Full download ebook at ebooksecure.

com

Compensation 11th Edition (eBook PDF)

https://ebooksecure.com/product/compensation-11th-edition-
ebook-pdf/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD EBOOK

Download more ebook from https://ebooksecure.com

More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

(eBook PDF) Compensation 11th Edition by Milkovich

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-compensation-11th-
edition-by-milkovich/

Progress in Heterocyclic Chemistry Volume 29 1st

Edition - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/progress-in-heterocyclic-
chemistry-ebook-pdf/

(eBook PDF) Translational Medicine in CNS Drug

Development, Volume 29

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-translational-medicine-
in-cns-drug-development-volume-29/

(eBook PDF) Strategic Compensation in Canada 6th

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-strategic-compensation-
in-canada-6th/
(eBook PDF) Compensation 12th Edition by George
Milkovich

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-compensation-12th-
edition-by-george-milkovich/

(eBook PDF) Compensation 13th Edition by George

Milkovich

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-compensation-13th-
edition-by-george-milkovich/

Compensation, 6th Edition (Canadian Edition) Margaret

Yap - eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/compensation-6th-edition-
canadian-edition-ebook-pdf/

(eBook PDF) Compensation 5th Canadian Edition by

Milkovich, Newman

http://ebooksecure.com/product/ebook-pdf-compensation-5th-
canadian-edition-by-milkovich-newman/

Compensation, 14e ISE 14th/ISE Edition Barry Gerhart -

eBook PDF

https://ebooksecure.com/download/compensation-14e-ise-ebook-pdf/
Another random document with
no related content on Scribd:
IV.

Pyryn ystävätär.

Pyry oli saanut ystävättären. Se tapahtui näin. Sinä kesänä, jolloin

ostettiin pyörät ja kovasti harjoiteltiin ajamaan, astui Kreets tikun
jalkaansa, juuri siihen kohtaan, millä piti polkea. Se märki syvältä,
eikä Kreets päässyt opettelemaan ajamista. Oli ihmeellistä, että jalka
ei ottanut parantuakseen. Sitä rupesi viimein polttamaan, ja haettiin
sairaanhoitajatar. Tämä oli vasta tullut Helsingin kirurgista ja
ymmärsi tehtävänsä.

"Missä tämä jalka on näin rasittunut?" ihmetteli hän.

"Eihän se ole rasittunut missään", sanoi äiti, "Kreets on saanut

vain makailla."

"Mutta katsokaahan", väitti hoitajatar, "mätä on pakkaantunut

juuri tähän, millä astutaan!"

Ja hän otti kapineensa ja leikkasi pois mustaa lihaa, ja Kreets

huusi ja toiset säestivät.
 "Nyt sitä ei saa vaivata yhtään, silloin menee koko jalka", sanoi
hoitajatar vakavasti.

Saipas Kreets maata. Ja kun jalka vihdoin parani, jäi se sellaiseksi,

että aina kenkä siinä menee linttaan.

Mutta kun toiset vielä harjoittelivat pyörälläajoa, ajoi Kreets

kaikkien ihmeeksi varmasti ja komeasti mäetkin. Mistä tämä? Kreets
oli opetellut salaa, vaikka jalka märki ja joka polkimen painahdus
koski julmasti — siitäpä se rasittuminen ja sen surulliset seuraukset.
Kaikki sanoivat yksimielisesti, että Kreets oli kamala. Kreets vakuutti,
että heillä jokaisella oli vähän pikkusyntejä siinä asiassa. Pyry oli
lentänyt täyttä vauhtia tiensivun kiviin, kun oli laskenut
monimutkaista Rekolan mäkeä, vaikka ei vielä tietänyt, että pyörässä
on jarrukin — kuinka lienee polvien ja kyljen laita nytkään — ja eikös
vain Polle — — "No niin. Eihän tätä tarvitse selittää isällemme ja
äidillemme", sanoi Pyry hieraisten polviaan. Ja niin se asia jäi.

Mutta Pyryn ystävättärestähän nyt pitikin kertoa. Se tuli siitä

sairaanhoitajattaresta. Hän oli nuori ja vasta tullut paikkakunnalle.
Pyry arveli hänen näyttävän niin yksinäiseltä, että eiköhän sopisi
pyytää häntä heille. Äiti sanoi, että on kyllä ikävää aluksi yksin
vieraalla paikkakunnalla ja että sellaiselle on jokaisen oltava
ystävällinen, jotta hän viihtyisi. Mutta saattaa olla niinkin, että
vieraan mielestä ystävyys on tungettelua. Paras on siis olla
varovainen ihmisten suhteen.

Lämminsydäminen Pyry kuitenkin sanoi Klaara Aitolalle: "Jos teitä

huvittaa käydä meillä, niin olkaa varma, että olette tervetullut!" —
"Kiitos!" ilostui nuori hoitajatar, "olenkin niin yksin. Ja teillä tuntuu
olevan niin hauskaa."
 Klaara Aitola oli miltei jokapäiväinen vieras. Ja Pyry ylpeili siitä,
että hän oli astunut ensi askeleen ja siten ilahuttanut yksinäistä
Klaaraa. Klaara oli etupäässä Pyryn kanssa. Toisethan olivat niin
paljon nuorempia, kun hän oli Pyryäkin vanhempi. Sitäpaitsi hän oli
"niin kovasti aika-ihminen", kuten Kreets sanoi, että hän jäi muille
melko vieraaksi. Tästä syystä Pyry hänen seurassaan tuli hiukan
erottautuneeksi kodista. Ja se pahoitti häntä, hän kun pelkäsi
kotiväen loukkaantuvan ja itse oli miltei sairaloisen kotirakas.

Eräänä helteisenä päivänä istuivat kaikki viileällä kuistilla ja heillä

oli hupaista. Äiti ja Ter paikkasivat vaatteita. Ulkona kuivaneen
pyykin haju lehahti miellyttävän puhtaana aina kun he penkoivat
koriaan. Polle ompeli reikämallia kaulukseensa ja pyörähytti joka
kerta puikkoa niin, että se omituisesti natisi. Kreets kuori perunoita,
otti tavattoman paksuja kuoria ja viskasi perunan soikkoon, jotta vesi
roiskahti korkealle ja läiskähti sitten hänen paljaille jaloilleen
miellyttävän vilpoisena. Tätä eivät muut ehtineet moittia. Sillä
Untuva kampasi missukkaa, joka pani vastaan kankein käpälin; se
olisi mieluummin nauttinut unesta pehmeässä sylissä. Ja muut
kuuntelivat "Gyurkovicin poikia", joita Pyry luki. Pyry nautti olostaan.
Hän oli pannut tyynyn hartioittensa ja seinän väliin ja vetänyt jalat
alleen. Oli niin suloisen viileätä ja raukeata ja hauskaa. Hän ei olisi
viitsinyt hievahtaa tästä, ei kerrassa hituistakaan.

"Hyvää päivää!" Klaara Aitola seisoi siinä pirteänä sinisessä

puvussaan. "Lähdehän, Riitta, heti aurinkokylvyille ja uimaan!
Minulla on nyt juuri aikaa." — Klaara ei koskaan sanonut Pyry. Se oli
hänestä sopimatonta.

"Eihän nyt! Tulehan sinäkin istumaan tänne. Tässä on niin viileätä.

Minä kerron sinulle alun, ja sitten kuuntelet mukana!" — Pyrystä oli
surkeata ajatella laukkaamista päivänpaisteessa.

"Ei, minä en istu! Lähde sinä vain heti!"

Pyryä harmitti. Toisaalta hän ei hennonut kieltääkään, mutta

matkalla hän oli miltei äreä ajatellessaan, kuinka vilpoista niillä on
kotona, kun hän suotta juoksee kuumia kankaita.

Seuraavana päivänä hän ei taaskaan ilennyt kieltää, kun Klaara

iloisena tuli ottamaan.

"Minun on poikettava pariin paikkaan ensin", sanoi Klaara.

Hän avasi matalan mökin oven. "Tässä asuu vanha Miina.

Käväisen katsomassa. Luulen, että sinä mieluummin jäät ulos.
Istuhan vaikka tuohon kivelle."

"Ei kyllä minä sisäänkin."

Pyryä kovin hävetti vastenmielisyyden-tunteensa. Mutta kylläpä

teki mieli heti pyörtää takaisin, niin paksu oli ilma, joka vastaan
syöksähti.

Vanha vaimo istui vuoteella ja heitti hätäisen silmäyksen oveen,

aivankuin olisi joku kallis aarre liukunut käsistä, kun sairaanhoitajatar
jätti oven auki.

"Siellä on aurinkoa ulkona ja lämmintä", sanoi Klaara. "Ehkä tekin

tulette tuonne portaille vähäksi aikaa päivänpaisteeseen!"

"Ei, ei! En minä jaksa! Uijui — jui — —" — Hän alkoi surkeasti
ruikuttaa ja heittäysi pitkäkseen.

"Kylläpä Miinan pää on taas siivossa." — Klaara haki kampaa.

 "En minä jaksa kammata, ai, ai, ai!"

"Eikö se Mari — —?"

"Eihän se — mihinkäs se joutaa — voi, voi, voi!"

"Miina pysyttelee nyt näitten tyynyjen nojilla istumassa, niin minä

kampaan."

Eukko pysyi aivan hyvin pystyssä, vaikka hän voivotti koko ajan.
Klaara kampasi tyynesti tukan ja puhdisti sen syöpäläisistä.

Pyry hiipi ulos. Hän ei voinut kestää ilmaa eikä tuota tarpeetonta
ulinaa.

"Kuinka sinä jaksat!" huudahti hän Klaaralle.

"Ohoh, neiti Hienohermo!" Klaara nauroi. "Pahinta on, että heille ei

saa selväksi tuota ilma juttua. Heidän mielestään ulko-ilma on
jotakin myrkkyä, jota pitää oikein varoa. Ja tuo itsensä puhtaanapito,
se on monelle kauhistus. Monesti ajattelen, että meidän kansamme
on sentään aika likaista."

"On ruvettava neuvomaan, valistamaan pidettävä esitelmiä

raittiista ilmasta, puhtaudesta…"

Pyry innostui.

"Ja niitä ne sitten tulisivat kuulemaan. Luuletko, etten minäkin ole

heille sitä terottanut. Mutta se ei auta. Katsoppas vain, eikö tuo
eukko jo kiirehdi sulkemaan oveaan!"

Pyry vilkaisi taakseen. Siellä eukko todella kiskoi oveaan kiinni.

 "Jotakin sitä olisi tehtävä", puhkesi Klaara mietteissään puhumaan.
"Ja se jotakin on asunto-olojen perinpohjainen ja pikainen korjaus.
Tulee ajatelleeksi paljonkin, kun kulkee kaikenkaltaisissa mökkösissä.
Ajatteles nyt tätä Miinankin mökkiä, tuollaista hiirenpesää, ja siinä
asuu Miina ja Mari ja Marin lapset. Ei ole ihme, että käydään
tottumattomiksi puhtaaseen ilmaan ja että sairastetaan."

He olivat joutuneet toisen mökin kohdalle.

"Tuonne minun on vielä pistäydyttävä", sanoi Klaara. "Siellä kuoli

lapsi tulirokkoon, ja parhaillaan pala formaliinilamppu siellä. Siinä on
vähän vikaa, on välillä katsottava, että palaa kunnollisesti."

"Hirveätähän on mennä sinne sisälle!"

"Niinhän se on, mutta kun kunta ei myönnä varoja uudenkaan

ostoon.
Pitää koettaa tällä."

"Vai niin! Sieltä se tulee se röökinä!" Vaimo seisoi uhkaavana

nurkalla kädet vyötäisillä. "Köyhästä ei väliä, vaikka sen rääsyt
palvataan ja huone kärytetään! Se on sitä herrain metkua! Sitä uutta
tapaa piinata!"

Klaara meni ääneti sisään. "Älä tule ovea likelle", varoitti hän
kasvot tukittuna syöksyen korjaamaan lamppua.

Mutta Pyry oli sittekin pyörtyä, kun oven avautuessa formaliinipilvi

syöksähti vastaan.

"Katsokaahan toki", sanoi hän vaimolle, kun Klaara huohottaen

juoksi ulos, "mikä vaiva sairaanhoitajattarella on! Ei tuota ilokseen
tee!"
 "Pakkokos tehdä, ilkeyttään tekevät."

"Mutta ettekö te ymmärrä, että täten taudinsiemenet kuolevat,

tauti ei pääse leviämään. Omaksi hyväksennehän se tapahtuu."

"Emme me tomppelit ymmärrä!" Vaimo nauroi katkerasti. Vai

omaksi hyväksi! Ja: ettekö ymmärrä!

"Klaara", sanoi Pyry kyyneleet silmissä, kun he kiiruhtivat pois, "en

ymmärrä, kuinka sinä jaksat toimittaa tuota kaikkea!"

"Sehän on minun virkani. Teen vain velvollisuuteni. Sitäpaitsi ei

tuon vaimo-paran vihanpurkaus ollut ilkeyttä."

"Mutta hänhän sanoi ihan ilkeästi…"

"Tuntui siltä. Mutta katsoppas syvemmälle. Hän on murheen

murtama, lapsi oli hänen ainoansa, formalisoiminen on hänestä kuin
rakkaan muiston häpäisemistä. Sitten sanoi hän aivan oikein, etteivät
he ymmärrä. On niin paljon lyöty laimin heitä, siksi he epäilevät ja
asettuvat vastarintaan. Mutta jos he olisivat saaneet asua ihmisiksi,
olisivat he kasvaneetkin toisenlaisiksi. Ennenkuin se katkeruus
katoaa, tarvitaan enemmän ilmaa ahtaisiin asuntoihin ja enemmän
ilmaa välinpitämättömiin, ummehtuneihin ihmissydämiin!"

Pyryn ajatukset avartuivat. Kuinka paljon kärsimyksiä ja

väärinkäsityksiä olikaan maailmassa? Kuinka paljon rakkautta
tarvitaankaan parantamaan "kylmänvihoja"!

Hänen mieleensä muistui viime sunnuntainen saarna laupiaasta

samarialaisesta. Pappi ja leviitta menivät ohi, he olisivat osanneet
auttaa, ja heidän korkea asemansakin velvoitti. Kuinka ääretön
joukko sellaisia pappeja ja leviittoja meneekään ohi välittämättä
siitä, "joka ryövärien käsiin joutunut on", välittämättä kärsivästä,
suuresta ihmisryhmästä. — Laupias samarialainen, se halveksittu,
auttoi. Eikö se merkitse sitä, että kuka tahansa voi auttaa, lievittää?
Hänkin, Pyry, kunhan vain luopuu itsekkäästä
välinpitämättömyydestään.

Eikös hän ollutkin kuin pappi ja leviitta eilen! Häntähän oli

harmittanut se, että Klaara tuli häiriöksi. Eikä hän ajatellut, kuinka
suuri ilo oli Klaaralle raikas ilma metsissä, että se oli hänelle
välttämätöntäkin tällaisten käyntien jälkeen.

"Klaara, nyt me otamme oikein aikamoisen aurinkokylvyn!"

"Tuletko sinä? Jo vähän ajattelin sinun kyllääntyneen."

"Kissoja vielä! Minä melkein luulen juoksevani!" Pyry pyrähti

nauraen juoksuun. Ilo tarttui, ja Klaara kiiti tuulena mukana.

Pyry ajatteli, kuinka typeriä saattaa kuvitella

tietämättömyydessään. Niinkuin hänkin oli ihannellut
sairaanhoitajattarena oloa: sairaat vanhukset kyynelsilmin siunaavat
häntä, kun hän astuu siistiin tupaan, ja pienokaiset puhtoisissa
vuoteissaan somat myssyt päässä hymyilevät ja kurottavat huuliaan
suuteloon. — Herranterttu, kuinka hän oli ollut tyhmä!
V.

Aurinkokylpyä ja lehmiä.

"Nyt me menemme kahvinkeittoretkelle. Minä olen löytänyt

erinomaisen paikan!" Klaaralla oli kori käsivarrella houkuttelevan
näköisenä.

He kulkivat pitkähkön matkan ja päätyivät viimein

lahdenpoukamaan honkaisen harjun kupeelle. "Tämä on niin
syrjässä, ettei kukaan ihminen tule tänne, niin että voidaan
huushollata ihan Eevoina", selitti Klaara riisuutuen nopeasti.

Siinä he sitten paratiisinpuvuissaan kahvivalkeata laittelivat. Pianpa

mustunut kenokaula kiehua pumpahteli. Aurinko paistaa hellitti
eholtaan, ei ollut niin hattaraa haittaamassa, sulana hopeana heloitti
lahden pinta, ja harjun rinne hikoili. Sammaleet henkivät helteisen
kosteutensa väriseväksi autereeksi. Pihka kihoili honkien kyljistä, sen
haju kyllästytti ilman.

Ihmeellinen teho tuollaisessa pihkatuntuisessa päivänpaisteessa.

Aurinko ihan illikseen killittelee, että etköhän raukene ja siihen
paikkaan torkahda. Mutta ei. Metsänmehu tunkee hipiän huokosiin,
tekee ruumiin raikkaaksi, veren vetreäksi, lihakset kiertyvät
kimmoisina ihon alla, jäntereet jännittyvät. Luonnon alkuperäinen
voima, metsäihmisen aikuinen mainio mahla se tahkoaa tahdon ja
terästää hermot.

Täynnä elämän-iloa käyskelivät neitoset hongikossa.

"Kun rupeaa hiostamaan, sitten järveen!"

Ei ollut mitään häiritsevää. Ainoastaan orava kurkisteli kirkkain

silmin, suu kummastuksesta selällään, kahta valkoista vartta, outoja
otuksia Tapion karjassa, ja tikka tähysti heitä hetken takomisensa
lomasta.

Äkkiä kaamea möly täyttää helteisen hiljaisuuden. Molemmat

Eevat ehtivät tulen ääreen ja sieppaavat vaistosta vaatteet syliinsä.

"Lehmiä vain! Me juomme kahvimme", päättää Klaara.

"Siellä voi olla härkäkin", hätäilee Pyry. Häntä on lapsena ajanut

vihainen härkä, ja siitä on häneen jäänyt kammo kaikkiin sarvipäihin.
Hän katselee vahvempia puita. "Emme voi kiivetäkään näin,
pistelee."

Pyryn pelko tarttuu Klaaraankin. Tuossa tuokiossa on kahvi

kaadettu lieteen tulen sammukkeeksi, tavarat viskattu koriin hujan
hajan, ja neitoset hurjaan pakoon läpi metsän. He huikaisevat poikki
metsäpolun. Pari akkaa kulkee siinä parhaiksi ja lysähtävät
niijaamaan, luulevat kai menninkäisten olevan liikkeellä ehtiessään
nähdä vain jotain notkeaa ja ilki-alastonta suhahtavan viidakon
varjoon.

"En minä yhtään tiedä, missä ollaan", vaikeroi Pyry.

 "En minäkään", Klaara läähättää.

He kiitävät yhä, kunnes äkkiä töksähtävät rantaan jonkun mökin

aidan taa. Eukko siinä pellollaan tonkii ja jää toljottamaan merkillisiä
tulokkaita.

"Onko teillä tuvassa ketään?" huutaa Klaara.

"Ei yhtä ristinsielua!"

He syöksyvät suoraan järveen. Eukko siunaillen rannalle.

"Emme me huku!" nauraa Pyry polskiessaan. "Meille tuli vain

kuuma, kun kauhea joukko härkiä hätyytti meitä!"

"Härkiä! Mistäs niitä olisi! Kun ei näillä main pitäisi olla ainuttakaan
härkää!"

"No sitten ne olivat lehmiä. Ja se on yhtä kamalaa. Onko teillä

kahvia? Meidän kahvimme meni tulen sammukkeeksi. Jos te keitätte
kahvia, on meillä kaikki muu, on nisuakin!"

Eukko köpitti pannua päälle panemaan. Ja kun neitoset viimein

vaatteissaan tupaan tulivat, höyrysi kahvi jo kupeissaan. Ja se
maistui ehkä yhtä hyvältä kuin olisi maistunut metsässä. Sillä ilma oli
raikasta täälläkin, akkunat auki ja ovi vielä lisäksi. Eukko oli
kalastajan vaimo ja tottunut tuuliin.

"Mitäs tuo ruskea on?" Pyry osoitti uteliaana pyttyä penkillä.

"Suolassa keitettyjä herneitä, semmoisia ruskeita löttösiä."

"Saako niitä maistaa?"

 "Syökää, hyvät ihmiset, jos maittaa!"

Herran ihme, kuinka ne olivat mainioita! Tytöt kyselivät ostaakseen

niitä herkkuherneitä. He olisivat laittaneet niitä joka päivä. Mutta ei
ollut. Oli itsekin saanut muualta.

"Mikä teillä jalassa on, kun onnutte?" kysyi Klaara.

"Koukkuhan siinä. Tulin astuneeksi veneessä. Eikä ole tullut pois

vedettyä."

"Näyttäkääs!"

Näkyihän siinä koukuntapainen ja punotti pahasti koko kantapää.

"Onko teillä mitään terävää?" —

"Onhan sillä Akuslilla partaveitsi. Mutta mitäs…?"

"Antakaahan tänne!"

Pian oli vettä kiehautettu kattilan pohjassa. Siinä Klaara huljutti

veistä ja vetäisi äkkiä aukon akan kantapäähän. Tuli siinä koukku ja
muuta moskaa lisäksi.

"Siinä on toinen Kreets", nauroi Klaara.

"Taitaapa jättää jomotus", tuumi akka tyytyväisenä, kun Klaara

puhtailla rievuilla oli sitonut haavan. "En minä maksusta", torjui hän,
"kun vielä nisutkin ja reta ja sokursipaleet ja kantapää! Minähän
tässä velassa. Kun tulen sinne käymään, tuon jonkun ahvenen
körilään tai hauen vetkaleen, kuinka sattuu Akustille nykäisemään!"

Virkeinä ja iloisina tytöt painalsivat kotiin.

 Hyvää tekivät aurinko ja vesi pitkin kesää Pyrylle. Iho ruskettui,
silmä kirkastui, ja voimaa lisääntyi talvenkin varaksi. Ja hyvää ne
tekivät muutenkin: avartui sydän ja tajusi mieli, että ei ole rakkautta
vain kodin piiriin rajoittaminen.
VI.

Ilta Satukannaksella.

Georg ja Birger Borg pistäytyivät Kaarilassa. He olivat kaukaisia

serkkuja, eivätkä he olleet nähneet tyttöjä eivätkä tytöt heitä sen
jälkeen kun aivan pieninä. Ja he suuresti ihmettelivät tyttöjen
"venymistä". Sitten he saivat olla Jorina ja Birinä, sillä Kaarilan
tytöthän eivät käyttäneet oikeita nimiä.

— Miksi he olivat Pyry, Polle, Ter, Kreets ja Untuva? — utelivat

pojat.

Kotinimet, mistä ne ovatkaan alkuisin! Sitä on vaikea välistä

arvata.

Pyry nyt oli pelkkää pyryä, ja Pollenkin huomasi helposti

johtuneeksi pitkistä sääristä. Ihan pienenä oli häntä sanottu
"Tähtisilmäksi".

"Se sopisi nytkin", ilmoitti Jori.

"Sopisi hän Keltaruusuksikin!"

 "Miksikä?"

Sitä ei selitetty. Se oli jännittävä salaisuus. Viime kesänä Polle oli

ollut matkalla ja saanut "kavaljeerin". Se oli ollut hirvittävän kohtelias
ja kysynyt, oliko Polle lukenut Jókain "Keltaruusua"? Se oli johtunut
hänen mieleensä, kun Polle oli niin lämpimänkeltainen! Niinkuin Polle
olisi joku kiinalaiskaunotar! Ja hän oli lähettänyt Pollelle runonkin.
Sen nimi oli "Keltaruusu", ja se alkoi näin:

"Keltaruusu, kaunis tyttö, orvonkukka tumma, monen

mielen sala-syttö, sydäntuskain summa!."

Ja he sanoivat, että se oli varmaan ollut suuri runoilija tai

valepukuinen prinssi! Mutta Pyry sanoi, että se oli joku
kauppamatkustaja tai henkivakuutusasiamies. Se oli vähän häijysti
sanottu.

Ter oli ollut alkuaan Pater.

"Hänessä onkin kunnianarvoisinta pyylevyyttä", vakuutti Bir,

"onhan hän yhtä paksu kuin piikakin! Ja hän on hirvittävän
järjestyksellinen."

Kreets oli lyhennys Lucretia Borgiasta. Miksi hän on juuri Lucretia

Borgia? Mahdotonta tietää. Ei hänellä ainakaan ole yhtäläisyyksiä
kuuluisan kaimansa kanssa. Sillä tuskin Lucretia Borgian nenä oli
pysty ja tuskin hän oli puvussaan sellainen kuin Kreets, äärimmäisen
huolimaton. "Kreets, sinulla on reikiä sukansäärissä! Kreets, oletko
sinä käyttänyt esiliinaasi uuniluutana? Kreets, mikä merkillinen
sinulla on päässä, onko se olevinaan hattu!"
 Untuvako? Ei hän muuta voisi ollakaan kuin Untuva. Isällekin hän
on vain Untuva, vaikka isä täsmällisesti sanookin toisia heidän
oikeilta nimiltään. Untuva on vasta kahdeksanvuotias, pehmoinen,
hentoinen, kevyt, kiltti ja suloinen, ihan kuin untuva.

"Olette aika lapsellisia!" arvosteli Jori. Hän oli jo toista kesää

ylioppilaana. Bir oli tämänkeväinen keltanokka.

"Jori on niin musta, että sopisi melkein Luigi Vampaksi, kun

hänellä vain olisi hartioita!" ihaili Kreets.

Oli elokuun ensimmäisiä päiviä. Ja kuu näkyi jo iltamyöhällä.

"Tänä iltana mennään Satukannakselle", ehdotti Ter.

Sinne mentiin veneellä. Georg ja Birger olivat kaupungin lapsia,

joten heistä soutaminen oli hauskaa harvinaisempana huvina.

He auttoivat innokkaasti voileipien teossa ja tarjoutuivat

kohteliaasti kantamaan kahvipannua ja eväskoria. Pannu oli oikea
nokitotto, sitä kun käytettiin vain tällaisilla retkillä, eikä siis maksanut
vaivaa puhdistaa sitä. Kreetsin oli tapana kantaa sitä seipäässä
olallaan "rosvolippuna". Mutta kun nyt Bir tarjoutui sitä kantamaan,
kääri Pyry sen paperiin.

Isä ja äiti jäivät kotiin ja Untuva.

"Miksi?" kysyi Jori.

"Meidän veneemme kantaa vain kuusi henkeä ja Untuvan."

"Eikö Untuva olekaan 'henki'!"

"Eikä Untuva enää pääse mukaan, kun on jo kosteat illat."

 Tultiin metsään ja kiivettiin kiertävää mäkitietä, jonka molemmin
puolin kasvoi valtavia kuusia.

"Tässä on Väärämäki", sanoi Kreets, "ja tässä Pyry aina kaatuu

suksilla."

"Ja tässä sinä olit taittaa niskasi pyörällä! Nähkääs, Kreets laski
polkupyörällä koko ajan vilkuillen taakseen; hän muka ei tarvitse
silmiä pysyäkseen pyörällä!"

"Minähän olin olevinani unkarilainen tyttö. Ne laskevat täyttä

vauhtia pustalla kuinka päin tahansa."

"Niin, mutta hevosella", sanoi Jori.

"Osaan minä olla Unkarilainen hevonenkin! Katsokaas!"

Kreets viskasi läntistyneet puolikenkänsä jaloistaan ja alkoi juosta

ylös mäkeä. Hän muistutti todella juoksijahevosta. Solakkana ja
notkeana, nilkat korkeina ja pää taakse heiteltynä hän juoksi
hengästymättä ylös mäen, samaa kyytiä alas, taas ylös ja alas
useaan kertaan ilman että hän edes huohotti.

Bir hakkasi ihastuksissaan kahvipannua puun kylkeen. Ter otti sen

varovana haltuunsa. Jorikin suvaitsi ihmetellä.

"Se ei ole mitään!" huudahti Polle, "Kreets voi liikuttaa

korviansakin!" — Se oli taito, jota he kaikki olivat Kreetsiltä
kadehtineet. Kreets oli valmis näyttämään kykyään, sillä hän arveli,
että pojat tulisivat vihreiksi kateudesta. Mutta Ter nipisti häntä.
Kaikki ei ole sopivaa.
 "Sinulla vasta on keuhkot ja nilkat", ihaili Bir. "Varmasti sinä
voittaisit Hanneksen!"

"Voitan minä sinutkin!"

Kreets kipaisi metsään, Bir kintereillä. He katosivat metsäpolulle,

joka luikerteli honkain lomitse. Päivänlasku leikki keltaisilla, pitkillä
rungoilla ja loi varjoja polun poikki. Oli niin houkuttelevaa noiden
kahden meno, että Ter lylleröi perässä kahvipannuineen, ja Pyry
unhottaen ison siskon arvokkuuden — jonka hän melkein aina
unhotti — porhalsi mukaan, ja Pollen hoikat nilkat värähtelivät.

Mutta Jori sanoi halveksien: "Eivätkö ole lapsellisia, Polly!" — Hän

sanoi Polly, koska se oli hienompaa ja muistutti Englantia, jonne hän
aikoi opintomatkalle. Ja sitten: oli kamalaa sanoa kaunista tyttöä
Polleksi!

Polle vastaili hajamielisenä Jorin arvokkaaseen puheluun,

kuunnellen apeana iloisia ääniä ja veneen kolinaa. Siellä olivat jo
ehtineet rantaan toiset, ja niillä oli hauskaa, sillä he eivät hävenneet
olla lapsellisia.

Tuossa kellui jo vesillä valkoinen vene, jonka kokkaan Ter oli

maalannut nimen: "Untuva". Se oli isän määräämä Untuvan
kunniaksi.

Ilta-aurinko kultasi välkkyviä virejä selällä. Rannoilla oli tyyntä, ja

puut näkyivät kuin kuvastimessa. Niissä kohdin, mihin veneen
synnyttämät laineet ehtivät, muodostivat honkien kuvaiset
kiemurtelevia käärmeitä.
 Ter istui jo perässä. Pyry komenteli rannalla. Kreets ja Bir riitelivät
paikasta ja olivat kaataa veneen.

Viimein päästiin asettumaan. Bir ja Jori soutivat. Kevyt vene kiiti

nuolena.

"Katsokaas! Tuo tuossa on Aarresaari!" Kreets viittasi kallioista

pikku saarta, jossa kasvoi koukeroisia mäntyjä. "Kun sinne ajaa yksi-
öisellä varsalla yksi-öistä jäätä pitkin, saa aarteen."

"Tuo tuossa on Juhannusniemi. Siinä me aina pidämme

juhannusta.
Näettekös, siinä on aina kuin juhannus: valkorunkoisia koivuja!"

"Te olette tainneet ristiä paikat mieleisiksenne". nauroi Jori.

"Melkein. Emme tiedä kaikkien oikeita nimiä. Ja sitäpaitsi se on

hauskaa. Katsokaahan tuota komeata hongikkoa, kuinka sen
kultaiset pilarit kuvastuvat juhlallisina veteen!"

"Muistuttaa kreikkalaisia pylväikköjä", ihaili Bir.

"Ihan niin! Me sanommekin sitä Propylaioniksi!"

"Mutta sitä saa varoen lähestyä veneellä. Huomaatteko tuota

miltei näkymätöntä viriä? Sen alla on haikala."

"Haikala?"

"Niin, sanomme siksi siinä viruvaa hietasärkkää. Se kaataa helposti

kokemattomain veneen."

"Kelpaisittepa luotseiksi vaikka Mississipille!"

 "Tottuuhan sitä, kun kaiket kesät on vesillä. Kohta ollaan perillä.
Tässä tämä soma niemi on Marianne-niemi. Siinä Polle kerran luki
Walakorven 'Mariannea', ja me muut parsimme korillisen sukkia."

"Olisitte sitten ristineet sen 'Sukkaniemeksi' tai 'Parsinneulaksi!'

ilvehti Jori.

"Ei. Marianne-niemi kuuluu runollisemmalta."

"Tuossa saaressa, missä tuo suuri petäjä on kaatumaisillaan, sain

minä yhtenä iltana kymmenen särkeä", sanoi Kreets.

"Emmekä me toiset saaneet mitään, kun oli niin kamalaa ajatella

koukussa olevia matoja!"

Vene solahti kaislikkoiseen rantaan.

"Eläköön ihana isänmaamme!" huudahti Bir välittömästi, heiluttaen

valkoista lakkiaan.

"Mihin arvelette tulleenne?" kysyi Pyry.

"Ellei tämä ole Satukannas, niin ei ole satu sitten kaunista!" julisti
Jori.

"Niin, tämä on Satukannas", sanoi Pyry. "On tällä toinenkin nimi.

Mutta meille tämä on Satukannas."

Kapea kannas yhdisti siinä mantereeseen pitkän, hongikkoa

kasvavan niemen. Molemmin puolin aukeni saarekas selkä.
Lännenpuolinen loisti kuin kultakuvastin, auringon juuri painuessa
sen syliin. Idän puolella kaartui mantereeseen pyöreä lahti, jonka
rantojen tummat lepät ja valkorunkoiset koivut kuvastuivat tarkasti
tyyneen pintaan. Sisempänä rannalla kasvoi honkia, ja niiden takana
tummaa tiheikköä, joka saattoi vahvojen runkojen välit näyttämään
salaperäisen mustilta. Keskipäivälläkin sellaista taustaa vastaan voi
hämäriköstä hohtava koivunrunko kummitella metsänneitona, joku
kannonpökkelö peikkona, ja niin oli satu ihan silmin nähtävissä.
Kannaksen kohdalla kasvoi kaislikkoa, minkä läpi vene niin somasti
kahahti. Ja kun se loppui, alkoi lumpeitten valkoinen vyö aina
Marianne-niemeen asti.

Bir ja Kreets rupesivat heti kyhäämään tulisijaa ja puuhaamaan

kahvinsaantia. Jori ihaili vielä toisten kanssa paikan kauneutta.

"Tunnustan, että olen ylpeä siitä, että isänmaani on Suomi,

tuhatjärvien ihana maa!"

Pyry elostui.

"Yhdyn sydämestäni sinuun! Meillä ei ole varaa matkustella

maamme kuuluja kohtia ihailemaan, mutta luulenpa, että joka
sopukka Suomessa on kaunis!"

"Oi, olisitpa keväisin täällä!" innostui Polle. "Silloin on Jämsänkoski

kuohuva Imatra, Jämsänjoki vuolas Vuoksi, Päijänne laaja Laatokka!
Näetkö Linnasten vuorta, miksi ei se voisi käydä meillä Aavasaksasta
ja nämä saarikkaat vedet Saimaasta! Katsos tätä harjannetta,
puuttuuko se paljon Punkaharjusta!"

Jori nauroi "'… vaan Häme siitä kallehin! Sen tuskin tiedän
vertaista…' Kaikki kunnia Hämeelle ja sen suloisille tyttärille!"

Kreets ja Bir olivat jättäneet kahvipannun oman onnensa nojaan ja

viskelivät rannalla "voileipiä". Toisista oli se niin hauskaa, että hekin
yhtyivät leikkiin. Pian välkkyivät "voileivät" pitkin pintaa, mikä
pitkissä, mikä lyhyissä hypyissä.

Kuinka herkullisina houkuttelevatkaan voileivät valkealla

pyyhinliinalla, kuinka suloinen onkaan sametinvihreä sammal
pöytänä, kuinka ihanana kiiltääkään musta pannu liekkien keskellä,
kuinka hauska on väistellä savua ja vahtia kuohuvaa kahvia, kuinka
soma tuoksu tulee palavista, tuoreista oksista ja rantaminttujen
hienosta hajusta, mihin yhtyy epämääräinen löyhäys vesikasveista ja
etäisen suon salaperäinen tuntu, joka sumun siivillä leijuu lähemmä!
Ja kaiken tämän yllä laskevan auringon kulta ja kohoovan kuun
hopeahärmä. Ne, jotka ovat kokeneet tätä ulko-ilmaretkillään,
muistelevat sitä aina mielihyvin.

Sanomaton hyväntunne täytti nytkin kaikkien sydämet, kun he

istuivat voileipien ja höyryävän kahvin kimppuun.

"Tämä on maailman parhainta kahvia!" vakuutti Bir.

"Juuri siksi, että se tulee savulta", sanoi Kreets.

Joka ainoa voileipä teki kauppansa ja pannu juotiin tyhjäksi.

Sen jälkeen alettiin "nauttia olemisen iloa", kuten Pyry sanoi. Hän
kiipesi veneen kokkaan, kietoutui vahvaan sadevaippaan ja antautui
onnen tunteen valtaan. Miksi hän oli niin onnellinen, sitä hän ei
tiennyt. Siksi kai, kun oli Satukannaksella.

Vaikeni vähitellen luonto. Silloin tällöin kuului väsähtänyt viserrys

tai hypähti unessaan häiriintynyt salakka vedenpintaan, jättäen
siihen hopeisen pyörylän. Kaislat kuin kuiskaillen kahisivat
veneenlaitoja vastaan.
 Pyry uneksi silmät auki ja hymyili. Sisäisestä sopusoinnustaan
riemuiten hän käänsi katseensa toisiin ja iloitsi heistäkin. Hekin kuin
täydensivät hänen sielunsa hyväntunnetta ja illan suloa. Polle nojasi
rannalla nuokkuvaa koivua vasten, ollen solakka ja valkoinen kuin
sekin. Jori loikoili siinä lähellä rantakivellä hyräillen hiljaa "Koivun
laulua". Valkoinen lakki loisti kuin jättiläislumme. Vastakkaisella
rannalla erottui päin himmenevää rusotusta Terin sininen puku
pehmein liikkein ja Birin notkea pojanvartalo. He pesivät
kahvikuppeja ja roiskuttivat nauraen vettä toistensa päälle. Lopuksi
he jäivät vellomaan vettä, joka kimaltelevin pisaroin kuin helminauha
liukuili heidän sormiensa lomitse.

Kreets sammutti loimahtelevaa nuotiota. Hän kantoi kahvipannulla

vettä. Joka kerta kun hän loiskahutti pannullisen tuleen, sihahtivat
kipinät kuin säihkyvät tähdet ylt'ympäri. Tuli tuiskahti ja valaisi koko
Kreetsin. Hiusten yli kiedottu punainen silkkiliina loisti silloin liekkinä,
punaiset liivit hehkuivat, ja valkoiset hihat ja esiliina läikähtivät kuin
lumi iltaruskossa, huolimatta siitä, että esiliinan oli musta pannu
vahvasti "varjostanut".

"Kun minä olen kaukana maailmalla, muistan aina tätä", kuului Jori
sanovan. Pyry huojutti hiljaa venettä, ja kaislat kahisivat, pikku
laineet liplattivat laitoja vasten.

Kohta lähdettiin. Satukannas jäi taakse.

"Ihana ilta!" sitä mieltä olivat kaikki, kun he sinä iltana

laskeutuivat levolle.
VII.

Pollen syntymäpäivä.

Elokuun kahdeksantena, oli Pollen syntymäpäivä.

Kunkin syntymä- ja nimipäivän edellä kävi salainen neuvottelu, ja

tuleva sankaritar tunsi itsensä avuttoman yksinäiseksi, sillä hänen
lähestyessään supattelevia sisariaan nämä loivat häneen
loukkautuneita katseita. Kreets sanoi, että syntymä- ja nimipäivä-
aatot olivat suuria katumuspäiviä asianomaiselle.

"Etkö sinä jo menisi käymään Liisi Grönin luo!" sanoi Pyry

ystävällisesti. Eivätkös ne vain vetäneet esiin mahdollisia ja
mahdottomia tuttavia!

"Ymmärrät kai, että olet valittu uhri!" huomautti Kreets.

Taas ne keksivät jotakin hullua, mietti Polle. Hän totteli kuitenkin

ja meni Liisi Grönin luo. Siellä ei ollut lainkaan hauskaa. Liisi näytteli
pukujaan ja tahtoi kähertää Pollen tukkaa. Polle haukotteli ja ajatteli,
kuinka ne mahtavat nauttia kotona. Kun hän viimein arveli, että kai
ne jo ovat jotakin valmiiksi saaneet, kiersi hän kotiin, mutkaten
metsän kautta, menettääkseen aikaa. Mutta kääntyessään kotipolulle
hän näki parin pitkiä sääriä ja kaksi ruskeata palmikkoa vilahtavan
tien kaarteessa. Ihan varmaan se oli Kreets.

Mutta kun hän tuli kotiin, istui Kreets kuin sfinksi kiikkutuolissa, ja
toiset tulivat meluten vinnin portaita ja kyselivät innokkaasti, oliko
hänellä ollut hauskaa.

"Senkin teeskentelijät", ajatteli Polle. "Nyt ne ovat kätkeneet

jotakin vinnille ja koettavat vetää nenästä!" Kunhan se ei vain olisi
mitään epämieluista, sillä sellaisestakaan ei ollut takeita!

Illempana haki isä uistintaan lähteäkseen järvelle.

"Taitaa olla jossakin vinnillä", tuumi hän.

"Minä kyllä haen!" Ter kipaisi heti etsimään.

"Pelkäävät isän löytävän", mietti Polle.

Kesäisin nukkuivat kaikki "isot tytöt" vinnillä "Terin galleriassa". Se

oli hatarasti laudoista kyhätty kamarin tapainen, jotta ilmaa siellä oli
tarpeeksi, ja Ter oli maalannut rumat seinät täyteen kirjavia kuvia.

Tänä iltana kukin sukelsi salaperäisenä sänkyynsä. Kreets vain

sanoi vetäessään peitteet korviinsa: "Herätä sitten minut, Polle, että
ennätän laulamaan!" Kohta sen jälkeen hän oli umpiunessa. Pian
nukkuivat Pyry ja Terkin. Polle kuuli heidän tasaiset hengenvetonsa.

Elokuun tummuus ja viileys täyttivät hataran vinttikamarin. Seinän

toisella puolella sirkahuttivat pääskyset unissaan. Matalasta
räystäsakkunasta valui nousevan kuun valo hopeisena juovana,
siirtyen vastapäiselle seinälle ja valaisten heleästi "Prinsessa
Ruususta". Se oli Terin maalaama suurelle kartongille.
Vaaleanpunaisessa puvussa sinisellä sohvalla istui prinsessa
Ruusunen ja kehräsi silmät kiinni. Ympäröivässä pensaikossa
jättiläisruusut loistivat kuin pihlajantertut syksyllä.

Kuu säkenöi Ruususen kultaisella tukalla ja hopeoitsi värttinän

kuontaloa. Ruusunen näytti hengittävän, huokasi ihan kuuluvasti ja
avasi silmänsä. Ne olivat kuin siniset tähdet. Sitten hän nousi
hymyillen ja kumartui suutelemaan Pollea otsalle.

"Hyvää huomenta, sisar Keltaruusu, onko prinssi Florestan jo

tullut?"

Sisar Keltaruusu nukkui nuoruuden viatonta unta.

Aamulla Ruusunen yhä hymyili hälle. Ja prinssi Florestan tuli ja otti

häntä kädestä, he kulkivat tuoksuvassa koivikossa, ja suloinen soitto
täytti ilman. Sävelet tulivat väristen ja arastellen kuin jostakin
kaukaa.

"Ne ovat isäni urut", sanoi prinssi Florestan, "tuolla ne

näkyvätkin!"
Urkujen hopeiset torvet kimaltelivatkin koivunrunkojen lomitse.

Polle hieroi silmiään. Auringon säde sattui suoraan niihin. Hän

hymyili unelle ja todellisuudelle.

Missä hän oli? Jossakin pensaikossa hän nukkui, ja punaiset ruusut

hohtivat. Kuin prinsessa Ruusunen!

Hän risti hartaana kätensä, ja ilo läikähti läpi sydämen. Oli niin
juhlallista ja hauskaa. Millä ihmeellä ne ovat voineet niin hiljaa…?
Koivunoksia ne olivat, niitä oli pystytetty ympäri sängyn ja niihin
pistetty tulipunaisia valmuja, hänen lempikukkiaan. Kyyneleet tulivat
silmiin pelkästä hyvästä mielestä. Kyllä ne keksivät! Ja ihan varmasti
juuri silloin lauloivat, kun hän luuli urkujen soivan.

Aivan niin. Alhaalta portailta kuului supinaa ja sitten Kreetsin ääni:

"Varmasti hän ei ole herännyt semmoiseen hyminään! En minä

ainakaan heräisi, vaikka korvan juuressa sillä tavoin suristaisiin!" Ja
hän kuului aloittavan kimakasti: "Juokse porosein!", johon toiset
vähän viivästyen yhtyivät.

Polle pyrskyi. Aina samoja ne ovat!

Sitten seurasi "Sotilaspoika". Ja sitten meluten ylös, Untuva

pyörien suoraan sänkyyn.

"Joko sinä olet herännyt?"

"En!"

"Me toivotamme onnea prinsessa Ruususelle!" sanoi Pyry.

"Yhtyn seuraavaan puhujaan!" ilkamoi Kreets. Ter taputti Pollea

päälaelle ja Untuva kuristi kaulasta.

"Miten sinä Ruususesta, Pyry!" Ja Polle kertoi unensa taikka

näkynsä… ei hän ollut selvillä mitä se oikeastaan oli. Se oli jokaisesta
ihmeellistä. Untuva oli jäykkänä jännityksestä, ja Kreets huudahti:

"Semmoista se on, kun ihmisellä on syntymäpäivä kesällä, että saa

nukkua vinnillä!" Hän oli syntynyt uudenvuodenpäivänä.

Ter oli iloinen Ruususensa puolesta, koska se osasi olla oikein

elävä prinsessa. Pyry sanoi, että hän toivoo Pollen elämän olevan
ruusuista satua!

"Tullaanko sieltä?" huuteli äiti alhaalta, "kahvi jäähtyy!"

Polle nykäistiin vuoteesta, ja tuossa tuokiossa oltiin kahvipöydässä.

Se oli soma. Valmuja, kakku, vielä höyryävä… Mutta? — Polle
purskahti nauruun. Pöydän vieressä seisoi nojallaan hervoton
miesparka tummanpunaisin naamoin. Kädessä sillä oli suuri
pahvipala, johon hiilellä oli "präntätty": "Onnea omalle vaimolleni!"

"Niin, näetkö!" Ja sitten he kertoivat, miksi Pollella eilen oli ollut

niin pitkä päivä. He tahtoivat keksiä jotakin uutta. Ja Ter oli kuullut
Ylisen Bertalta, että Bertan äiti oli kertonut, kuinka hänen kotonaan
joku palvelustyttö oli täyttänyt seitsemäntoista ja he olivat
kyhänneet sille miehen kuvan, jolle olivat panneet kirveen käteen.
Seuraavana vuonna se tyttö oli naimisissa puusepän kanssa.

"Oi, voi!" valitti Polle, "missä on se puuseppä, joka minun pitää

naida!"

"Ei sinun tarvitsekaan nyt puusepälle!" Siksi he eivät panneetkaan

kirvestä käteen, vaikka sen olisi niin helposti saanut liiteristä.
Mutta he pelkäsivät, että Polle silloin heti syöksyisi naimisiin vanhan
Pihlin kanssa.

"Minusta se näyttää intiaanilta!"

"Niin", selitti Ter. "Minä olin juuri maalaamassa naamaa, kun

Kreets lensi metsästä, ja silloin vedin liiaksi punamultaa. Pyry
sanoikin: 'Voi, voi, nyt siitä tulee intiaani — ja Polle luulee, että
hänen pitää intiaanille'. Mutta Kreets lohdutti sillä, että hän olisi
autuas, jos joku intiaani huolisi hänet!"
 "Ah, hän olisi siis uskoton Viktor-kreiville?" huokasi Polle.

"Mille Viktor-kreiville?" kysyi äiti.

"Erland-enon pojan-pojan-pojalle!"

"Se kiipee vinnin-akkunasta ja pudottaa pääskysen pesän", selitti

Untuva.

"Onpas taas Luigi Vampaa!" halveksi Kreets.

Mutta Untuva ei nyt loukkaantunutkaan. "Se on mummon

kirstussa eikä ole muu kuin rosvo", sanoi hän levollisesti.

"Mitä te taas olette hullutelleet!" torui äiti.

"Sitten me lennätimme sen vinnille piiloon…"

"Ja sitten isä aikoi hakea uistinta sieltä, ja teille tuli hätä!"

"Niin, ajatteles, jos isä olisi löytänyt sen ja tuoda roikuttanut sitä
alas ja murissut: mikä tämä on? Kuka minun vaatteeni tähän on
tupannut? Siinä olisivat olleet hyvät humalat hukassa!"

Pitkin päivää kesti iloa, ja Polle oli vapaa työstä. Olihan hänellä
juhlapäivä.

Illalla äiti itse peitteli Pollen sänkyyn. "Jumala siunatkoon äidin

pikku tyttöä taas hänen uudessa vaiheessaan!" sanoi hän
yksinkertaisesti.

Hetkeä myöhemmin nukkui Polle, niinkuin toisetkin, raikasta unta,

huulilla hymy ja otsalla puhtaus, heijastus nuoren sielun kirkkaista
unelmista.
VIII.

Ruusunpunainen puku.

Eikö ole kummallista, että Polle tanssii eikä Pyry, villikissa? Pyry
sanoo, joutuessaan tanssitilaisuuksiin: "Nyt minä en tanssi, vaikka
keisari pyytäisi!"

Mutta Polle, hiljainen ja ujo, tanssii. Ja hän väittää, että tanssi on

kokonainen elämä hänelle. Tässä maailmassa on niin paljon
merkillistä.

Pahinta on, että Polle pääsee niin harvoin tanssimaan, —

ensinnäkin koulu, ja sitten koti. Ne eivät kotona ollenkaan käsitä,
että tanssi voi olla kokonainen elämä. Ja kun hän sitten joskus
pääsee ja istuu pieneksi käyneessä valkoisessaan arkana ja
hämillään, niin kukapa häntä viitsisi tanssittaa montakaan kertaa!
Siellä on niin paljon hilpeitä tyttöjä, rohkeapuheisia ja muodikkaasti
puettuja, niitä on ilo pyöritellä.

Mutta nyt on Polle saanut syntymäpäiväkseen puvun, sellaisen

soman, ilmavan ruusunpunaisen, jota hän joskus oli toivonut. Ja
samanväriset silkkisukat ja sirot kiiltonahkakengät. Eipä hän suotta