currently heads this longitu-
dinal project (Gwembe Tonga Research Project – GTRP), started by anthropologists Elizabeth
Colson and Thayer Scudder in 1956. Cliggett’s recent research concerns the economic, eco-
logical and socio-political dynamics of new road development in the Gwembe Valley (NSF-
BCS-1736413). Earlier work examined migration, the politics of land access and land cover
change, and livelihood diversification among migrants from the Gwembe Valley, who pio-
neered areas in conservation buffer zones in Central Zambia (NSF-BCS-0236933; NSF-
BCS-0518492). This project included a collaborative study (with Deborah Crooks) of food
security and nutrition in the context of migration (NSF-BCS-0517878). Her other work consid-
ers livelihood diversification, household economies, and support systems for the elderly. One
outgrowth of the longitudinal research with the GTRP is her work on digital data preservation
and access (NSF-BCS-1157418; NSF-BCS-1159109). Her published work includes the mono-
graph Grains from Grass: Aging, gender and famine in Africa, Economies and Cultures co-
authored with Richard Wilk, a co-edited volume (with Virginia Bond and Bennett Siamwiza)
of Zambian and Zimbabwean scholars’ research: Tonga Timeline: Appraising 60 years of
multidisciplinary research in Zambia and Zimbabwe, the co-edited (with Christopher Pool)
volume Economies and the Transformation of Landscape, and articles and book chapters in
disciplinary, topical and area studies journals and volumes.

Lene Pedersen is Professor and Chair of the Department of Anthropology and Museum
Studies at Central Washington University. She is a cultural anthropologist with expertise in
political, environmental, and visual anthropology. Pedersen, a native of Denmark who grew up
in Tanzania, received her BA and Honors Degrees in Anthropology and Foreign Languages
from University of Alaska Fairbanks and her PhD in Social Anthropology from University of
Southern California. Prior to starting her job at CWU, she held a Post doctoral Fellowship at
the Australian National University. She has carried out research in Indonesia since 1997,
mainly in East Bali, with focus on local governance, resource management, and inter-religious
relationships. Her NSF funded project on ‘Integrated Field Research and Spatial Analysis of
Multiple Modalities of Political Change’ (BCS-0964432) investigates the changing structures
xii THE SAGE HANDBOOK OF CULTURAL ANTHROPOLOGY

and meanings of ties between political actors in Indonesia’s hybrid system of governance
whose newly decentralized political system intersects with older, multi-level traditional sys-
tems. Her published work includes the book, Ritual and World Change in a Balinese
Princedom, two chapters in edited volumes on ‘Negotiating Religious Identities within
Majority-Minority relationships in Bali and Lombok’ and ‘Asian Visual and Material Culture
in Context’. She also edited a special issue on ‘Communal Peace and Conflict in Indonesia:
Navigating Inter-Religious Boundaries’, to which she contributed an introduction to ‘Religious
Pluralism in Indonesia’, and she has published articles on ‘State Decentering and Irrigated Rice
Production in Bali’ (with Wiwik Dharmiasih), and ‘Responding to Indonesian Decentralization:
A Perspective from a Balinese Princedom’. She is editor and contributor to the film-review
column of the General Anthropology Division Bulletin (the American Anthropological
Association).

THE CONTRIBUTORS

Asha L. Abeyasekera is a Senior Lecturer at the Faculty of Graduate Studies, University of

Colombo. She coordinates the MA in Gender and Women’s Studies. Her research interests
are at the intersection of social and psychological anthropology focusing on gender, intimate
relations, and subjectivities, in contemporary South Asia. Her research also investigates
dynamic interplay among culture, emotional practices, and mental health and wellbeing. She
is the author of Making the Right Choice: Narratives of Marriage in Sri Lanka (2021,
Rutgers).

Raúl Acosta is a Postdoctoral Researcher at the Institute of Social and Cultural

Anthropology of the Ludwig-Maximilian-University in Munich, Germany. He is Project
Manager of ‘Mexico City: Ethical Conjunctures, Globalized Environmental Discourses,
and the Pursuit of a Better City’, within the DFG funded Research Group on Urban Ethics.
He was awarded his doctoral (DPhil) and Master’s (MPhil) degrees in Social Anthropology
by the University of Oxford, in the UK. In his most recent monograph, Civil Becomings:
Performative Politics in the Amazon and the Mediterranean (NGOgraphies, University of
Alabama Press, 2020), he offers an ethnographic analysis of the politics of networks of
non-governmental organizations and social movements in Brazil and Barcelona. Acosta’s
previous project ‘Aspirational Activism in Urban Latin America’ (funded by the DFG)
focused on mobility activism in Guadalajara and Mexico City. His research interests are
environmental politics, activism, civil society, urban anthropology, migration, and multi-
species entanglements.

Genevieve Bell AO FTSE is a cultural anthropologist, futurist and technologist best known for
her work at the intersection of cultural practice and technology. Genevieve completed her PhD
in cultural anthropology at Stanford University in 1998. She is currently a Distinguished
Professor, Florence Violet McKenzie Chair and Director of the 3A Institute (3Ai) at the
Australian National University (ANU). At 3Ai, Genevieve leads the Institute’s mission to
establish a new branch of engineering to take AI-enabled cyber-physical systems, safely,
responsibly and sustainably, to scale. Prior to joining the ANU, Genevieve spent over 20 years
in Silicon Valley at Intel Corporation, where she retains roles as a Vice President and a Senior
Fellow.
 Notes on the Editors and Contributors xiii

Paul Burow is a PhD candidate at Yale University in the School of the Environment and
Department of Anthropology. His work examines social belonging and ecological change in
rural communities of the US West.

Pat Caplan is Emeritus Professor of Anthropology at Goldsmiths College, University

of London, where she taught for many years, in addition to guest appointments in the Canada,
South Africa and the USA. Her research has been in Tanzania (1965-2010), south Asia (1969-
2011) and the UK (1994-present) on which she has published many books and articles. Food
has been one of her major interests, and over the last 5 years she has been researching food
poverty in the UK, resulting in a number of journal articles and a Working Paper.

Jenny Chio is Associate Professor in the departments of East Asian Languages and Cultures
and Anthropology at the University of Southern California. Trained in sociocultural and visual
anthropology, her research, writing, and documentary film projects explore the cultural politics
of race and ethnicity and vernacular media practices in the People’s Republic of China, as well
as the experimental and ethnographic possibilities of media-making. Her recent publications
include an edited volume chapter on theorizing in/of ethnographic film, an article on the politics
of crowds as rendered through rural ethnic media in China, and a commentary essay on the
intersections of tourism, race, and the desire for cultural authenticity. She has directed an award-
winning ethnographic film on ethnic tourism development in two Chinese villages and is cur-
rently working on a second film about the gendered experience of modernity in rural China.

Todd A. Crane is an environmental anthropologist and Senior Scientist at the

International Livestock Research Institute in Nairobi, Kenya. His current work is focused on
issues of social differentiation in climate change adaptation and mitigation processes in live-
stock systems, especially in East Africa. This involves analysis of interactions between the
practices and priorities of livestock keepers, policy makers and researchers. Combining
basic research with advocacy in policy and planning, his work aims to promote greater
­inclusivity in socio-economic development and political processes.

Michael R. Dove is the Margaret K. Musser Professor of Social Ecology in the Yale School of the
Environment, Curator of Anthropology in the Peabody Museum of Natural History, and Professor
in the Department of Anthropology. His most recent books are Bitter Shade (Yale University Press,
2021) and Climate Cultures (co-edited with Jessica Barnes, Yale University Press, 2015).

Sean S. Downey is an ecological anthropologist with research interests in complex sys-

tems science, human culture, social organization, and human–environmental interactions. He
is an Associate Professor at The Ohio State University, and is affiliated with two interdiscipli-
nary research institutions: the Sustainability Institute and the Translational Data Analytics
Institute. His primary fieldwork is in the Toledo District of southern Belize, where he studies
the coupled dynamics of Q’eqchi’ Maya swidden agriculture. On campus, he offers classes in
complex systems theory, coupled human-and-natural dynamics, quantitative methods, and the
history of anthropological theory.

Marwa Ghazali is Assistant Professor in the Department of Anthropology and Museum Studies
at Central Washington University, where she teaches courses in cultural and medical a­ nthropology.
Marwa earned her PhD. in Anthropology from the University of Kansas in 2017 and also holds
xiv THE SAGE HANDBOOK OF CULTURAL ANTHROPOLOGY

degrees in Human Biology, African Studies, and Peace and Conflict Studies. Her research
explores the intersections between violence, health, and (inter)subjectivities in displaced and
migrant Muslim communities across Africa, the Middle East, and the United States. In addition
to her work with African migrants in Kansas and cemetery squatters in Egypt, Marwa has also
served as researcher for the World Health Organization in Cairo, Ethnographic Research
Coordinator for the Kansas African Studies Center, and Research Fellow at a Syrian Medical
relief NGO. She has published her work in volumes like Bodies and Culture and Medical
Anthropology in Global Africa, and also shared her work on popular forums like the Huffington
Post and NPR/KCUR radio. Her current research explores anti-blackness, islamophobia, and
trauma in American Muslim communities.

Veronica Gomez-Temesio holds a doctorate in social anthropology from the École des hautes
études en sciences sociales and is currently a researcher at the University of Copenhagen. After
a first book devoted to water privatization policies in West Africa, L’État sourcier. Eau et poli-
tique au Sénégal (Water and Politics in Senegal) published by the École normale supérieure de
Lyon press, her current work on the triage politics of Global Health focuses on epidemics as
spaces of social and racial segregation. Her research has been published by international jour-
nals such as American Anthropologist, Critique of Anthropology and L’Homme.

Sten Hagberg is Professor in Cultural Anthropology at Uppsala University, Sweden, where he is

also Director of the Forum for Africa Studies. He has conducted long-term anthropological field
research in Burkina Faso since 1988 and in Mali since 2008. Thematic fields include dispute set-
tlement, environment, development, poverty, political violence, democracy and mass media.
Current research considers municipal politics, as well as the anthropological study of opposition
and protest, democracy and security. In addition to special issues and individual papers published
in journals, recent publications include a series of collectively authored books on security, democ-
racy, and women leadership in West Africa: Vers une sécurité par le bas? Étude sur les percep-
tions et les expériences des défis de sécurité dans deux communes maliennes (2017); `Nothing
will be as before’: Anthropological perspectives on political practice and democratic culture in
`a new Burkina Faso (2018); Démocratie par le bas et politique municipale au Sahel (2019);
Sécurité par le bas: Perceptions et perspectives citoyennes des défis de sécurité au Burkina Faso
(2019); and “Femmes de devant!”: Combat du leadership féminin au Burkina Faso (2021).

Miia Halme-Tuomisaari is a legal anthropologist specialized in the analysis of the contempo-

rary human rights phenomenon. She has conducted fieldwork at the UN Human Rights
Committee, the Finnish Ministry of Foreign Affairs and a Nordic network of human rights
experts. She has also done archival research on the adoption of the UDHR. Her publications
include Revisiting the Origins of Human Rights (Cambridge University Press, 2015, co-edited
with Pamela Slotte), ‘Methodologically Blonde at the UN in a tactical quest for inclusion’
(Social Anthropology/Anthropologie Sociale, 2018) and ‘Guarding Utopia: Law, vulnerability
and frustration at the UN Human Rights Committee, (Social Anthropology/Anthropologie
Sociale, 2020). She is an Affiliated Senior Fellow of the Geneva Academy’s Academic Platform
on Treaty Body Review 2020, and in 2018 she was a senior consultant in the first ethnographic
study of the UN Office of the High Commissioner for Human Rights. She is a Core Fellow of
the Helsinki Collegium for Advanced Studies.

Jamon Alex Halvaksz is an Associate Professor of Anthropology at the University of Texas at

San Antonio and has conducted fieldwork in Papua New Guinea since 1998. His research has
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Suuria
pyrkimyksiä
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Suuria pyrkimyksiä

Author: Juho Hoikkanen

Release date: July 8, 2024 [eBook #73989]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1915

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURIA

PYRKIMYKSIÄ ***
SUURIA PYRKIMYKSIÄ

Kirj.

Juho Hoikkanen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy 1915.

I
"No niin…" Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi,
kun hänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle
maailmalle karsinanurkan sängyssä.

"No niin", hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota
leveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut
riihen kylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä.
Palattuaan hän asetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja
muille tuvassa olijoille:

"Tekö pesette ruumiin, vai…?"

Vastauksena oli äidin hiljaisia nyyhkytyksiä.

"Vai pitääkö hakea pesijä kylästä?"

Hiljaisia nyyhkytyksiä.

"Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?"

Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten

vartaloaan mummo lausui:

"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi

pehmenevät. Katso tuonne" — hän viittasi kuolinsänkyyn — "isäsi
silmät jäivät auki: se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa
tietä."

Heikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti

"jollakulla meistä" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä kuitenkaan
mitään maininnut, virkkoihan vain:

"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat

tai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään
muutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän
päässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään."

"Pöydän päässä?… hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän

ansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa
päässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän
torpasta on haiku noussut."

Kyyneleet pulpahtivat taaskin esiin.

"Että hänen pitääkin tällaista kuulla…

"Ei kuollut mitään kuule", keskeytti Heikki.

"… hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot

kuokkinut ja kivennyt ja kannot vääntänyt… ja raivannut ja ojittanut
niityt kylmään korpeen, ettei yön unta… noilla käsillään, jotka nyt
voimattomina ja… kylminä…"

"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä

täällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu."

Näin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska

hänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet
hänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi
pistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi
hyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset
kuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa
hänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.

Isäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on

katoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme
vain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen
toisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat
juurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret
ovat jotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska
ne siitä tempaa irti.
 "Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se
on hiukan pulmallinen", arveli isäntä. "Nyt on vainaja päässyt
parempaan elämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin…"

"Päässyt parempaan elämään", keskeytti Heikki.

"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä

tällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin
kuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin
ajatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun…"

"Tekö!"

"No, no… tietysti kohtuullista korvausta vastaan."

Isäntä vaipui mietteisiinsä ja kysyi kuin ohi mennen:

"Heikin sanotaan käyneen lääkärillä. Mitä tohtori arveli Heikin

keuhkojen terveydentilasta?"

"Mitä hän arveli! Koputeltuaan ja kuulosteltuaan sekä edestä että

takaa, ravistellen kaljua päätään, hän viimein istui tuoliinsa, iski
kämmenen polviinsa ja katsoa muljotti kotvan torveensa pöydällä —
niinkuin minä nyt tuohon tyhjään pikariin." (Isäntä kiiruhti jälleen
täyttämään pikarin.) "Ähhäh… kiitos… Kysyy vihdoin: Onko teillä
kapitaalia — noin niinkuin runsaanpuoleisesti? Ei ole kerskumista,
herra tohtori, vastasin minä, mutta aina sitä toki sen verran on, ettei
koirat tuppaa kinttuja kastelemaan. Tohtori silloin vähän naurahti ja
sanoi, että koska teillä ei ole kapitaalia, niin hän määrää vain
muutamia konjakkitippoja nautittavaksi aamuisin lämpimän maidon
kanssa. Mutta minä sanoin tohtorille, että ne ovat lasten resehtiä
sellaiset. Kun aikamies avaa pullon, niin se ottaa ryypyn, kaks jopa
kolmekin yksin tein — eikä siinä tarvita maitoa ei siirappia."

"Vai konjakkia… Ja sanoiko Heikki, että tohtori ravisteli päätään?"

"Joo… ja sen pää oli niin puhdas ja sileä kuin listitty nauris… eli
niinkuin tuon pi-pikariri kuve", vastasi Heikki, nyt jo melkolailla
sammaltaen.

Ottaen hieman väkinäisesti huomautuksen varteen isäntä kysyi

taas:

"Kuinka olikaan — sanoiko Heikki äsken, että vainajan silmät jäivät

auki?"

"No, se-sepposen selälleen. Äiti sanoi vielä, että jo-joku meistä

seuraa pian, mutta mi-minä luulen, että se on nyt ä-äidin vuoro."

Isäntä nakutteli sormillaan pöytään nähtävästi tyytyväisenä, ja

asiain näin ollen hän suostui tekemään vuokrasopimuksen Heikki
Eerikinpojan nimelle, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että
torppa tämän kuoltua joutuu talon haltuun, jos isäntä niin tahtoo,
perillisten olematta oikeutettuja saamaan korvausta.

Pistettyään välikirjan taskuunsa soperteli Heikki:

"No nyt minä siis saan pistää jalkani oikein virallisestikin oman pö-
pöydän alle."

"Kunhan nyt Heikki muistaisi varoa, ettei koko mies suistuisi

pöydän alle."

"Ky-kyllä."
II

Heikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti

kotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen
ystävien avustamana.

Kun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin

kuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin
lapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin rinnan
yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin valkea
venykevaate.

Vaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien

kantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä.
Äänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel
yhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan
kasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin
jäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin näyttää
kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen vuoro
meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai
huomenna?
 "Siinä on matkamies valmis", kuuluu karsinan puolelta värähtelevä
naisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.

"Pitkän matkan mies", lisää hetken kuluttua toinen.

"Eihän siltä matkalta heti huomenna palata."

"Ei palata."

"Ei."

"Minun se on mieheni Amerikassa", jatkaa keskustelun alottaja;

"on ollut jo viisitoista vuotta. Ei sinnekään ääni kuulu, mutta toivon
minä hänet näillä silmillä näkeväni vielä."

"Ainahan ne näkee elävän silmät — jos lie ukkosi elossa vielä… ei

ole tainnut kirjoittaa?"

"Ei ole kirjoittanut, ei pennin pyöreää lähettänyt viiteentoista

vuoteen. Mutta kirjoittavat toiset, että on se siellä Kalihvorniassa
nähtynä."

"Kerrotaan, että on siellä vainiot viljavat ja hengen elanto helppoa

— liekö totta, en tiedä. Täällä on työ raskasta ja leipä monen hien ja
helteen takana. Ei se tämä vainajakaan laiskan leipää syönyt."

"Ei syönyt."

"Ei."

"Kuinka lienee ollut ankara tämä viimeinen kamppailunsa?"

"Eihän se henki helyillä lähde, ei kulje kuolema kulkusten kanssa."

 "Se on sokea vieras, kuolema, joka usein kulkee ystäviensä
avattujen veräjien ohi ja saapuu sinne, missä sitä kaikkein vähimmin
odotetaan ja toivotaan."

"Kuitenkin se kerran kolkuttaa meidän jokaisen ovelle — eikä

suinkaan liian aikaisin nyt täällä."

"Ei liian aikaisin."

"Kyllä Eero jo tämän maailman tienhaarat tiesi."

"Hyvinkin tiesi."

"Kuinka lienee tuntenut ne tulevaisen maailman tienhaarat sen

oikean ja vasemman tien."

Viime huomautukseen ei kukaan osannut vastata mitään.

Painostavan hiljaisuuden keskeytti vihdoin leski:

"Ei tiennyt Eero keväällä hamppua kylväessään, että viimeistä

hamppuaan kylvää; ei syksyllä riihessä loukuttaessaan, että itselleen
kuolinliinoja loukuttaa. En tiennyt minä rukkia polkiessani, että
tuonelle lankaa kehrään; en sukkulaa heittäessäni aavistanut, että
manalle kangasta kudon."

"Sen verran ihminen tietää."

"Sen verran."

"Ja sitähän se Eero sairastaessaan penäsi, että älä sinä, Henna,

osta puodista palttinaa kuolinvaatteikseni, ne ovat vieraita ja kylmiä.
Ompele vaatteet oman pellon liinoista, kudo sukat oman lampaan
villoista — niissä on lämmin levätäkseni, nukkuakseni rattoisampi."
 *****

Vainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet

kuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu
tuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä
ovat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia —
Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut edes
kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu
takassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua.
Nauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen
ja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on
tupakkakukkaro, tulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn
vieressä on vielä märkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo
kalmanhaju herättää hiukan kammottavaa tunnetta jonkun
näkymättömän läsnäolosta. Luullen jo yön hiljaisuuden tulleen alkaa
sirkka uunin raossa laulaa. Siihen yhtyy toinen, kolmas, ja pian
kokonainen sirkkojen kuoro laulaa yksitoikkoista säveltään, niinkuin
ei mitään erinomaista olisi tapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu
kuulostaa kuolinvirreltä ja lisää vain yksinäisyyden ja orpouden
tunnetta. Väkisinkin kiertyy kyynel silmäkulmaan.

Vähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin

avartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On
kuin istuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi
vaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.

‒ ‒ kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain

aironvedoin pappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on
Eero, sulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha
isäukko pitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen
oksien alla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu
silkkinen pääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella
kädellä kyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon
Jumala! ‒ ‒

‒ ‒ avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään

uunin kupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä.
Pelimanni soittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla,
kastaa kaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää
käyrää. Valkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat —
kuokkavieraat — polkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta
katosta karisee. Vasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan
väellä iskevät miehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea
nostavat. — Eläköön! ‒ ‒

‒ ‒ pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty

tupa. Sen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa
hihalla hikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa
aurinkoa, kädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä
ja juurikasrovioita. — "Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni?
Yhäkö se painuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko",
huokaa nainen. — "Tämmöistä se on — köyhän onni", vastaa jurosti
mies. — —

‒ ‒ seisovat suorina kuin valkeat kynttilät ‒ tyhjät tähkäpäät.

Pelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä kuin
sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien
tähkäpäitten raskauttamina. ‒ ‒

‒ ‒ kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja

uunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät
arinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —
 ‒ ‒ valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon
sydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin
tulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.

‒ ‒ kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu

yhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla
mustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit
rinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi
hitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — "Maasta olet
sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus,
Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."

*****

Niin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin,

ettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut
humalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista.
Vasta kun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen
uunin soppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan
ovensuussa häämöittävään mustaan haamuun.

"Kuka se on?… Onko se Heikki?"

Heikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli

kohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä
kustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin
vihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen
nykyisessä tilassaan.

"Hyvä Jumala!… Kuka se on?… Onko se… onko se…?"

 "Yö!… yö!" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan
nikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä
todenteolla kääntää.

Hetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus

peräseinältä.

"Hehehe!… Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä ku-

kummittelemaan", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan
tikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän
peräpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla kimalteli
suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei aluksi saanut
sanaa suustaan.

"Le-leikkiähän minä vain", soperteli Heikki kuin anteeksi pyytäen.

"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä… ja on tuo kaunista

— mennä kylille juomaan, kun isä…

"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt" ‒ Heikki ojensi kätensä kuin

olisi hevosta ohjannut — "ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä
käsissä. Mi-minä olen isäntä."

Kuin valtansa merkiksi hän ruiskautti pitkän syljen lattialle.

"Pötyä pöytään tai pö-pöytä pihalle!"

Äidin tuotua ruuan istuutui Heikki pöydän päähän.

"Eikö sitä ole maitoa ja voita — tä-tämmöisenäkään iltana?"

"Ei ole", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa

pitempiin puheisiin.
 Ruokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta
leipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin
perunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu.
Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys tohisi
sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on riistetty
leikkikalut.

"Se pitäisi tappaa", sanoi hän hetken päästä.

"Mikä?"

"Semmoinen le-lehmä."

"Mansikkiko!"

"Kun se ei kerta ly-lypsä."

"Ei suinkaan se yksi lehmä jaksa ympäri vuoden lypsää. Ja milloin

on ennen ollut edessäsi talvisin maidot ja voit! Hyvä kun leipääkin.
Minä olen elänyt semmoisiakin aikoja, ettei ole ollut leipääkään."

"Se oli ennen. Mutta tästä alkaen on Töyrylässä leipää ja le-leivän

särvintä."

"Ei kait se taivas ruvenne maitoa satamaan paremmin kuin

tähänkään asti."

"Ei ta-taivas, mutta maa. Minä laitan tähän talon semmoisen, ettei
pappila parempi. Navettakin pitää olla pulskempi kuin köyhän talon
pytinki — se-sementtipermannot, akkunat kuin kirkossa ja hö-
hönkätorvet katolla."

"Ohhoh — voi-voi!" huokasi äiti.

 "Ni-niin minä olen aatellut."

Hän oikein hehkui intoa selittäessään äidille aatteitaan, mutta kun

hänen katseensa sattumalta osui kuorekuppiin, katkesi juttu kuin
tikkua taittaen. Murjotettuaan hetkisen ääneti kyynäskolkkaisillaan
pöydän päässä hän äkkiä hypähti seisaalle, meni vainajan sängyn luo
ja nakeltuaan vuodevaatteet lattialle kokosi sänkyoljet kainaloonsa.

"Mitä sinä teet, onneton?" kysyi äiti.

"Eikös se ole tapa semmoinen, että kuolleen pahnat on po-

poltettava."

"Ehtisit ne polttaa huomennakin."

Heikki kantoi oljet pellolle, haki ladosta pari kupoa lisää ja sytytti
palamaan.

Äiti seisoi tuvan akkunan edessä, muttta ei voinut nähdä muuta

kuin kaamean, punertavan kumotuksen valkeaksi jäätyneen
akkunaruudun lävitse.

*****

Heikki nukkui raskaasti kuorsaten ovensuusängyssä, mutta äiti

lattialla vuoteellaan valvoi kauan, ja sirkkojen kuoro uunin raoissa
lauloi yksitoikkoista yöllistä virttänsä aamuun asti.
III

Aamuyö.

Töyrylän torpan riihen mustan oven avautuessa helmikuun

pakkanen kirkaisee rautaisissa saranoissa kaikkein kipeimmän
säveleensä. Matalasta oviaukosta työntyvät kumarassa sisään Henna
ja naapuritöllin mies ja vaimo. Miehellä on kädessä tuohkosessa
vasara ja rautanauloja, vaimo kantaa sangasta pyöreätä läkkilyhtyä,
jonka seinät ja kartiomainen yläosa ovat täynnä pitkulaisia reikiä.
Niiden kautta tuikkiva valo muodostaa riihen mustiin seiniin ja
kattoon himmeitä, levottomia, aavemaisia tähtiä. Kiukaan kupeella
kahden liinaloukun päällä laudallaan lepäävä vainaja nostetaan
mukana tuotuun mustaan arkkuun, jonka pohjalle pehmikkeeksi on
levitetty höylänlastuja ja päänalustaksi asetettu lastuilla täytetty
pikku pielus. Naapuritöllin vanhukset laulavat lähtövirren. Vaimon
korkealla särisevä, rikkinäinen ääni ikäänkuin itkee särkyneen
elämän tuskaa, miehen basso kuin syvyyksistä kaikuen on tyyni ja
rauhoittava: Ei hätää mitään, täällä syvällä saa levätä vaivoistaan.
Laulajien suusta pöllähtelee valkeat höyrypatsaat kuin tehtaan
pillistä sen huutaessa illalla lepoajan alkua väsyneille työmiehille.
Arkun sivulla käsi suun edessä seisovan lesken sieramista puuskuttaa
valkea murheen henki kuolleen kasvoille, ja silmistä tipahtaa joku
kuuma kyynel valkoiselle venykevaatteelle, leviää ja jäätyy siihen
kiiltäväksi tähdeksi. Heikki valjastaa ulkona hevosta liisterein eteen,
joka on tuotu riihen luo jo edellisenä iltana, valmiiksi odottamaan
kuormaansa, ja sitelee valkoista vaatekaistaletta luokkaan oikealle
puolelle.

Kun virsi on laulettu, katsotaan hetkinen äänettöminä värittömiä

kasvoja, kuin tahdottaisiin lähtemättömästi painaa ne muistiin.
Tällävälin on Heikkikin tullut riiheen.

"Niin, hyvästi nyt vain, Eero", nyyhkyttää leski. "Nuku rauhassa…

Monta… monta… anna anteeksi — kaikki… Tule sinäkin, Heikki,
sanomaan hyvästi isällesi."

Kansi nostetaan paikalleen, ja naapuritöllin mies iskee sen kiinni

kummastakin päästä kolmella pitkällä takonaulalla.

"Kai se siellä pysyy", huomauttaa Heikki.

"Eikö tuo pysyne."

"Herra Jumala!" huudahtaa samassa Henna ja tarrautuu naulaajan

kohotettuun käteen juuri kun tämä on antamassa viimeistä iskua
viimeisen naulan kantaan.

"Mikä, mikä nyt?"

"Voi, hyvä Jumala, kun Eero pyysi — pyysi, että arkun kansi
naulattaisiin puunauloilla."

Naulaajan käsi kohosi vitkaan korvalliselle.

"Kun et tuota ennen sanonut."

 "Kun, hyvä Ville, kun en muistanut."

"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta —

muutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi
tulla pahat perästäpäin."

"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat,
kisko vaikka hampain", hätäili Henna yhä.

Ville tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun

verran puun sisään.

"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin
valssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja ei
kisko pihkaisesta puusta itse per… tuota — ellei järin arkkua säre."

"Voi yhtähyvin sentään", Henna ihan itki. "Että jos sen mitenkuten
on raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä
ylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä
jälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään."

"Ei se olisi ensimäinen kumma."

"Ei olisi ensimäinen. Sano, hyvä Ville, mitä nyt on tehtävä."

"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan", sanoi

Heikki. "Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi
ajaa kuin markkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä
toinenkin arkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka
olisivat timanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää,
näpistimet sellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta."
 "Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä",
nuhteli äiti.

Varas?… On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet…

"Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa
täältä päänpuolesta."

Eikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja

peitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja
Ville istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.

"Soh, tamma!"

Tamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan
kuin kannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.

"Ei nyt hullumpaa", ihmetteli Heikki. "Onpa sen tamman jälkeen

ennen kuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut
viisikin kymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on
pitänyt seurata."

"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista

sille itselleen", sanoi Ville. "Mutta on ne keinot, että kevenee liiat
painot."

"Minkälaiset ne keinot ovat?"

"On käännettävä arkku alassuin… ja on siinä vähän muutakin."

"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino", sanoi Heikki, nousi reessä
seisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja
kun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin äkkiä,
että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku oli
niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia.
Tuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet
haraamassa vastaan.

Kaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes
itkeä, ei muuta kuin huokailla.

"Voi, Eero, Eero!… Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja

sillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään,
pusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat, ja
voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua varjelkoon
tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron synnit.
Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi jotakin
huojennusta."

Ville lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen

lauloi aina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät
takaisin.

"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot", huusi Henna

poistuvien jälkeen.

Alkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen

ja vyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen
harjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon,
jollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla
ylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen, huulilta
huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten siteet.

"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla", alotti

Heikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. "Se toisinaan reki
pikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau."
 "Hm… voipa olla, voipa olla pikeytynytkin", myönteli Ville hyvillään
saamistansa ryypyistä. "Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset
reen alla?"

"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui pois.
Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa.
Soh, Lipi!… hih!"

"Ole kirkumatta", varoitti Ville ankarasti. "Vai tekeekö taas mielesi

jäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla,
vaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.

"Ketkä ne?"

"Nepä ne… Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo
vanha mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä
asioita. Minä olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille,
saatellut heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut
ylimäisenä vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa
lähemmä viisikymmentä ajastaikaa.

"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.

"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme

muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää
metsäpolkua pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin
ruumiit kirkolle kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle,
niin sanoo muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta,
niin sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin
saimme pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta
myöten. Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti
levähtääksemme kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta
miestä, ja perille päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut
koirat.

"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa

paatta kantamassa."

"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei

ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut… Liehän siellä
putelin pohjassa pisara vielä?"

Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin

otti ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan
rannalla kenottavaa kuun kantaa vasten.

"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin

kolmanneksen vajautuneen… Äh!"

"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei pidä
vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää
reenseviltä heinäsäkistä.

"Heinäsäkistä?… Älä veikkonen puhu sitten mitään."

Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata

naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.

"Ähäts!… Onpa, onpa… mistä?… Otahan, isäntäkin, seh!… Aina se

on isäntä vieraan veroinen… Mistä tuota… ähäts!… löysit vielä
kuusen juurella keitettyä?"

"Puhumatta paras."
 "No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte
kotipolton aikain… Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo
ilma hiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää,
eikä ole pelkoa, että piip… Eikös perh…! Puhelehan, Heikki, tuonne
suupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia
yhteen kuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa", puhua sopotti
Ville toisesta suupielestään. "Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja
on se joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni… No
sillälailla, sillälailla… väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin… Ähä,
jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu
alahuulestakin… no sil… sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei ole
lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa."

Jatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle

tyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja kuolleitten
kanssa, omiansa ja muitten.

"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä

olisi rohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä
todisteeksi oli kummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä
hautakammiosta kuolleen luu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli
kokeensa suoritettava. Se, jolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä
hautuumaalle, siirtää kansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten
hautakammioon ja löydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se
on minun vaarini luu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman
kolkko, ja siellä näyttää häämöittävän joku valkea haamu. Jättää
etsijä saaliinsa ja löytää toisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni
luu.' Tekee mies työtä käskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä
rauhaan, se on minun luuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta
menee se nyt', vastaa etsijä ja nousee saaliineen tikkaita myöten
ylös, juoksee kipittää hiljalleen käytävää pitkin portille päin ja kuulee
hipsuttavia askeleita aivan takanaan. Ei uskalla katsoa taakseen,
multa ei saa ilmankaan oltua. Näkee silloin kintereillään valkoisen
haamun, kädet levällään kuin syliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu
takaa-ajettu kiljaisten käytävälle. Siitä hänet seuraavana aamuna
löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen sääriluu."

"Se oli sen valkoisen haamun sääriluu?" kysyi Heikki.

"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin

salaa piiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti
ympärillä."

"Noutamatta taisi nyt jättää se hurstimieskin kuolleen luun?"

"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään

arkussa hautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä
hullujenhuoneeseen."

Ville kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon

kumisevaan honkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun
taskuunsa.

Istua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla.

Mutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin jos
mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä
yhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet
miehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä
kauas reen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli
arkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.

"Oli se pamaus", sai Ville vihdoin änkytetyksi.

"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut", säesti Heikki.

 Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä
ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä
paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan
sysäyksen ylöspäin.

"Nyrkilläänkö lie iskenyt… vai olisiko potkaissut?" kysyi Heikki.

"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan

menneen pirstoiksi koko arkku."

"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa

hihalla hikeä otsaltaan.

"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville…

"Sinulla taitaa olla lämmin?"

"Löi vähän lämpimäksi."

"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä

pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin
Oulunmaa."

"Heinäsäkistä?… jaa, niin."

Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet

taas matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei
enää kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista,
uskalsivat he istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa
ihmettelemään.

"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan

värähtävällä äänellä.
 Tarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:

"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin

liikkuisi tuolla jotakin mustaa."

"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin

kettu, vaan saattaa se olla koirakin… Seh, seh!"

"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."

Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin,

väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin
Heikki:

"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."

"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.

Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen,

näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa,
ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan
kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien
räpyttämistä… Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne —
sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.

Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin

hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee
— kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.

"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?" sanoo mies.

"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?"

 "Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen.
Kuulostaa tuo koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä
Korvenkylällä joku muuttanut majaa."

"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne

korpeisetkaan ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien
kohdalla."

Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä

pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä
valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa
hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä
kouristavat tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta,
kaukaiselta unennäöltä.

"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin

on kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on
purevimmillaan."

Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat

miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.

"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo

vanha mies", kehui Heikki.

"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista
tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."

"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit

kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan Intreeni-
vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran
piispankäräjillä… no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin