Download the Full Version of textbook for Fast Typing at textbookfull.

com

The Myth of the Good War America in the Second

World War Jacques R. Pauwels

https://textbookfull.com/product/the-myth-of-the-good-war-
america-in-the-second-world-war-jacques-r-pauwels/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Download More textbook Instantly Today - Get Yours Now at textbookfull.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

The World Remade America in World War I First Edition

Meyer

https://textbookfull.com/product/the-world-remade-america-in-world-
war-i-first-edition-meyer/

textboxfull.com

The path to war : how the First World War created modern
America 1st Edition Neiberg

https://textbookfull.com/product/the-path-to-war-how-the-first-world-
war-created-modern-america-1st-edition-neiberg/

textboxfull.com

The Second World War Explained Michael O’Kelly

https://textbookfull.com/product/the-second-world-war-explained-
michael-okelly/

textboxfull.com

Tempting the Fates A Memoir of Service in the Second World

War General

https://textbookfull.com/product/tempting-the-fates-a-memoir-of-
service-in-the-second-world-war-general/

textboxfull.com
The Fall of France in the Second World War: History and
Memory Richard Carswell

https://textbookfull.com/product/the-fall-of-france-in-the-second-
world-war-history-and-memory-richard-carswell/

textboxfull.com

The Second World War A Complete History Martin Gilbert

https://textbookfull.com/product/the-second-world-war-a-complete-
history-martin-gilbert/

textboxfull.com

Second World, Second Sex: Socialist Women’s Activism and

Global Solidarity during the Cold War Kristen R. Ghodsee

https://textbookfull.com/product/second-world-second-sex-socialist-
womens-activism-and-global-solidarity-during-the-cold-war-kristen-r-
ghodsee/
textboxfull.com

National Myth and the First World War in Modern Popular

Music 1st Edition Peter Grant (Auth.)

https://textbookfull.com/product/national-myth-and-the-first-world-
war-in-modern-popular-music-1st-edition-peter-grant-auth/

textboxfull.com

Mission failure : America and the world in the post-Cold

War era 1st Edition Michael Mandelbaum

https://textbookfull.com/product/mission-failure-america-and-the-
world-in-the-post-cold-war-era-1st-edition-michael-mandelbaum/

textboxfull.com
 The Myth of the
Good War

Myth Good War Interior 2015.indd 1 2/12/15 10:45 AM

Myth Good War Interior 2015.indd 2 2/12/15 10:45 AM
 The Myth of the
Good War
America in the Second World War,
revised edition

Jacques R. Pauwels

james lorimer & company ltd., publishers

toronto

Myth Good War Interior 2015.indd 3 2/12/15 10:45 AM

 Copyright © 2015, 2002 by Jacques R. Pauwels.

All rights reserved. No part of this book may be reproduced or transmitted in any form or by
any means, electronic or mechanical, including photocopying, or by any information storage
or retrieval system, without permission in writing from the publisher.

Notice to educators

This book is available for purchase in both print and ebook form. Copies can be purchased
from our website at www.lorimer.ca. Copies of individual chapters or portions of the full
text in print or digital form are also available for sale at reasonable prices. Contact us for
details at [email protected].

The publisher and the author of this work expect that portions of this work will be useful for
education, and expect reasonable compensation for this use. This can be readily achieved by
arranging to purchase these portions from the publisher. Contrary to the view of university
administrators and their legal advisors, it is unlikely that use of a chapter or 10% of this
work for educational purposes with no payment to the publisher or author would be found
to be fair dealing under the Canadian Copyright Act.

James Lorimer & Company Ltd., Publishers acknowledges the support of the Ontario Arts
Council. We acknowledge the financial support of the Government of Canada through
the Canada Book Fund for our publishing activities. We acknowledge the support of the
Canada Council for the Arts which last year invested $24.3 million in writing and publishing
throughout Canada. We acknowledge the Government of Ontario through the Ontario
Media Development Corporation’s Ontario Book Initiative.

Cover photo: National Archives and Records Administration (NARA) in Washington, DC.

Library and Archives Canada Cataloguing in Publication

Pauwels, Jacques R., author

The myth of the good war : America in the Second World
War / Jacques R. Pauwels. -- Revised edition.

A revised edition of the 2002 English translation with updated foreword.

Includes bibliographical references and index.
Issued in print and electronic formats.
ISBN 978-1-4594-0872-2 (pbk.).--ISBN 978-1-4594-0873-9 (epub)

1. World War, 1939-1945--United States. I. Title.

D769.P38 2015 940.53’73  2014-908287-8

C
C2014-908288-6

James Lorimer & Company Ltd., Distributed in the United Distributed in the United
Publishers States by: Kingdom by:
317 Adelaide Street West, Suite Casemate Casemate UK
1002 2114 Darby Road, 2nd Floor 17 Cheap Street
Toronto, ON, Canada Havertown, PA 19083 Newbury, RG14 5DD
M5V 1P9
www.lorimer.ca

Printed and bound in Canada.

Myth Good War Interior 2015.indd 4 2/12/15 10:45 AM

 Contents
Foreword to the New English Edition 7

Foreword: Objectives and Methodology 11

Chapter 1 Introduction: America and the Myth of the

“Great Crusade” 19

Chapter 2 The American Power Elite and Fascism 29

Chapter 3 America and the Red Peril 42

Chapter 4 The War in Europe and America’s

Economic Interests 53

Chapter 5 Fall 1941: The Tide of War Turns in Front

of Moscow 63

Chapter 6 The United States at War with Japan and Germany 75

Chapter 7 Class Warfare on the American Home Front 86

Chapter 8 A Second Front for Stalin, or a Third

Front in the Air? 95

Chapter 9 Stalin’s Soviet Union: An Unloved but

Useful Partner 107

Chapter 10 The Liberation of Italy: A Fateful Precedent 116

Chapter 11 The Long Summer of 1944 123

Chapter 12 The Successes of the Red Army and the Yalta

Agreements 132

Chapter 13 Dresden: A Signal for Uncle Joe 142

Chapter 14 From Roosevelt’s “Soft Line” to Truman’s

“Hard Line” toward Stalin 169

Myth Good War Interior 2015.indd 5 2/12/15 10:45 AM

 Chapter 15 An Anti-Soviet Crusade? 176

Chapter 16 The Winding Road to the German Surrender(s) 187

Chapter 17 America Between Confidence and Concern 193

Chapter 18 Nuclear Diplomacy and the Onset

of the Cold War 201

Chapter 19 A Useful New Enemy 213

Chapter 20 Corporate Collaboration and the So-called

“De-Nazification” of Germany (1) 221

Chapter 21 Corporate Collaboration and the So-called

“De-Nazification” of Germany (2) 237

Chapter 22 The United States, the Soviets, and the

Post-war Fate of Germany 248

Chapter 23 After 1945: From the Good War to

Permanent War 267

Endnotes 281

Acknowledgements 301

Select Bibliography 303

Index 317

Myth Good War Interior 2015.indd 6 2/12/15 10:45 AM

 foreword to the new
english edition

This book was originally written in Dutch, more specifically the variety of
Dutch spoken in Belgium and known as Flemish, and it was first published
in Belgium in 2000. The English edition was published two years later, in
2002. Since these early years of the twenty-first century, we have come to
look at the world through different glasses on account of the tragic events
of September 11, 2001, as well as the so-called “war on terrorism” thus
engendered. “Nine-eleven” was proclaimed to be another Pearl Harbor,
and stateside the “war on terrorism” was — and continues to be — pre-
sented by the authorities and the mainstream media as another “good
war,” like the Second World War.
However, countless people inside and outside the United States have
come to question the official rationales for the “war on terrorism” and are
convinced that it is really — though not necessarily exclusively — about
resources such as oil, obviously a commodity of great interest to oil trusts
associated with former president George W. Bush, and about profits for
the “military-industrial complex,” exemplified by corporations such as
Halliburton, closely associated with former vice-president Dick Cheney. In
this context it has become less difficult to accept the notion, put forward in
this book, that even in World War II, America’s quintessential “good war,”
the role of the United States was determined far more by the interests of the
country’s big corporations and banks than by the idealistic motives con-
jured up at the time by the authorities and echoed ever since in the media,

Myth Good War Interior 2015.indd 7 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

in schools and universities, in history books, and, of course, in Hollywood

productions. World War II, allegedly America’s “best war ever” (Michael C.
C. Adams), is no longer the “untouchable” historiographical sacred cow it
still was a dozen years ago.
Since 2002, also, numerous new books and articles have been produced
on relevant topics such as the economic history of Nazi Germany and the
American economic penetration of Europe in general and Germany in par-
ticular. As an example, we can cite Adam Tooze’s The Wages of Destruction:
The Making and Breaking of the Nazi Economy (2006). Most important for
our purposes, naturally, were the new publications dealing with the col-
laboration of US corporations with Germany’s Nazi regime before and dur-
ing the war. Henry Ashby Turner’s study of Opel, the German subsidiary
of General Motors, entitled General Motors and the Nazis: The Struggle for
Control of Opel, Europe’s Biggest Carmaker (2005), is a good example, and
so is Edwin Black’s Nazi Nexus: America’s Corporate Connections to Hitler’s
Holocaust (2009).
Much more is now known than a decade ago about the collaboration
of major corporations and banks — not only American but also German,
French, Swiss, et cetera — with fascist movements and regimes in general
and with Nazism in particular. (I have examined these connections in a
book published in 2013 in French, Big Business avec Hitler; an English edi-
tion will hopefully be available soon.) New facts and insights have thus
come to light that confirmed the interpretation presented in the first edi-
tion of The Myth of the Good War and made it possible to strengthen and
illustrate many of the arguments put forth in the original edition of this
book. They have, of course, been integrated into this new edition.
Some new information, on the other hand, made it necessary, or at
least desirable, to rewrite parts of the book. For example, this new edition
contains a more elaborate discussion, as well as a plausible explanation,
of the tragic raid on Dieppe in August 1942, in which, not coincidentally,
mostly Canadian troops were led to the slaughter. And a longer and more
detailed chapter is now devoted to another “enigma” of the Second World
War, namely the infamous bombing of Dresden. That chapter was rewrit-
ten in response to the publication and success, especially (and not surpris-
ingly) in Britain and Germany, of a rather sensational book purporting to

Myth Good War Interior 2015.indd 8 2/12/15 10:45 AM

 Foreword to the new english edition

“rehabilitate” this horrible but seemingly senseless raid, namely Frederick

Taylor’s Dresden: Tuesday, February 13, 1945, published in 2004. It was
also considered appropriate to include an entirely new chapter on the true
turning point of World War II, not the landings in Normandy, not even
the titanic Battle of Stalingrad, but the Battle of Moscow, fought in the
fall of 1941. This relatively unheralded battle, and especially the start of
the Red Army’s counteroffensive on December 5, 1941, marked the end of
Germany’s hitherto extremely successful blitzkrieg or “lightning-war” strat-
egy. And so it doomed Nazi Germany to lose the war, as not only Hitler
and his generals but also some well-informed foreign observers (such as the
Vatican and the Swiss secret services) already realized at the time.
It is remarkable that this “turning of the tide” took place a few days
before the US entered the war against Nazi Germany, which happened on
December 11, 1941. And it is also noteworthy that the tide turned years
before the landings in Normandy of June 1944, all too often, and totally
wrongly, lionized as the beginning of the end for Nazi Germany. It is fair to
argue, and it will be argued here, that the Americans and their British and
Canadian allies landed in Normandy to ensure that the Red Army did not
single-handedly defeat Nazi Germany, liberate Europe, and reap the fruits
of this achievement.
Remarkable also is the fact that America did not walk into the war against
Nazi Germany with a cool head and open eyes, but was involuntarily and
unexpectedly “pulled into” that war, as a popular and celebrated American
historian, Stephen Ambrose, has put it, namely when, a few days after the
Japanese attack on Pearl Harbor, Hitler gratuitously declared war on the US.
An effort has been made in this new edition to clarify the circumstances of
the Japanese attack on Pearl Harbor and the convoluted way in which this
event caused America to stumble into the war against Germany. This book
still focuses on the war against Germany, the war in the “European the-
atre,” but in this new edition much more attention is paid to America’s war
against Japan. In contrast to the war against Germany, the conflict against
Japan was very much wanted by the US establishment, which expected great
dividends from it. It is for that reason that it was in many ways provoked by
the Roosevelt administration, as Robert B. Stinnett has persuasively argued
in his book Day of Deceit: The Truth about FDR and Pearl Harbor (2000).

Myth Good War Interior 2015.indd 9 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

Finally, this new edition has also benefitted from the fact that, during the
last decade or so, the author has had an opportunity to become acquainted
with the very insightful work of a number of Italian scholars, including his-
torians and philosophers: the late Filippo Gaja, author of Il Secolo Corto: La
Filosofia del Bombardamento, La Storia da Riscrivere (1994); Luciano Canfora,
La Democrazia: Storia di un’Ideologia (2008); and, above all, Domenico
Losurdo, of whose impressive opus the most relevant for our purposes hap-
pened to be Il Linguaggio dell’Impero: Lessico dell’Ideologia Americana (2007).
I say “molto grazie!” to my good Italian friend Silvio Calzavarini, who also
translated The Myth of the Good War into the language of Dante, for bringing
these scholars to my attention.

10

Myth Good War Interior 2015.indd 10 2/12/15 10:45 AM

 Foreword
objectives and
methodology

This book is not the fruit of arduous research undertaken in Washington’s

monumental National Archives or in other imposing collections of docu-
ments; in order to create it, little or no use was made of what historians
call “primary sources.” Moreover, the pages that follow do not offer any
dramatic rev­elations or hitherto unknown facts. Nevertheless, this concise
study will hopefully bring something valuable, namely a new and pos-
sibly sur­prising interpretation of historical facts that are already familiar
to many of us.
Studies that do rely mainly on primary sources are virtually always
monographs, in other words detailed analyses of a historical subject, and
they tend to illuminate only small pieces of the great puzzles of complex
historical events such as the Second World War. The scholarly books and
essays written by historical experts are examples of this type of analysis,
which are not normally written for the general public, for whom they are
often impenetrable, but for learned colleagues. Of these opuses, it is some-
times respectfully said that they serve to advance the frontier of historical
knowledge. Such monographs can indeed be extremely useful, but they
rarely if ever offer a comprehensive overview or a more or less convincing
interpretation of a major historical prob­lem in all its complexity; they do
not show the puzzle itself, but only its parts.
Consequently, we require not only analyses but also another type of
historical study, syntheses. These are far less interested in the details than

Myth Good War Interior 2015.indd 11 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

in the totality of a historical drama. Unlike analyses, syntheses do offer an

overview and an interpretation; they are mainly based on sec­ondary rather
than primary sources, on existing analyses, and also on what social scientists
call a “paradigm,” that is, a general theory that inspires the interpretation.
The study that follows is not an analysis, but aims to be a synthesis. It is
an attempt to offer a relatively short sketch as well as a consistent interpret-
ation of the role played by the United States in the Second World War. This
intriguing and important theme has already been the subject of numerous
syntheses within the last twenty years in America itself. The present study,
however, differs in many important ways from the orthodox overviews of
the history of the Second World War in gen­eral, and of the role played by
the United States in that conflict. For one thing, it is argued here that the
role of the United States, or more accu­rately, the wartime role of America’s
political and economic leadership, was not guided primarily by idealistic
motives, as is generally assumed. The overwhelming majority of conven-
tional syntheses deal­ing with the role of the United States in the Second
World War are typ­ical examples of so-called “feel-good history.” This term
refers to the heartwarming historical literature that tends to confirm what
the aver­age American first learns at school, and subsequently hears over
and over again from the nation’s media: that in the Second World War,
the idealistic United States took upon itself the leadership of the crusade
for democracy and against dictatorship, and proceeded to win this cru­sade
virtually single-handedly. The present study does not fit into this category.
It does not belong to what a British historian, Nikolai Tolstoy, has called
the “drum-and-trumpet” school of military historiography. Instead, it
asks difficult questions and points to what an American political scientist,
Michael Parenti, refers to as “dirty truths,” instead of limiting itself to the
agreeable and convenient realities.1 This type of interpretation will disturb
some readers; others, it is hoped, will approve of it, and find it liberating.
The purpose of this study is to chal­lenge readers and stimulate reflection.
Moreover, in contrast to the orthodox accounts that tend to treat the
war as a problem of international relations and, in numerous cases, as
an almost purely mil­itary event, this study offers a kind of political econ-
omy. An attempt is made here to explain the extremely important role
played by the United States in the Second World War in light of its leaders’

12

Myth Good War Interior 2015.indd 12 2/12/15 10:45 AM

 foreword: objectives and methodology

economic, social, and political aspirations, difficulties, and opportunities.

Consequently, much attention is paid to the interconnections between,
for example, America’s internal social and economic problems and
Washington’s international diplomacy and military strategy.
There are further differences between this book and conventional studies
on the United States’ role in the great Armageddon of the twen­tieth century.
Not only the war itself receives our attention, but also the important pre-
war and even post-war developments. In other words, this book deals with
chronological interconnections. It emphasizes the continuity between the
1920s, the 1930s, the war years themselves, and the post-war era, includ-
ing relatively recent developments such as the reunifica­tion of Germany. It
seeks to answer questions such as: Why did so many influential Americans
favour fascism before the war? Why did it take so long before America
brought itself to support the democracies against Nazi Germany? And
why did it require a Japanese attack on an American possession, Hawaii,
for the United States to be inadvertently drawn into the war against Nazi
Germany, instead of purposely entering it?2 Indeed, it was Nazi Germany
that declared war on the United States, and not vice versa. As for the post-
war era, why did US policy­makers not eradicate all forms of fascism in
Germany and elsewhere after 1945? Why did they choose to oppose the
anti-fascists instead?
In addition, this study will also focus on the enormous influence of the
war on American society, the American role in the post-war world in gen-
eral, and American relations with Germany and the Soviet Union in par-
ticular. It will be shown, for example, that in some ways the war aims of the
US leaders were fully realized only at the end of the Cold War. The division
of Germany into two antagonistic states, and their eventual reunification,
will be analyzed in this context. Readers will undoubtedly be struck by the
continuity and consistency of Washington’s pre-war, wartime, and post-war
policy at home and abroad. It is a policy that has been guided not primar-
ily by the ideals of freedom, justice, and democracy, but by the interests
of American industry, of America’s “big business” (and finance), in other
words, of America’s power elite.
On which analyses and on which paradigm is this study based? No syn-
thesis can take into account all the analyses that have ever been pub­lished

13

Myth Good War Interior 2015.indd 13 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

on such a complex theme. Every synthesis is inevitably based on a restricted

selection of available analyses, and so is this one. In order to produce this
account, moreover, selective use was made not only of purely historical
analyses, but also of studies in economics and politi­cal science, and of
inter- and multidisciplinary essays published not only in North America
and Great Britain but also in Germany, France, Italy, and other countries.
This unorthodox synthesis was inspired primarily by a series of orig­inal
and controversial historical studies produced as early as the 1960s, but in
some cases also in more recent years; studies that have not been used, so
far, for the purpose of constructing a like-minded overview, no mat­ter how
concise, of the United States’ role in the Second World War. In this hetero-
geneous family of studies we find, first of all, the works of so-called revision-
ist historians, who achieved notoriety in America at the time of the Vietnam
War. Revisionists such as William Appleman Williams and Gabriel Kolko
attracted attention for their critical per­spective on American foreign policy
before, during, and after the Second World War, during the early years of the
Cold War, and during the Vietnam War. Another well-known revisionist is
Gar Alperovitz, whose thorough studies of America’s “atomic diplomacy” of
1945 caused some commotion in the United States in 1995, on the occasion
of the fiftieth anniversary of the obliteration of Hiroshima.3
The term revisionist causes some confusion, because it is also used to
refer to all those who seek to “revise” the history of the Second World War
and of Nazi Germany in the sense that they deny the historical reality of the
Holocaust. America’s revisionist historians, however, for whom the term
“radical historians” might be more appropriate, have absolutely nothing in
common with those who seek to negate the Holocaust and to rehabilitate
Hitler. The historians who have inspired this study are revisionists in the
sense that they have engaged in a crit­ical examination of America’s histor-
ical role, and of its role in Second World War in particular. Such revision-
ists may also be found outside the United States. In Germany, for example,
some very interesting crit­ical studies of the little-known role played by
America in the occupation and post-war division of that country were pub-
lished in the 1990s.
The intimate but highly profitable connections that big American
corporations such as Coca-Cola, IBM, Ford, General Motors, and ITT

14

Myth Good War Interior 2015.indd 14 2/12/15 10:45 AM

 foreword: objectives and methodology

maintained with their own subsidiaries and/or German partner firms in

Hitler’s Germany before the Second World War, and that continued to play
an important role during and after the war, have not received much atten-
tion from mainstream historians. This scholarly reticence has undoubt-
edly much to do with the fact that the influential corpora­tions involved
in business deals with the Nazis prefer to keep the lid on that Pandora’s
box. Nevertheless, some compelling studies about this sensitive subject
have actually been published, including Charles Higham’s Trading with the
Enemy; Ed Cray’s Chrome Colossus; and Working for the Enemy, written by the
German-American team of Reinhold Billstein, Karola Fings, Anita Kugler,
and Nicholas Levis; and Edwin Black’s IBM and the Holocaust. Their find-
ings will also be taken into account here. While many — but not nearly
enough — facts of US corporate involvement in Nazi Germany are already
well known, this study will explore the reasons for this involvement and its
ramifications on Washington’s foreign policy.
This synthesis was inspired by the aforementioned studies, and shares
not only their critical view of the policies pursued by America’s leaders in
times of peace as well as in times of war, but also certain aspects of their
methodology. In order to find an explanation for com­plex and sometimes
controversial historical events, for example, a par­ticularly effective method
consists in asking a question that is often asked by detectives during their
investigative work, namely, who prof­ited? Cui bono?
Not only historians, but also critical American political scientists have
had a great deal of influence on this synthesis. Two examples are C. Wright
Mills, the author of a classical study of America’s political, social, economic,
and military elites, and Michael Parenti, a well-known maverick political
scientist from California, who has exploded many myths of American pol-
itics and history in books such as Democracy for the Few. Noam Chomsky
also deserves to be mentioned here; in his interdisciplinary work, he has
drawn attention to America’s historical contribution to the development
of the contemporary world economy, a development in which the Second
World War constituted an extremely important stage. Chomsky asks us,
for example, to empathize with the people of the Third World, for whom
that world conflict must have loomed as a bloody settlement of accounts
between brigands who fought over territorial loot, such as Hong Kong and

15

Myth Good War Interior 2015.indd 15 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

Pearl Harbor, which those brigands — the colonial powers — had snatched
from third parties.5 The ideas of Chomsky, Williams, Kolko, and above all
Parenti, collectively constitute the paradigm, the general theory, on which
this synthesis is based: that the development of the capitalist economy of
the United States requires that the American social, eco­nomic, and there-
fore also political elites consistently pursue their class interests at home and
abroad — with the help of democrats or dicta­tors, with peaceful means or
with violence, and without much regard for the values of democracy, lib-
erty, and justice of which America claims to be the great champion.
This study is not perfectly objective, and that is unavoidable. Its theme is
not a physical phenomenon such as the movement of a planet around the
sun, in other words, the kind of phenomenon of which a totally objective
study was long believed to be possible — until Heisenberg demonstrated
the illusory nature of that belief. Our study focuses on a historical drama
from which it is not easy to distance oneself, a drama that cannot possibly
be approached with perfectly cool objectivity. Historical interpretations
that are totally objective simply do not exist. However, with respect to
objectiv­ity, this study does claim some modest merits. First, much of what
pre­tends to be objectivity is in reality nothing more, as Parenti writes,
than the orthodoxy’s “established familiarity and unanimity of bias,” the
“dominant view which parades as the objective one”; of this spurious kind
of objectivity this book is guaranteed to be entirely free.6 Furthermore, the
reader will undoubtedly be happy to notice the absence of the blatant sub-
jectivity that was so typical of most main­stream historiography in the Cold
War era, when certain things simply could not be said. However, it is now
possible for an author to mention, for example, the undisputable historical
fact that the Soviet Union made the biggest contribution to the Allied vic-
tory over Nazi Germany, without being branded as a puppet of Moscow. A
much more objective look at the history of Second World War has become
possible since the end of the Cold War, and this greater degree of objectivity
is hopefully reflected in these pages.
But enough about objectivity. In the case of a synthesis, there are other
qualities that are important. First, the interpretation ought to be as free
as possible from contradictions; it must be consistent. Second, we are
entitled to expect that a new interpretation explain to us issues that cannot

16

Myth Good War Interior 2015.indd 16 2/12/15 10:45 AM

 foreword: objectives and methodology

be explained, or are difficult to explain, in light of other syntheses and

interpretations. In other words, a crucial quality of any synthesis is its com-
parative — and, indeed, competitive — persuasive power. Every reader will
have to decide for her- or himself how consis­tent and how persuasive this
interpretation is in comparison to others.
Finally, it ought to be mentioned that this study is also to a great extent
the result of many discussions with professors and students of North
American universities, with friends and strangers in bars and planes, and
with fellow visitors — sometimes war veterans — to bat­tlefields and war
cemeteries from Monte Cassino via Normandy to Pearl Harbor, to concen-
tration camp memorials like the one at Buchenwald, and to other land-
marks of the Second World War. It was also because of such discussions and
this kind of dialogue that the image of the Second World War in general,
and of the United States’ role in particular, underwent a gradual change and
started to differ increasingly from the traditional interpretation repeatedly
offered — albeit with minor variations — in conventional syntheses. In this
book, then, the Second World War is not presented in the conventional
man­ner as the “good war,” as the great American crusade against fascism
and militarism, but as a conflict whereby business interests, money, and
profits were at stake.

17

Myth Good War Interior 2015.indd 17 2/12/15 10:45 AM

Myth Good War Interior 2015.indd 18 2/12/15 10:45 AM
 Chapter 1
Introduction: America
and the Myth of the
“Great Crusade”

Everybody knows that the United States made a huge contri­bution to the
Allied victory over German Nazism, European fascism in general, and, of
course, Japanese militarism. Equally well known is the fact that a consider-
able part of Europe was liberated by the Americans themselves. The grati-
tude and goodwill that they have been able to enjoy in post-war Europe are
therefore certainly not unmerited. But why did the United States really go to
war? Many if not most Europeans never learned the answer to that question
in elementary or secondary school; the history that was taught there pre-
ferred to concentrate on the glorious achievements of Caesar, Columbus,
and other heroes from the distant and therefore safe past, rather than on
the earth-shaking and traumatic events of our own twentieth century. In
any event, European school children never learned much about the history
of the admittedly important but dis­tant United States, the land of cowboys
and Indians, gangsters, and movie stars, and last but not least, a country
that was often said — totally wrongly, but with conviction — not to have
much history anyway.
What we know — or, more precisely, assume — about the role of the
United States in the Second World War, we appear to have learned pri­
marily from Hollywood; that is, from the American movie industry. The
countless popular war movies produced by Tinseltown in the fifties and six-
ties, such as the D-Day epic The Longest Day, propagated in a far from subtle
yet very effective way the idea that an idealist USA had gone to war in order

Myth Good War Interior 2015.indd 19 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

to restore freedom and justice in Europe and just about everywhere in the
world.1 Already during the war itself, this was how the American authori-
ties presented their cause to the American people and to the rest of the
world. General Eisenhower, the commander-in-chief of the Western Allied
armies in Europe, liked to describe his country’s intervention in the Second
World War as “the great crusade,” and President Franklin D. Roosevelt
spoke of a war in which America fought for values such as liberty, justice,
and even — as he once put it in all sincerity — of “our religion.”2
It is generally accepted that the war aims of the United States and of its
transatlantic British partner were best summarized in the Atlantic Charter,
a document issued jointly by President Franklin D. Roosevelt and Prime
Minister Winston Churchill of Great Britain during their meeting on a
battleship in the coastal waters of Newfoundland on August 14, 1941.
At that moment Washington, though not yet formal­ly at war, functioned
as a de facto ally of Great Britain because of its active moral and material
support of the British. In this “charter” the two partners declared that they
opposed Nazi Germany for the sake of the self-determination of all nations
and for the so-called “four freedoms,” that is, freedom of speech, freedom
of religion, freedom from want, and freedom from fear.
However, those beautiful (and very vague) words ought to be taken with
a grain of salt. Washington and London clearly did not intend to allow the
populations of their own colonial (or semi-colonial) possessions or protec­
torates, such as British India, or the American-dominated Philippines, to
enjoy all these freedoms. In any event, the proclamation of the Atlantic
Charter served to launch the idea that America, together with its British
ally, fought for freedom and justice, and this idea was actively propagated
in the months and years that followed the Allied summit off the coast
of Newfoundland. An illustration created by the popular American artist
Norman Rockwell served as an important tool in this myth-making pro-
cess. Rockwell’s sentimental evocation of the “four freedoms” made its first
appearance in the popular magazine The Saturday Evening Post, and millions
of copies were subsequently distributed in America and abroad in the form
of posters, then still a very important propaganda medium. Innumerable
individuals, certainly not exclusive­ly Americans, thus came to believe that
the United States had respond­ed to a “divine mission to save the world,”

20

Myth Good War Interior 2015.indd 20 2/12/15 10:45 AM

 introduction: america and the myth of the “great crusade”

as the philosopher and historian Isaiah Berlin, then a British diplomat

in Washington, put it in a contemporary report to London.3 The official
discourse thus spawned an official truth, or rather, an offi­cial mythology,
according to which sterling idealistic motives had determined the role of
the United States in the Second World War.
It was not only thanks to Rockwell’s posters, Hollywood’s war movies,
the many American documentaries about the Second World War, and
American periodicals such as The Saturday Evening Post, Life, and Reader’s
Digest, that this mythology was disseminated all over the world during and
after the war. In countries that were actually liberated by the Americans, the
dramatic words of Roosevelt and Eisenhower about freedom and justice
found an eager echo in the official language used annually by dignitaries
during commemorations in the shadow of American war memorials in
Normandy, the Belgian Ardennes, and elsewhere. This kind of discourse
also serves to corroborate the same comfortable official truth in the minds
of the many grateful citizens and devoted school children who faithfully
attend these ceremonies.
American (as well as British and Canadian) war veterans attending such
occasions generally feel flattered by this official praise. However, informal
and sometimes cynical remarks by war veterans indicate that they definitely
did not go to war on idealistic impulses. Moreover, oral histories such as
those of the American author Studs Terkel, as well as a number of excellent
studies of the motivation and the conduct of American soldiers during the
war, also make it clear that the ordinary American soldiers — the GIs —
had taken up arms for all sorts of reasons, but definitely not out of a desire
to destroy fascism and militarism and to restore democracy and justice in
Europe, as the official mythol­ogy suggests.
On the eve of the Second World War, most Americans were simply not in
the mood for a crusade against fascism in general and its German variety,
Hitler’s National Socialism (Nazism) in particular. They knew little or noth-
ing about all these European “isms,” and they themselves were not directly
threatened by fascism. Neither were they bothered much by militarism of
the German or Japanese variety; after all, in the United States itself milita-
rism and violence have traditional­ly been glorified rather than condemned.
The GIs would later com­plain, incidentally, that it was in their own army

21

Myth Good War Interior 2015.indd 21 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

that they first became acquainted with fascist (or at least quasi-fascist)
practices, in the form of the daily petty mistreatments and humiliations
that became known as “chickenshit.”4 Most American soldiers also had
little knowledge of, or interest in, the people and countries they liberated.
The famous General Patton — a capable military leader, but also a megalo-
maniac who terrorized his own men with monumental chickenshit — was
cer­tainly not the only American who displayed more sympathy for German
citizens and military personnel than for the starved, sick, and filthy human
wrecks they came upon in the concentration camps.5
To the previous generation of Americans, the First World War had been
presented as the “war to end all wars,” or, as President Wilson had stated,
a “war for democracy.” However, the outcome of the horrible carnage had
given the lie to this beautiful phraseology, and the outlook of the disen-
chanted America of the twenties and thirties was therefore decidedly anti-
war.6 The generation of Americans that was predes­tined to fight a second
“Great War” was no longer susceptible to the idealistic Wilsonian phrases
that now gushed forth from the mouths of Roosevelt and Eisenhower. This
generation had really no idea why they were fighting; on an ideological
level its representatives fought, as the American historian (and war veteran)
Paul Fussell writes, “in a vacu­um.” “The troops in the field,” writes the
same author, “were neither high- nor particularly low-minded. They were
not -minded at all.” The American soldiers had not wanted this war, and
they did not fight for the beautiful ideals of freedom, justice, and dem-
ocracy; they fought to survive, to win the war in order to end it, in order
to be able to leave the army, in order to be able to go home. When they
heard an idealistic rationalization for the war, they usually responded with
a pithy “Bull­shit!” The GIs were driven by an absurd but compelling logic,
as Fussell writes, “To get home you had to end the war. To end the war was
the reason you fought it. The only reason.”7 The same motif pervades the
movie Saving Private Ryan, in which one of the American soldiers makes
a remark to the effect that they were fighting “for the right to go home.”8
Neither did the majority of American civilians have a clear idea what this
war was really all about. A Gallup poll of September 1942 revealed that 40
per cent of Americans had no idea at all why their country was involved in
the war, and that less than one-quarter of Americans had ever heard of the

22

Myth Good War Interior 2015.indd 22 2/12/15 10:45 AM

 introduction: america and the myth of the “great crusade”

Atlantic Charter. Only 7 per cent were able to name one of the “four free-
doms.” For the American people the war was not a crusade for freedom and
democracy but simply, as Fortune magazine wrote, “a painful necessity”— a
deplorable but inescapable misfortune.9
It did not really matter what American soldiers or civilians thought,
because their opinion did not play a role in the decision-making process
that led to their country’s entry into the Second World War. The United
States is a democracy in the sense that American women and men are
allowed from time to time to elect either Republican or Democratic candi-
dates for the presidency and for the Congress; they actually do take advan-
tage of this right if they value the sometimes very subtle differences between
the two political parties, but this is clearly not the case for a very high per-
centage of Americans. In any event, the existence of an electoral ritual does
not mean that ordinary US citizens have much influence in the corridors
of power in the White House, the Capitol, the Pentagon, or anywhere else
in Washington. The American government’s decisions concerning domestic
and foreign policy tend to be only a very pale reflection of the opinions and
interests of ordinary Americans.
On the other hand, it would also be wrong to believe that the presi­dent
monopolizes the decision-making process like an all-powerful dictator,
even though he is widely believed to be the most powerful man on earth.
In reality, American presidents enjoy far less power than is commonly
assumed; they cannot even count on the automatic sup­port of the members
of their own party in the House of Representatives and the Senate, and they
also have to take into account the opinions of Pentagon generals, influ-
ential members of Cabinet, high-ranking bureaucrats, the media, and all
sorts of powerful lobbyists. In addition, it is no longer a secret that the FBI
and the CIA often pursue official and unofficial American policy objectives
at home and abroad, some­times without the knowledge of the tenant in
the White House. American policy during the war should therefore not be
explained pri­marily as a function of President Roosevelt’s personal motives
and objectives, as is usually done by the many historians who still subscribe
to the nineteenth-century notion that “great men” determine the course
of history.10 This kind of historiography does not sufficiently take into
account the anonymous economic and social factors that make it possible

23

Myth Good War Interior 2015.indd 23 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

for certain individuals — “great men” like Napoleon, Hitler, Churchill, or

Roosevelt — to play a leading role in the drama of history at some time or
another. History thus degenerates all too often into biography. This study,
on the other hand, proceeds from the premise that history determines who
the great men (and women) are, rather than that great men determine the
course of history; it therefore seeks to understand the American role in
the Second World War in light of forces within American society whose
importance far surpass that of an admittedly important president, such as
Roosevelt.
In America, important public-policy decisions are made neither by the
president alone, nor by the American people in general. As Michael Parenti
has written, the United States may be defined as a “democracy for the few,”
that is, a state which looks like a democracy in many ways, but in which
only a small group of powerful and usually very wealthy individuals pull
the strings. Whatever Washington does or does not do tends to reflect and
promote the interests of the nation’s political, social, economic, and mil-
itary elites — an establishment described as the “power elite” in a book of
the same name by C. Wright Mills, a well-known sociologist who taught at
Columbia University in New York. The members of this power elite, Mills
wrote, “are in command of the major hierarchies and organizations of
modern society. They rule a veritable triangle of power.” However, whereas
Mills tended to treat all sections of the power elite — “the warlords,” “the
political directorate,” “the corporate rich,” et cetera — as roughly equal in
power and importance, this study emphasizes the primordiality of econom-
ic interests and therefore of the economic elite. Seen from this perspective,
the US power elite is motivated first and foremost by economic interests, by
business interests, and its real nerve centres are the major industrial firms
of America, such as Ford, General Motors (GM), ITT, and IBM – often col-
lectively referred to as “big business.” These big corporations enjoy enor-
mous influence in Washington, and it is not an exaggeration to say that
in many ways the American government functions primarily to serve their
needs and promote their interests. With the US power elite committed first
and foremost to the interests of American corporations, the United States is
indeed a “corporate state,” as Michael Parenti writes. This was already the
case long before the Second World War, as in the twenties, when President

24

Myth Good War Interior 2015.indd 24 2/12/15 10:45 AM

 introduction: america and the myth of the “great crusade”

Calvin Coolidge stated flatly but truthfully that “the business of America is
business.”
What are the interests of America’s industry, of America’s business­es,
of the nation’s corporations? And how is the American state sup­posed to
defend and promote them? Now as in the past, America’s cor­porate lead-
ers expect that the domestic and foreign policy of their country will seek
to remove all restraints on business activities, to keep American workers as
docile as possible and their wages as low as possi­ble, to secure sources of
raw materials as well as markets for their prod­ucts, and to minimize the risks
of domestic and foreign competition, so that American corporations (and
individual entrepreneurs) may earn the highest possible profits. In other
countries, big business expects a similar commitment from the political
leadership, a similar dedication to the cause of making money; and much
the same is expected from supranational bureaucratic organizations such as
the European Community, which have taken over many if not all essential
functions from the national governments, which happen to be more or less
dem­ocratically elected and therefore not totally reliable from the corpor-
ate perspective. However, there is arguably no major country in the world
where business has as much influence on government as the United States,
and where the government has tried as hard to indulge the demand that
“enterprise” be totally “free,” that capitalism be truly “unfettered.” Even so,
spokesmen for American business never cease to lament that Washington
is insufficiently sensitive to corporate expecta­tions.
Within the ranks of the power elite, opinions naturally differ now, as
they did in the thirties and forties, over how corporate objectives may
best be achieved, about how the state may best serve the cause of mak­ing
money, the cause of “capital accumulation.” Like everywhere else on earth,
in the US business is not monolithic, but is divided within itself, not only
in countless enterpris­es big and small, but also, and more importantly,
in factions with con­flicting interests and therefore very different opinions
about all sorts of issues of domestic and foreign policy. (Some authors
have spoken in this respect of “elite pluralism.”) In 1939, some factions of
corporate America thus believed that they would benefit from continuing
neu­trality, while others expected advantages from an alliance with Great
Britain. The traditional rivalry between the Republican and Democratic

25

Myth Good War Interior 2015.indd 25 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

Parties similarly reflects the important distinction between those who

expect salvation from the consistent application of laissez-faire principles
and those who believe in the wisdom of a more inter­ventionist and socially
oriented course in public policy.
Considering this fragmentation of American business and the pres­sures
on the makers of public policy from other sources such as labour unions
and the media, and the resulting concessions and compromises, neither the
domestic nor the foreign policies of Washington ever receive the enthusi-
astic approval of all business factions, but are instead constantly subjected
to all sorts of criticism. The American government can simply never satisfy
business, no matter how hard it tries, but precisely because of this the
general public is less likely to notice that Washington’s policies, whether
fashioned by the Republicans or the Democrats, consistently aim to serve
the corporate interest. And so the American people are all the more easily
impressed by the official mythology, which proclaims that their political
system is a pluralist one, where all interest groups — business, the unions,
farmers, and so on — enjoy roughly equal input into the public-policy
process, so that power is widely dispersed rather than concentrated in the
hands of an elite.11
This study purports to explain why and how, after war had broken out
in Europe in 1939, the interests of America’s power elite were at first best
served by neutrality, but were eventually served even better by America’s
active participation in the war. Our attention will thereby focus on the
crucial economic and social issues that confronted America in the thir-
ties and forties, filled the nation’s power elite with fears as well as hopes,
determined the course of Washington’s domestic and foreign policy, and
eventually led to war with Japan and Germany. The most important mil-
itary developments will be cited and explained within this framework, but
will not be dealt with in detail; aficionados of martial minutiae can find
them — and a profusion of illustrations as well — in the countless publica-
tions that are almost exclusively con­cerned with the military aspects of the
Second World War and approach them from the American point of view.
Those who have learned the history of the Second World War with the
help of the didactic material made available by Hollywood and Reader’s
Digest will perhaps perceive this study to be anti-American, but in reality it

26

Myth Good War Interior 2015.indd 26 2/12/15 10:45 AM

 introduction: america and the myth of the “great crusade”

is not. First of all, this synthesis is based primarily — but by no means exclu-
sively — on American sources; the inspiration, the underlying paradigm,
most of the data, and many specific insights were provided by American
authors. Moreover, this book is by no means a diatribe against the United
States as such, and certainly not against the brave and generous American
people, that is, the male and female civilians and soldiers who made the
sacrifices required to win a Herculean struggle against a particularly evil
enemy. On the contrary, sympathy for those unsung heroes is actually an
important leitmotif here. This study does offer a highly critical view of the
role of the US power elite and of the policy pursued by the American gov­
ernment before, during, and even after the Second World War. This, too, is
far from anti-American, because Americans themselves never tire of criticiz-
ing the conduct of their government and the role of the political, social,
and economic elites of the country who have so much influence on that
conduct. It is similarly obvious that it is not “anti-German” to condemn
the conduct of the Nazis who ruled that country from 1933 to 1945, and
that it is not “anti-Spanish” to criticize Franco, et cetera. What is also crit-
ically reviewed here is the mythology concerning the United States’ role
in the war, a mythology that, more than fifty years after the end of that
world-shaking conflict, continues to be peddled as the official truth, not
only in America itself, but also in Europe and virtually everywhere else on
the globe. This offi­cial truth may well flatter the jingoistic egos of certain
Americans, but it does not really render a service to the United States, and
it is there­fore not pro-American. The reason for this is that America is bet-
ter served by a critical and realistic look at its own recent history than by
myths and illusions. This is also true for Germany and Japan, countries that
are frequently chided — particularly by American officials, schol­ars, and
journalists — for their reluctance to engage in critical histori­cal introspec-
tion with regard to the Second World War. This war was most definitely
not a simple, black-and-white confrontation between good and evil, but a
complex historical drama, from which no actor emerged with clean hands
— although it is evident that in comparison to the unprecedented crimes
of the Nazis, the misdeeds of their antagonists amounted to minor infrac-
tions. Consequently, it behooves not only the vanquished, but also the vic-
tors, including the Americans, to critically confront their wartime history.

27

Myth Good War Interior 2015.indd 27 2/12/15 10:45 AM

 The myth of the good war

Condemning a critical examination of the American role in the Second

World War automatically as anti-American, then, is as wrong as sweep-
ingly con­doning the uncritical, “feel-good” view as pro-American. Finally,
in the present era of globalization, the origins of which will be traced back
in this book to the Second World War, we are all deeply affected by the
policies of the world’s only superpower; conversely, the stance we adopt
may somehow help to shape those policies. We therefore have not only a
right but also a duty to carefully and critically scrutinize the role played by
Washington on the stage of recent world history.

28

Myth Good War Interior 2015.indd 28 2/12/15 10:45 AM

 Chapter 2
The American Power Elite
and Fascism

Rightly or wrongly, the United States has long been consid­ered — and has
considered itself — the cradle of liberty and democracy. It is understand-
able, therefore, that conven­tional historiography usually postulates that in
the crisis culminating in the Second World War, America sympathized from
the start with the side of freedom, democracy, and justice, as opposed to
the side of fascist dictatorship, though for some reason it did not enter the
war until a rather late stage. While innumerable people on both sides of the
Atlantic Ocean embrace this view simply because it con­jures up such good
feelings, closer examination reveals that the histor­ical reality fails utterly to
conform to it.
First of all, while American governments have always proclaimed their
love of democracy in theory, they have often displayed a prefer­ence for dic-
tatorship in practice. In Latin America alone, long before the Second World
War, numerous dictators such as Trujillo (in the Dominican Republic) and
Somoza (in Nicaragua) were able to embark on lengthy careers thanks to
the active support they received from Uncle Sam. Moreover, even after
the Second World War and the trau­matic experiences with fascists such as
Hitler and Mussolini, at a time when America became the leader of an inter-
national community that proudly styled itself the “free world,” Washington
tolerated the presence within this community of brutal civilian as well as
military dictator­ships, for example in Spain, Portugal, Greece, Turkey, Iran,

Myth Good War Interior 2015.indd 29 2/12/15 10:45 AM

Other documents randomly have
different content
 Venäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu.
Kummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin,
ryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin. Niinpä
sanotaan ryöstävän joukon murhanneen "Sompion kardossa" kaikki
ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin. Mutta kyllä
tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin eräs johtaja
Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja
urhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.

Lappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan

heitä sanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi.
Ensinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja
kalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona on,
paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset
poronsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin
jättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella
kauvas, eikä hän siis voi seurata porolaumaansa.
Paimentolaislappalaiset hankkivat elatuksensa paimentamalla ja
hoitamalla tilallisten poroja, vaikka heillä joskus on omiakin.

Poro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaan

Utsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyy
ainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.
Ei ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataan
Enontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.

Mitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin

siirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja
notkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.

Siirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja

edellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin
jälkimäinen, mutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä
kuin lappalainen.

Elämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus

lappalaisten ja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys
ja varsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla,
ryhtyivät lappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin
paikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa.
Siten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi
pohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen
eivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan
hävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai,
kuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22
p:ltä heinäkuuta 1638, "ne elämöivät heidän metsissään kaskea
kaataen ja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten
menetetään turkikset". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei
alkanut kuitenkaan sillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan
lappalaisten alueelle. Ilmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi
harjoittivat metsästystä ja kalastusta ainoastaan vissinä vuoden
aikoina, mutta sen kautta he kuitenkin väittivät saaneensa nautinto-
oikeuden anastamillaan alueilla. Mutta mikä lieneekään ensin
aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne pohjanperille, etenkin
Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan siirtymiset olleet
monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja syyskuun 3 p:ltä 1695
Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen pohja
maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä
sanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava
kuningas Kaarlo Yhdennelletoista.

Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin, julistuskirjalla

27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin, jotta siellä
asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja
käyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi
sen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet
hyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan
itselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan
loukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin maa-
alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta
varsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta
julistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus
ilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.

Mutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei

sittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä, sillä
heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja ilmaantuikin ei
ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan laitumienkin tähden.
Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja asustamiselle, sinne
he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta tarkastetuiksi itselleen
uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen nautinto-oikeus ei paljoa
painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että ohjesäännössä
Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään silmällä "ettei
ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta, nevoilta ja vuorilta,
jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa vaan ei uutisasukkaalle
hyödyksi". Jos lappalaisen naapuruus kävi uutisasukkaalle
kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti hänet, sytyttämällä
metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.

Lappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös

uutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati
lisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä
Sodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille oli
luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin
ovat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat
joutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan
uutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti lisääntynyt,
mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei jää mitään, josta
voisivat elää ja verojaan suorittaa.

Kun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen,

siirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita
erämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin
eteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat
elantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen,
maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696
ja 1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.

En ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset

ja lappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai
ovatko vasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu.
Pysykäämme siis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota
nykyään pidetään Lapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset
paimentolaiskansana ensin katosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä
perheestä, jotka v. 1718 siellä asuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin
10. Vuonna 1760 ei enää ollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä
joko siirtyneet pois tai ruvenneet maanviljelijöiksi.

Samoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia

lappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti
tavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä
Enontekiäisissä.

2. Lappalaisten muinaisuskonto.
 Jokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat
valtavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt.
Sen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa
saanut, että myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen
suurempi tai niukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.

Luonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua

suuremmissa ryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan
anteliaisuus rikastuttaa kansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti
varustetuilla temppeleillä, kallisarvoisilla jumalankuvilla,
jumalanpalveluksen ulkonaisella komeudella ja monilla siihen
liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä aineellisissa että henkisissä oloissa
edistyy verrattain ripeästi.

Ainoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä,

semminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä
Lapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin
lappalainen kesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime
aikoihin saakka ovat olleet ainoat keinot ihmisen elämän
mahdollisuudelle; jossa siitä syystä ihmisten oli pakko elää toisistaan
kaukana olevissa kodissa; jossa maaperän hedelmättömyys ja
ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla estää kaiken kasvullisuuden; jossa
vallitsee suurimmaksi osaksi talvi ja jossa sentähden ikuinen jää
peittää korkeimmat vuorenhuiput ja pysyy nevoilla ja soillakin
monessa paikassa sulamatta; jossa siis, kuten Ovidius laulaa: Lumi
vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa katkaise, kun pohjatuuli
sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.

Pakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä

muusta maailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi.
Niissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä kehity
hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen
vaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja
ehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän

pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus.
Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui
pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden
palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien
tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon
ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaan puuttui
kaikki ulkonainen komeus, eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa
merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti

velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein
jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä
asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi
Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he

tekivät lupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä
henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla
Utsjoella, josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia

perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka,
johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän
puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä
asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla,
oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi
metsänriistalla ja muulla hyvällä.
 Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin
uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema,
jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten
olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa,
esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai
niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista

Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli

puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja
sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu
muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne
koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen
oksilla, sillä seita piti viheriästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä

kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään
saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori).
Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että
niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok,
Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä
lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden
hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista

seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin
paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty
pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai
naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli
asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus.
Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille,
tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla
läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka
lappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä
eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.

Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta

kivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin
Muorra Jubmel'iksi (puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen
paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien
rannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta
myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen
vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut
puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne
milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja
kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen
kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta
ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän

kunnioittivat kivijumalia, oli se, että Gedgge Ibmel eli Jubmel, joksi
yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja
mahtavampana kuin Muorra Jubmel ja sentähden myös pyhempänä.
Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi
jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai
kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään
tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja
sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen
sattunut näkemään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2
penikulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli
muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään.
Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja
ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin
sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden
sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, penikulma koilliseen
Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan
pienen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat

ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin
vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka
näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin.
Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen
oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen
lapsiaan ja palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi,

kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki
laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun
joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-

ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe
gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita oli myös kivijumalien
yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta

niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti,

vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin
pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin
poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka
jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä
voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena.
Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy
selville siinä käytetystä vihkimispuheesta: "Voidellaan pyhä seitani,
syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani".

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät

kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona
kuvat seisoivat, runsaan saaliin.

Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää

hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat.
Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä
runsaammat ja lihavammat sen antimet — tietysti sillä edellytyksellä,
että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin
saada noitarummulta, tältä lappalaisen arvokkaalta neuvonantajalta
kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava

tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja
siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää
hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin
ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä
toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille
mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään.
Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti
missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.

Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei
hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä
otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat
poronsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui
etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin,
kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten
tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan,

olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia
ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai
polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä
aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja
kääntyivät kristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti
kehoittivat papit ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli

ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken
mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina
ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi
haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri
jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken
mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa
poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin
kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen
seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa
hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja
kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim.
laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän
pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan
toiseen." Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien
pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän
vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset
kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät
kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin
puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä

tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja
häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan
polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa
kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten
malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: "Kerrotaan
Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan
porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen
uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa
yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä
apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen
jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin
nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti,
muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika
kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen pani sentähden
päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan
ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli
pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella
siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.

"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon,

jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen
alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän
puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin
rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin
määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa
karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut
mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet
petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala,
joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi
voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen
hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja
tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."

3. Lappalaisten lauluista ja saduista.

Soittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista

harrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu
soitto oli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua.
Paitsi monenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää
pakanuuden ajan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi
vaan jumalien kunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen
suorittamisessa, oli heillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita,
kuten tuohi- tai puutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä
pajunkuorista tehtyjä puhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja
sitten heillä tunnettu. Mutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä
niissä ei ole tapana soittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa
tanssisoittoa suoritetaan viululla.

Lauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän

harrastusta. Laulujansa he nimittävät "juoigam" eli "juoigem", ja
laulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he
käyttävät sanaa "lavl" tai "lavllo" ja laulaa virsiä on "lavllot".

Näitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin

yksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin hilpeällä,
milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun laulun tulee
ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys, ja kun se on
ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen tottumattomille
korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen ja sisältää
nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja
loppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä kuten aa,
oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa yksityisten
tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa
yksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen.
Sisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja varsin
puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla
moninaisilla äänillä.

Mutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut,

lappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin
laulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla
tekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä
lehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta
puusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin
toisesta, milloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä
ilmenee hänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.

Poroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen pysyy

ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset
paimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee
laulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se
aiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe.
Esimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja
jota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja
etsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin
sattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä
sanat:

Laiha susi
pitkähäntäinen.

Mutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy

loppumattomiin.

Oikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi

kun hän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta
pidetään nykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että
vaarallisena, koska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän
kuitenkaan ei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele
onkin se, niin väitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan.
Venäjän lappalaisten kertoman mukaan paholainen siihen opetti
vanhan akan, joka sitoutui opetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä
nuolemaan pois perkeleen syljen. Voihan helposti otaksua, että papit
entisaikoina saivat lappalaisiin istutetuksi tämän käsityksen
joikaustaidon synnystä.

Mutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka
tavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla n.s.
Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös
yliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi
lappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita
laulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia,
joiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi.
Kun niitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä
ollessa, johti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide.
Nämä laulut elävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään
henkilön muistossa. Ja hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi
maallisen rangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta
arkatuntoisuudesta. Sillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa
tuottavien laulujen, niin sanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman
muistettaviksi. Joskus luulin myös huomanneeni, että joskin muutoin
oltiin taipuvaisia sanelemaan minulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä
ja toista pois, joka muka oli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin
syytä epäillä väitteen todellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina
pois kiroukset, kun hän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut
niitä oppia, vaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet
muistissa.

Sillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on

syvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet
elinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä,
miten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä että
hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin valistunut
ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu kuningas
Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun ajanhengen
vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka
pahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi,
vaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten
kansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle olivat
lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja
kuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan saada
tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m.
kirjoista.

Mutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita

käytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen
hävittämisessä, täytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden
ja tosipappien harrastuksille koettaa sytyttää tämänkin
luonnonkansan keskuudessa ikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa
siihenkin ihmiselle arvoisen ja taivaallisten totuuksien kanssa
yhtäpitävän elämänkatsomuksen.

Kuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin

tuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä
muistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen
teinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset
perkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo aikoja
sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin vihdoin
erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään
että olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä
syntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten
maallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en
minä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin
minulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset,
mitä saamen-kielellä kirjoitin muistiin.

Hänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän

nuoruudessaan oli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä,
semminkään ei kristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta
valtaa. Itselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat
saaneet hänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli
tullut hänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista
oli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja
syvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta
ylistää Vapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli
tullut osalliseksi.

Näiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se,

miten lappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa
metsästystä ja hyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he
vaativat, että jumalat monenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut
uhrit, ja vihdoin uhaten, että ellei jumala anna mitä he pyytävät,
eivät he ainoastaan hylkää häntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois
ne sarvet, joita jo olivat hänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.

Lappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja

synkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista
elämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa,
vaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.

Kuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on

romanttista, niin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja,
ojia, vesiä y.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten
oma voima, vaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo,
jonka avulla metsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita
suurtöitä. Jättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan
uumenista ja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat,
joiden apua myös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.

Suomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka

lappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys
ja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan
siihen, että ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä
kumpikin kansa on erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo
ennenkuin suomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle
kehityskannalleen, olivat lappalaiset eronneet suomalaisista.
Kosketuskohtia oli heidän välillään kuitenkin senkin jälkeen
monenmoisia. Ei siis ihmettäkään, että suomalainen laulu on
vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä sekään, että viimemainitun
kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden olojen johdosta, joissa
lappalaiset ovat eläneet.

*****

Lauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa,

kuinka Aasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti
useimmat korkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset
voittivat jättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia,
jotka terävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet,
jotka olivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa
asunnoissa; kuinka he uskoivat esi-isiensä henkien avulla
suorittaneen sankaritekoja taistellessaan jootteja, skyyttejä,
karjalaisia ja muita kansoja vastaan, joiden kanssa olivat joutuneet
tekemisiin; kuinka kupari-, hopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit
lennättivät lappalaisia sankareita kallioihin rakennettuihin
kuningaslinnoihin kaukaisissa maissa, joissa useat heistä olivat
suorittaneet suurtekoja ja siitä syystä otettiin kuninkaiden turviin, ja
joissa monet heistä, kuten Ruobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin
uskotaan mitä hullunkurisimpia satuja, ja usein kyllä vakuutetaan,
että niissä kerrotut seikkailut, mitä laatua lienevätkin, ovat
tapahtuneet äsken manalaan menneiden sukupolvien aikana.
Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi kuluneella vuosisadalla,
ovat olleet vaikeissa taisteluissa jättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita
senkaltaisia olentoja vastaan, jotka olivat niin väkeviä, että ne
viskelivät kokonaisia vuoria, kaatoivat laivoja y.m., ja niin
suunnattomia, että janoissaan ollessaan joivat tyhjäksi koko järven.
Usein kuulee puhuttavan noidista, jotka keskenään kilpailivat
noitataidossa sillä koettaen toinen toistaan vahingoittaa, ihmisistä,
joita noiduttiin eläimiksi, ja joiden täytyy semmoisessa muodossa
vaeltaa maan päällä, ynnä muuta samanlaatuista mielettömyyttä.
Saa niinikään kuulla satuja siitä, kuinka Pelko taisteli paholaista
vastaan ja voitti hänet, Peivaan, Akimelekin, Torajan, Lavrekan ja
muiden sankarien urostöistä, ja myös kaikenmoisista muista
tapahtumista.

4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.

Lappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa

kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli
aiheuttanut.

Mahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että

Lapinmaa aikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen
valtakunnan alaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään
otaksumista, että etenkin Kuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi
syntynyt siten, että rahvas suostui siihen, saadakseen olla rauhassa
Venäjän puolelta tehdyiltä rosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan
Kuusamon pitäjästä luulee kuitenkin, että semmoinen suostumus oli
tehty "rajakäynnissä Kaarlo IX aikana", siis Täyssinän rauhan jälkeen
1595. Mutta tämä otaksuminen, joka kenties perustuu siihen, että
silloin Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin rauha, on luultavasti
kokonaan perätön. Sillä useammin lienevät meikäläiset häirinneet
Venäjän puolta kuin Venäjän raja-asukkaat häiritsivät Suomen
Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi, että veronkanto Suomen
Lapista, ja siis tietystikin välittömästi rajalla olevasta Kuusamosta,
toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän puolelta, joka juuri
mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta Tornion Lapissa, josta
siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin valtakunnalle.
 Todenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille
valloille ole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu,
eikä jonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan
yksinkertaisesti siitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita
nautittiin vieraan valtakunnan alueella.

Vielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja

porojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä
aloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä
jäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella
tapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää
poroja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 — 3
kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä
ilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat
lumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa
laitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara
kuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella
mahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat
(hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa
jokin tauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.

Semmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa

huomioon, jos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu
talvella tekemään laajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia.
Merenrannikolla, jota lappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet
kaikille yhteisinä, ei jäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että
porolaumat siellä voisivat elää kautta talven. Useammin kuin
metsäseuduissa peittää siellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan
vaikeuta poron ruuan hankintaa vaan myös helpottaa suden
hyökkäyksiä. Talven tullessa porolaumat sentähden lähtevät
sisämaihin, jonne niiden omistajien täytyy tahtoen tai tahtomattaan
niitä seurata. Keväällä puhaltaa alituisia merituulia, ja porot, jotka
haluavat kulkea vastatuuleen, suuntaavat kulkunsa merenrannikolle,
jossa lappalaiset pienten koiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin
niemiin. Siellä ne ovat paremmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta,
joten niitä on helpompi paimentaa ja pitää koossa.

Niinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella,

eikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja,
majavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään.
Mutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan
samoilevat paikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja
hiirien perässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen
siementen saanti määrää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan
jälessä, jonka pesää se käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä
missä hän luuli riistaa löytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se
ei estänyt kalastajaakaan harjottamasta ammattiaan, missä hän vain
luuli sen kannattavan. Kalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä
satunnaisista syistä olla melkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis
jossakin paikassa on niukka, saattaa se olla varsin runsas toisessa
paikassa, joka ei ole varsin kaukana.

Kaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin,

että porolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan
valtion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen
suvella pyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella,
vieraatkin, huolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen
sisäosiin.

Siten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän

toisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten
luona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina
pitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo
silloin samanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten.
Ainoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä,
ajojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta
suvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään
eivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi
näkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten
käytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot sitä
vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä toisessa
valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen,
lapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä ja
lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän
jäämerelle kalastamaan.

Noita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin kirjoitettuina

kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä pakotettiin
sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle valtakunnalle.
Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin kauvan kun
verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat saaneet
nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja siten
vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen, jota
sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.

Niinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä

kertomuksessa: "Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän
novgorodilaisia lähettejä saapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla
ei ollut mitään voimaa kieltäytyä, kullekin varojensa mukaan".
Kuitenkin tuntuu siltä, että ainakin myöhempinä aikoina, jolloin
järjestyneempiä oloja saatiin aikaan, lukuun otettiin veroa
määrätessä myöskin se aika, jolloin verotettu oli oleskellut
valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja. Siitä riippui kai se, että
esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin Ruotsille kokovero, vaan
Norjalle ainoastaan puolivero.

Asian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla

vieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella tavata
muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden
rajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor
Ivanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat
ruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt, vaan
pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien elatustansa
milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa, suorittaen veroa
kummallekin.

Kukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta,

joita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat, ja
kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista
avustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa
veroa kootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman
valtakunnan etuja.

Mutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan

tunnustaneet muuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina
pitivät oikeana Herranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he
valittivat, kun verot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee
nimityksessä "Miin konagas" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät
tarkoittaessaan Ruotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa
nimitettiin "Karjel" eli "Ruossa konagas" ja Norjan "Vuona könagas"
s.o. Vuonoin kuningas.

Minun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden

mukaan näissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle
usealle valtakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin
ainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä
jousivero Suomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä
kesäkuuta 1801.

Varsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs

1588 vuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa
suoritettiin veroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot
Enontekiäisten Peltojärven kylässä.

Viimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594.

Koska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken
mainitun vuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen
kanto näkyy siis lakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595,
jolloin Venäjä Ruotsin eduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa,
johon Peltojärvenkin kylä kuului.

Näyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena

jousiverosta pitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen
tullen, suoda joitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä
pyysivät. Semmoista tapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi
tuottaa Venäjältä viljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.

Venäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä

Ruotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin
pitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto
saataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus
syrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin
valituksiin sen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä
lisäyksellä, että kunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä
alamaisistaan, että ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä
tulisivat autetuiksi. Niin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen
anomus uusittiin valtiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman
muuta tulosta, kuin että kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18
p:ltä 1766 vaati läänin maaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien
kauppiaita avustamaan Kemin Lapin asukkaita tarpeellisella viljalla.

Mutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille,
sillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen,
joka myös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa
erityisiä tarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä
on joitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden
paikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.

Keminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin)

kruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä,
Sodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja
Inarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus
lakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle
menevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli
Kittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.

5. Uutisasukkaiden vaikeudet.

Olemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti

Lappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on
myös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin
suhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden.
Nälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista
asutusta Kemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat
katovuosien 1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743
seuraukset, kuten näkyy Niilo Fellmanin muistelmista
onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet Kemijärveä, verratessa
niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista vuosina 1748 ja
1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.

Perinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet

ainoastaan monta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös
lukuisia siirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja
Sodankylästä; sillä sielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen
metsissä ja kalan puutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä
matkoilla, jonka tähden siellä useat talot jäivät autioiksi.

Näiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli

vielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin
seuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811
kylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen
parempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu
mitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin
elukat ja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden
eläinten raatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin
nälänhätää pakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne,
joilla vielä joku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen,
alastomina ja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa
seuraavana vuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä
kalastajina. Monet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle,
jossa he piankin kääntyivät kreikkalaiseen uskoon.

Toisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni

autioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään
ja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa
pettua syöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan
tienvarrelle lepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan
vaipuivat erämaassa kuolemaan.

Suurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta

eteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan
puutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain
nälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka
hallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui
näkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he
myös halukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.

Vaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat

kuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla
ravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui
usein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis
taas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat
kasvot.

Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan

kertomuksessa nimeltä "Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta
Oulun läänistä" sanoo näin: "Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta
katovuosien seurauksena on mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä
nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä, kasvot ja jalat pöhöttyneinä,
kykenemättöminä seisomaan tai istumaan. Useat talonomistajat
eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua metsistä. Jauhoja laskettiin
juhlina lusikoittain talon kullekin henkilölle, ja lapset kiihkeästi
odottivat tätä onnellista aikaa. Jumpruttain lainattiin jauhoja, ja
takaisin maksettaessa syntyi usein riitoja kukkurasta. Maitohorsma
suolaruohon ohessa ja koivunkuori olivat herkkuisia leivän aineita.
Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen ja Majavajärvi elivät koko
kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen (Menyanthes trifoliata)
korsista ja juurista, joita paistettiin tuokkosissa. Niistä tuli verikakun
näköisiä möhkäleitä, joita syötiin päretikulla ja käytettiin eväänä
matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat siihen kalaa, eikä hyljätty
hevosraatojenkaan luita."

Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua

sulamatonta ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja
sellaisten onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat,
sanoo Deutsch, joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.

Mutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus

talvella 1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja
ne, joilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia
itselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan
myös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi
suvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä
siemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä
vuonna kylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja
useat tilat siellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat
siirtyneet paikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja
asettuivat asumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi
vieraitten asumina.

Sinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat

paremmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka.
Talojen ja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön
hyvinvointi on uskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu
luonnonetuja. Jos siis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat
suuremmat, kuin mitä ne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus
Keminlapin tilallisessa väestössä, eritoten verojen vähyyden tähden,
piankin tulla yleiseksi. Rovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan
7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli silloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä
olivat syyneissä arvioidut, 26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16
manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12 manttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain
manttaalia, jotka silloin eivät vielä olleet veronalaisia.

Talot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki

kruununluontoiset. Ainoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi
ostettu. Ensimäinen perinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän
45:stä manttaalista on kuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia
perinnöksi ostettuja.

Niille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan

kohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin
vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762
ikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla
Suomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on
niinikään, mikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830
alamaisesti tehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin
oikeus saada kruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina
merkityiksi maakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2
p:ltä 1831 on ilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.

Maataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka

aiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan
talonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin
siellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin
ehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä
on yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella
paikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on
kuoltuaan jättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400
riksiä puhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

textbookfull.com