Experience Seamless Full Ebook Downloads for Every Genre at ebookluna.

com

Ganong’s Review of Medical Physiology 26th Edition

Kim E. Barrett - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/ganongs-review-of-medical-
physiology-ebook-pdf/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Explore and download more ebook at https://ebookluna.com

 Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) available
Download now and explore formats that suit you...

Ganong’s Review of Medical Physiology 26th Edition Edition

Kim E. Barrett - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/ganongs-review-of-medical-physiology-
ebook-pdf-2/

ebookluna.com

Ganong’s Physiology Examination and Board Review 1st

Edition Kim E. Barrett - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/ganongs-physiology-examination-and-
board-review-ebook-pdf/

ebookluna.com

Review of Medical Microbiology and Immunology, Fourteenth

Edition Warren E. Levinson - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/review-of-medical-microbiology-and-
immunology-fourteenth-edition-ebook-pdf/

ebookluna.com

Guyton & Hall Physiology Review (Guyton Physiology) 4th

Edition John E. Hall Phd - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/guyton-hall-physiology-review-guyton-
physiology-ebook-pdf/

ebookluna.com
Guyton and Hall Textbook of Medical Physiology 13th
Edition John E. Hall - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/guyton-and-hall-textbook-of-medical-
physiology-ebook-pdf-3/

ebookluna.com

Guyton and Hall Textbook of Medical Physiology 14th

Edition John E. Hall - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/guyton-and-hall-textbook-of-medical-
physiology-ebook-pdf-2/

ebookluna.com

Guyton and Hall Textbook of Medical Physiology 14th

Edition John E. Hall - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/guyton-and-hall-textbook-of-medical-
physiology-ebook-pdf/

ebookluna.com

Review of Medical Microbiology and Immunology, 17th

Edition [Non-genuine PDF] Warren E. Levinson - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/review-of-medical-microbiology-and-
immunology-17th-edition-non-genuine-pdf-ebook-pdf/

ebookluna.com

(eBook PDF) Review of Medical Microbiology and Immunology

15th Edition

https://ebookluna.com/product/ebook-pdf-review-of-medical-
microbiology-and-immunology-15th-edition/

ebookluna.com
Copyright © 2019 by McGraw-Hill Education. All rights reserved. Except as
permitted under the United States Copyright Act of 1976, no part of this
publication may be reproduced or distributed in any form or by any means, or
stored in a database or retrieval system, without the prior written permission of
the publisher.

ISBN: 978-1-26-012241-1
MHID: 1-26-012241-7

The material in this eBook also appears in the print version of this title: ISBN:
978-1-26-012240-4, MHID: 1-26-012240-9.

eBook conversion by codeMantra

Version 1.0

All trademarks are trademarks of their respective owners. Rather than put a
trademark symbol after every occurrence of a trademarked name, we use names
in an editorial fashion only, and to the benefit of the trademark owner, with no
intention of infringement of the trademark. Where such designations appear in
this book, they have been printed with initial caps.

McGraw-Hill Education eBooks are available at special quantity discounts to use

as premiums and sales promotions or for use in corporate training programs. To
contact a representative, please visit the Contact Us page at
www.mhprofessional.com.

Notice
Medicine is an ever-changing science. As new research and clinical experience
broaden our knowledge, changes in treatment and drug therapy are required. The
authors and the publisher of this work have checked with sources believed to be
reliable in their efforts to provide information that is complete and generally in
accord with the standards accepted at the time of publication. However, in view
of the possibility of human error or changes in medical sciences, neither the
authors nor the publisher nor any other party who has been involved in the
preparation or publication of this work warrants that the information contained
herein is in every respect accurate or complete, and they disclaim all
responsibility for any errors or omissions or for the results obtained from use of
the information contained in this work. Readers are encouraged to confirm the
information contained herein with other sources. For example and in particular,
readers are advised to check the product information sheet included in the
package of each drug they plan to administer to be certain that the information
contained in this work is accurate and that changes have not been made in the
recommended dose or in the contraindications for administration. This
recommendation is of particular importance in connection with new or
infrequently used drugs.

TERMS OF USE

This is a copyrighted work and McGraw-Hill Education and its licensors reserve
all rights in and to the work. Use of this work is subject to these terms. Except as
permitted under the Copyright Act of 1976 and the right to store and retrieve one
copy of the work, you may not decompile, disassemble, reverse engineer,
reproduce, modify, create derivative works based upon, transmit, distribute,
disseminate, sell, publish or sublicense the work or any part of it without
McGraw-Hill Education’s prior consent. You may use the work for your own
noncommercial and personal use; any other use of the work is strictly prohibited.
Your right to use the work may be terminated if you fail to comply with these
terms.

THE WORK IS PROVIDED “AS IS.” McGRAW-HILL EDUCATION AND

ITS LICENSORS MAKE NO GUARANTEES OR WARRANTIES AS TO
THE ACCURACY, ADEQUACY OR COMPLETENESS OF OR RESULTS
TO BE OBTAINED FROM USING THE WORK, INCLUDING ANY
INFORMATION THAT CAN BE ACCESSED THROUGH THE WORK VIA
HYPERLINK OR OTHERWISE, AND EXPRESSLY DISCLAIM ANY
WARRANTY, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED
TO IMPLIED WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR
A PARTICULAR PURPOSE. McGraw-Hill Education and its licensors do not
warrant or guarantee that the functions contained in the work will meet your
requirements or that its operation will be uninterrupted or error free. Neither
McGraw-Hill Education nor its licensors shall be liable to you or anyone else for
any inaccuracy, error or omission, regardless of cause, in the work or for any
damages resulting therefrom. McGraw-Hill Education has no responsibility for
the content of any information accessed through the work. Under no
circumstances shall McGraw-Hill Education and/or its licensors be liable for any
indirect, incidental, special, punitive, consequential or similar damages that
result from the use of or inability to use the work, even if any of them has been
advised of the possibility of such damages. This limitation of liability shall apply
to any claim or cause whatsoever whether such claim or cause arises in contract,
tort or otherwise.
Dedication to
William Francis Ganong

illiam Francis (“Fran”) Ganong was an outstanding scientist, educator,

W and writer. He was completely dedicated to the field of physiology and

medical education in general. Chairman of the Department of
Physiology at the University of California, San Francisco, for many years, he
received numerous teaching awards and loved working with medical students.
Over the course of 40 years and some 22 editions, he was the sole author of
the best selling Review of Medical Physiology, and a co-author of 5 editions of
Pathophysiology of Disease: An Introduction to Clinical Medicine. He was one
of the “deans” of the Lange group of authors who produced concise medical text
and review books that to this day remain extraordinarily popular in print and
now in digital formats. Dr. Ganong made a gigantic impact on the education of
countless medical students and clinicians.
A general physiologist par excellence and a neuroendocrine physiologist by
subspecialty, Fran developed and maintained a rare understanding of the entire
field of physiology. This allowed him to write each new edition (every 2 years!)
of the Review of Medical Physiology as a sole author, a feat remarked on and
admired whenever the book came up for discussion among physiologists. He
was an excellent writer and far ahead of his time with his objective of distilling a
complex subject into a concise presentation. Like his good friend, Dr. Jack
Lange, founder of the Lange series of books, Fran took great pride in the many
different translations of the Review of Medical Physiology and was always
delighted to receive a copy of the new edition in any language.
He was a model author, organized, dedicated, and enthusiastic. His book was
his pride and joy and like other best-selling authors, he would work on the next
edition seemingly every day, updating references, rewriting as needed, and
always ready and on time when the next edition was due to the publisher. He did
the same with his other book, Pathophysiology of Disease: An Introduction to
Clinical Medicine, a book that he worked on meticulously in the years following
his formal retirement and appointment as an emeritus professor at UCSF.
 Fran Ganong will always have a seat at the head table of the greats of the art
of medical science education and communication. He died on December 23,
2007. All of us who knew him and worked with him miss him greatly.
About the Authors

KIM E. BARRETT

Kim Barrett received her PhD in biological chemistry from University College
London in 1982. Following postdoctoral training at the National Institutes of
Health, she joined the faculty at the University of California, San Diego, School
of Medicine in 1985, rising to the rank of Professor of Medicine in 1996, and
was named Distinguished Professor of Medicine in 2015. From 2006 to 2016,
she also served the University as Dean of the Graduate Division. Her research
interests focus on the physiology and pathophysiology of the intestinal
epithelium, and how its function is altered by commensal, probiotic, and
pathogenic bacteria as well as in specific disease states, such as inflammatory
bowel diseases. She has published more than 250 articles, chapters, and reviews,
and has received several honors for her research accomplishments including the
Bowditch and Davenport Lectureships from the American Physiological Society
(APS), the Bayliss-Starling Lectureship from The Physiological Society of the
UK and Ireland, and the degree of Doctor of Medical Sciences, honoris causa,
from Queens University, Belfast. She has been very active in scholarly editing,
serving currently as the Editor-in-Chief of the Journal of Physiology. She is also
a dedicated and award-winning instructor of medical, pharmacy, and graduate
students, and has taught various topics in medical and systems physiology to
these groups for more than 30 years. Her efforts as a teacher and mentor were
recognized with the Bodil M. Schmidt- Nielson Distinguished Mentor and
Scientist Award from the APS in 2012, and she also served as the 86th APS
President from 2013 to 2014. Her teaching experiences led her to author a prior
volume (Gastrointestinal Physiology, McGraw-Hill, 2005; second edition
published in 2014) and she was honored to have been invited to take over the
helm of Ganong in 2007 for the 23rd and subsequent editions, including this one.

SUSAN M. BARMAN

Susan Barman received her PhD in physiology from Loyola University School
of Medicine in Maywood, Illinois. Afterward she went to Michigan State
University (MSU) where she is currently a Professor in the Department of
Pharmacology/Toxicology and the Neuroscience Program. She is also Chair of
the Institutional Animal Care and Use Committee and serves on the College of
Human Medicine (CHM) Curriculum Development Group for medical school
education. She has had a career-long interest in neural control of
cardiorespiratory function with an emphasis on the characterization and origin of
the naturally occurring discharges of sympathetic and phrenic nerves. She has
published about 150 research articles, invited review articles, and book chapters.
She was a recipient of a prestigious National Institutes of Health MERIT
(Method to Extend Research in Time) Award. She is also a recipient of an MSU
Outstanding University Woman Faculty Award, a CHM Distinguished Faculty
Award, a Distinguished Service Award from the Association of Chairs of
Departments of Physiology, and the Carl Ludwig Distinguished Lecture Award
from the Neural Control of Autonomic Regulation section of the American
Physiological Society (APS). She is also a Fellow of the APS and served as its
85th President. She has also served as a Councilor of APS and Chair of the
Women in Physiology and Section Advisory Committees of the APS. She is also
active in the Michigan Physiological Society, a chapter of the APS.
HEDDWEN L. BROOKS

Heddwen Brooks received her PhD from Imperial College, University of

London and is a Professor in the Departments of Physiology and Pharmacology
at the University of Arizona (UA). Dr. Brooks is a renal physiologist and is best
known for her development of microarray technology to address in vivo
signaling pathways involved in the hormonal regulation of renal function. Dr.
Brooks’ many awards include the American Physiological Society (APS) Lazaro
J. Mandel Young Investigator Award, which is for an individual demonstrating
outstanding promise in epithelial or renal physiology. In 2009, Dr. Brooks
received the APS Renal Young Investigator Award at the annual meeting of the
Federation of American Societies for Experimental Biology. Dr. Brooks served
as Chair of the APS Renal Section (2011–2014) and currently serves as
Associate Editor for the American Journal of Physiology-Regulatory, Integrative
and Comparative Physiology, and on the Editorial Board for the American
Journal of Physiology-Renal Physiology (since 2001). Dr. Brooks has served on
study sections of the National Institutes of Health, the American Heart
Association, and served as a member of the Nephrology Merit Review Board for
the Department of Veterans’ Affairs.

JASON X.-J. YUAN

Jason Yuan received his medical degree from Suzhou Medical College (Suzhou,
China) in 1983, his doctoral degree in cardiovascular physiology from Peking
Union Medical College (Beijing, China), and his postdoctoral training at the
University of Maryland at Baltimore. He joined the faculty at the University of
Maryland School of Medicine in 1993 and then moved to the University of
California, San Diego in 1999, rising to the rank of Professor in 2013. His
research interests center on pathogenic roles of membrane receptors and ion
channels in pulmonary vascular disease. He has published more than 300
articles, reviews, editorials and chapters, and has edited or co-edited nine books.
He has received several honors for his research accomplishments including the
Cournand and Comroe Young Investigator Award, the Established Investigator
Award and the Kenneth D. Bloch Memorial Lectureship from the American
Heart Association; the Guggenheim Fellowship Award from the John Simon
Guggenheim Memorial Foundation; the Estelle Grover Lectureship from the
American Thoracic Society; and the Robert M. Berne Memorial Lectureship
from The American Physiological Society. He is an elected Fellow of the
American Association for the Advancement of Science and an elected Member
of the American Society for Clinical Investigation and the Association of
American Physicians. He has served on many advisory committees including
Chair of the Respiratory Integrative Biology and Translational Research study
section of the National Institutes of Health and Chair of the Pulmonary
Circulation Assembly of the American Thoracic Society. He has also been very
active in scholarly editing serving currently as the Editor-in-Chief of the journal
Pulmonary Circulation and Associate Editor of the American Journal of
Physiology-Cell Physiology. He is a leading editor of the Textbook of Pulmonary
Vascular Disease (Springer, 2011).
Contents

Preface

SECTION I Cellular & Molecular Basis for Medical Physiology

1 General Principles & Energy Production in Medical Physiology

2 Overview of Cellular Physiology

3 Immunity, Infection, & Inflammation

4 Excitable Tissue: Nerve

5 Excitable Tissue: Muscle

6 Synaptic & Junctional Transmission

7 Neurotransmitters & Neuromodulators

SECTION II Central & Peripheral Neurophysiology

8 Somatosensory Neurotransmission: Touch, Pain, & Temperature

9 Smell & Taste

10 Vision
11 Hearing & Equilibrium

12 Reflex & Voluntary Control of Posture & Movement

13 Autonomic Nervous System

14 Electrical Activity of the Brain, Sleep–Wake States, & Circadian Rhythms

15 Learning, Memory, Language, & Speech

SECTION III Endocrine & Reproductive Physiology

16 Basic Concepts of Endocrine Regulation

17 Hypothalamic Regulation of Hormonal Functions

18 The Pituitary Gland

19 The Adrenal Medulla & Adrenal Cortex

20 The Thyroid Gland

21 Hormonal Control of Calcium & Phosphate Metabolism & the Physiology of

Bone

22 Reproductive Development & Function of the Female Reproductive System

23 Function of the Male Reproductive System

24 Endocrine Functions of the Pancreas & Regulation of Carbohydrate

Metabolism

SECTION IV Gastrointestinal Physiology

25 Overview of Gastrointestinal Function & Regulation

26 Digestion & Absorption of Nutrients

27 Gastrointestinal Motility

28 Transport & Metabolic Functions of the Liver

SECTION V Cardiovascular Physiology

29 Origin of the Heartbeat & the Electrical Activity of the Heart

30 The Heart as a Pump

31 Blood as a Circulatory Fluid & the Dynamics of Blood & Lymph Flow

32 Cardiovascular Regulatory Mechanisms

33 Circulation Through Special Regions

SECTION VI Respiratory Physiology

34 Introduction to Pulmonary Structure & Mechanics

35 Gas Transport & pH

36 Regulation of Respiration

SECTION VII Renal Physiology

37 Renal Function & Micturition

38 Regulation of Extracellular Fluid Composition & Volume

39 Acidification of the Urine & Bicarbonate Excretion

Answers to Multiple Choice Questions

Index
Preface

It is difficult to believe that this preface signifies the fourth edition of Ganong’s
Review of Medical Physiology that our author group has overseen, and the 26th
edition overall of this important reference work aimed at medical and other
health professional students. As always, we have tried to maintain the highest
standards of excellence that were promulgated by the original author, Fran
Ganong, over the 46 years where he served, remarkably, as the sole author of the
textbook.
In this new edition, we have cast a fresh eye on the pedagogical approach
taken in each chapter and section, and have focused particularly on including
only material that is of the highest yield. We have thoroughly revised the
learning objectives for every chapter, reorganized and updated the text to ensure
that all objectives are clearly addressed in a logical order, aligned chapter
summaries so that the take-home messages quickly address each learning
objective in turn, and expanded the number of review questions so that readers
also have the ability to check their understanding and retention of every
objective covered. As a discipline evolves and new information emerges, there is
a tendency simply to concatenate these concepts such that chapter structure
degrades inevitably over time. With in-depth discussions amongst the author
team and significant “spring-cleaning,” we believe we have freshened and
simplified the volume while also making sure that important new developments
are incorporated. We are immensely thankful to Erica Wehrwein, PhD, Assistant
Professor of Physiology and an award-winning instructor at Michigan State
University, who took on the task of reviewing the book as a whole and providing
specific and detailed feedback to us on each chapter.
This new edition also welcomes a new member to the author team. We are
delighted to have been able to recruit Jason X.-J. Yuan, MD, PhD, Professor of
Medicine and Physiology as well as Chief of the Division of Translational and
Regenerative Medicine and Associate Vice President for Translational Health
Sciences at the University of Arizona, who has assumed responsibility for some
cell physiology and cardiovascular topics, as well as the respiratory physiology
section. We are particularly excited to have a physician-scientist on the team,
who can guide us overall to focus on material that is of most benefit to those
preparing for a career incorporating patient care. We are most grateful for the
past contributions of Scott Boitano, PhD, whose other obligations meant that he
could no longer serve as an author.
We continue to be gratified by the many colleagues and students who contact
us from all over the world to request clarification of material covered in the text,
or to point out errors or omissions. We are especially grateful to Rajan Pandit,
Lecturer in Physiology at Nepal Medical College, who has painstakingly offered
dozens of suggestions for revision over the years. His efforts, and those of the
many others whom we have not named, allow us to engage in a process of
continual improvement. While, as always, any errors that remain in the book
(inevitable in a complex project such as this) are the sole responsibility of the
authorship team, we greatly value critical input, and urge readers once again to
contact us with any suggestions or critiques. We thank you in advance both for
such feedback, and also for your support of this new edition.

This edition is a revision of the original works of Dr. Francis Ganong.

 SECTION I
Cellular & Molecular Basis for
Medical Physiology

Study of physiological system structure and function, as well as

pathophysiological alterations, has its foundations in physical and chemical laws
and the molecular and cellular makeup of each tissue and organ system.
Ganong’s Review of Medical Physiology is structured into seven sections. This
first section provides an overview of the basic building blocks or bases that
provide the important framework for human physiology. It is important to note
here that the seven chapters in this initial section are not meant to provide an
exhaustive understanding of biophysics, biochemistry, or cellular and molecular
physiology; rather, they are to serve as a reminder of how the basic principles
from these disciplines contribute to medical physiology discussed in later
sections associated with physiological functions of organs and systems.

In the first two chapters of this section, the following basic building blocks are
introduced and discussed: electrolytes; carbohydrates, lipids, and fatty acids;
amino acids and proteins; and nucleic acids. Students are reminded of some of
the basic principles and building blocks of biophysics and biochemistry and how
they fit into the physiologic environment. Examples of direct clinical
applications are provided in the clinical boxes to help bridge the gap between
basic principles and human cell, tissue, and organ functions. These basic
principles are followed up with a discussion of the generic cell and its
components. It is important to realize the cell is the basic functional unit within
the body, and it is the collection and fine-tuned interactions among and between
these fundamental units that allow for proper tissue, organ, and organism
function.

In the third to seventh chapters of this introductory section, we take a cellular

approach to lay a groundwork of understanding groups of cells that interact with
many of the systems discussed in future chapters. The first group of cells
presented contribute to inflammatory reactions in the body. These individual
players, their coordinated behavior, and the net effects of the “open system” of
inflammation in the body are discussed in detail. The second group of cells
discussed are responsible for the excitatory responses in human physiological
function and include both neuronal and muscle cells. A fundamental
understanding of the inner workings of these cells, and how they are controlled
by their neighboring cells, helps the student to understand their eventual
integration into individual systems discussed in later sections.

This first section serves as an introduction, refresher, and quick source of

material to best understand organ functions and systems physiology presented in
the later sections. For detailed understanding of any of the chapters within this
section, several excellent and current textbooks that provide more in-depth
reviews of principles of biochemistry, biophysics, cell physiology, and muscle
and neuronal physiology are provided as resources at the end of each individual
chapter. Students are encouraged to visit these texts for a more thorough
understanding of these basic principles.
CHAPTER 1
General Principles & Energy Production in
Medical Physiology

OBJECTIVES

After studying this chapter, you should be able to:

Define functional units used in measuring physiological properties.

Define pH and buffering.
Understand electrolytes and define diffusion, osmosis, and tonicity.
Define and explain the significance of resting membrane potential.
Understand in general terms the basic building blocks of the cell (eg,
nucleotides, amino acids, carbohydrates, and fatty acids) to cell
metabolism, proliferation, and function.
Understand higher-order structures of the basic building blocks of the cell
(eg, DNA, RNA, proteins, and lipids) to cell replication, proliferation, and
signal transduction.
Understand the basic contributions of the basic building blocks of the cell to
its structure, function, and energy balance.

INTRODUCTION
In unicellular organisms, all vital processes occur in a single cell. As the
evolution of multicellular organisms progressed, various cell groups organized
into tissues, and organs have taken over particular functions. In humans and
other vertebrate animals, there are a number of specialized collections of cells
that consist in organ systems serving for different functions. For example, a
gastrointestinal system to digest and absorb food; a respiratory system to take up
O2 and eliminate CO2; a urinary system to remove wastes; a cardiovascular
system to distribute nutrients, O2, and the products of metabolism; a
reproductive system to perpetuate the species; and nervous and endocrine
systems to coordinate and integrate the functions of the other systems. This book
is concerned with the way these systems function and the way each contributes
to the functions of the body as a whole. This first chapter lays a foundation for
the discussion of these organ systems with a review of basic biophysical and
biochemical principles at the cellular level and the introduction of the molecular
building blocks that contribute to cell physiological function within these organ
systems.

GENERAL PRINCIPLES
THE BODY AS ORGANIZED “SOLUTIONS”
In the average young adult male, 18% of the body weight is protein and related
substances, 7% is mineral, and 15% is fat. The remaining 60% is water. The
distribution of the body water is shown in Figure 1–1A.

FIGURE 1–1 Organization of body fluids and electrolytes into

compartments. A) Body fluids can be divided into intracellular and
extracellular fluid compartments (ICF and ECF, respectively). Their contribution
to percentage body weight (based on a healthy young adult male; slight
variations exist with age and gender) emphasizes the dominance of fluid makeup
of the body. Transcellular fluids, which constitute a very small percentage of
total body fluids, are not shown. Arrows represent fluid movement between
compartments. B) Electrolytes and proteins are unequally distributed among the
body fluids. This uneven distribution is crucial to physiology. Prot−, protein,
which tends to have a negative charge at physiologic pH.

The cells that make up the bodies of all but the simplest multicellular animals,
both aquatic and terrestrial, exist in an “internal sea” of extracellular fluid
(ECF) enclosed within the integument of the animal. From this fluid, the cells
take up O2 and nutrients; into it, they discharge metabolic waste products. The
ECF is more dilute than present-day seawater, but its composition closely
resembles that of the primordial oceans in which, presumably, all life originated.
In animals with a closed vascular system, the ECF is divided into the
interstitial fluid, the circulating blood plasma, and the lymph fluid that
bridges these two domains. The interstitial fluid is the part of the ECF that is
outside the vascular and lymph systems, bathing the cells. The plasma and the
cellular elements of the blood, principally red blood cells, fill the vascular
system, and together they constitute the total blood volume. About one-third of
the total body water is extracellular; the remaining two-thirds is intracellular
(intracellular fluid). Inappropriate compartmentalization of the body fluids can
result in edema (Clinical Box 1–1).

CLINICAL BOX 1–1

Edema
Edema is the buildup of body fluids extracellularly or interstitially in tissues.
The increased fluid is related to an increased leak from the blood and/or
reduced removal by the lymph system. Edema is often observed in the feet,
ankles, and legs, but can happen in many areas of the body in response to
disease, including those of the heart, lung, liver, kidney, or thyroid.

THERAPEUTIC HIGHLIGHTS
The best treatment for edema includes reversing the underlying disorder. Thus,
proper diagnosis of the cause of edema is the primary first step in therapy. More
general treatments include restricting dietary sodium to minimize fluid retention
and using appropriate diuretic therapy.

The intracellular component of the body water accounts for about 40% of
body weight and the extracellular component for about 20%. Approximately
25% of the extracellular component is in the vascular system (plasma = 5% of
body weight) and 75% outside the blood vessels (interstitial fluid = 15% of body
weight). The total blood volume is about 8% of body weight. Flow between
these compartments is tightly regulated.

UNITS FOR MEASURING CONCENTRATION OF

SOLUTES
In considering the effects of various physiologically important substances and
the interactions among them, the number of molecules, electrical charges, or
particles of a substance per unit volume of a particular body fluid are often more
meaningful than simply the weight of the substance per unit volume. For this
reason, physiological concentrations are frequently expressed in moles,
equivalents, or osmoles.

Moles
A mole is the gram-molecular weight of a substance, that is, the molecular
weight (MW) of the substance in grams. Each mole (mol) consists of 6 × 1023
molecules. The millimole (mmol) is 1/1000 of a mole, and the micromole (µmol)
is 1/1,000,000 of a mole. Thus, 1 mol of NaCl = 23 g + 35.5 g = 58.5 g and 1
mmol = 58.5 mg. The mole is the standard unit for expressing the amount of
substances in the SI unit system.
The molecular weight of a substance is the ratio of the mass of one molecule
of the substance to the mass of one-twelfth the mass of an atom of carbon-12.
Because molecular weight is a ratio, it is dimensionless. The dalton (Da) is a unit
of mass equal to one-twelfth the mass of an atom of carbon-12. The kilodalton (1
kDa = 1000 Da) is a useful unit for expressing the molecular mass of proteins.
Thus, for example, one can speak of a 64-kDa protein or state that the molecular
mass of the protein is 64,000 Da. However, because molecular weight is a
dimensionless ratio, it is incorrect to say that the molecular weight of the protein
is 64 kDa.

Equivalents
The concept of electrical equivalence is important in physiology because many
of the solutes in the body are in the form of charged particles. One equivalent
(Eq) is 1 mol of an ionized substance divided by its valence. One mole of NaCl
dissociates into 1 Eq of Na+ and 1 Eq of Cl−. One equivalent of Na+ = 23 g, but
1 Eq of Ca2+ = 40 g ÷ 2 = 20 g. The milliequivalent (mEq) is 1/1000 of 1 Eq.
Electrical equivalence is not necessarily the same as chemical equivalence. A
gram equivalent is the weight of a substance that is chemically equivalent to 8.0
g of oxygen. The normality (N) of a solution is the number of gram equivalents
in 1 liter (L). A 1 N solution of hydrochloric acid (HCl) contains both H+ (1.0 g)
and Cl− (35.5 g) equivalents, = (1.0 g + 35.5 g)/L = 36.5 g/L.

WATER, ELECTROLYTES, & ACID/BASE

The water molecule (H2O) is an ideal solvent for physiological reactions. H2O
has a dipole moment where oxygen slightly pulls away electrons from the
hydrogen atoms and creates a charge separation that makes the molecule polar.
This allows water to dissolve a variety of charged atoms and molecules. It also
allows the H2O molecule to interact with other H2O molecules via hydrogen
bonding. The resulting hydrogen bond network in water allows for several key
properties relevant to physiology: (1) water has a high surface tension, (2) water
has a high heat of vaporization and heat capacity, and (3) water has a high
dielectric constant. In layman’s terms, H2O is an excellent biological fluid that
serves as a solute; it provides optimal heat transfer and conduction of current.
Electrolytes (eg, NaCl) are molecules that dissociate in water to their cation
(Na+) and anion (Cl−) equivalents. Because of the net charge on water
molecules, these electrolytes tend not to reassociate in water. There are many
important electrolytes in physiology, notably Na+, K+, Ca2+, Mg2+, Cl−, and
HCO3−. It is important to note that electrolytes and other charged compounds
(eg, proteins) are unevenly distributed in the body fluids (Figure 1–1B). These
separations play an important role in physiology, for example, in the
establishment of membrane potential and generation of action potential.
pH & BUFFERING
The maintenance of a stable hydrogen ion concentration ([H+]) in body fluids is
essential to life. The pH of a solution is defined as the logarithm to the base 10
of the reciprocal of the H+, that is, the negative logarithm of the [H+]. The pH of
water at 25°C, in which H+ and OH− ions are present in equal numbers, is 7.0
(Figure 1–2). For each pH unit less than 7.0, the [H+] is increased 10-fold; for
each pH unit above 7.0, it is decreased 10-fold. In the plasma of healthy
individuals, pH is slightly alkaline, maintained in the narrow range of 7.35–7.45
(Clinical Box 1–2). Conversely, gastric fluid pH can be quite acidic (on the
order of 3.0) and pancreatic secretions can be quite alkaline (on the order of 8.0).
Enzymatic activity and protein structure are frequently sensitive to pH; in any
given body or cellular compartment, pH is maintained to allow for maximal
enzyme/protein efficiency.

FIGURE 1–2 Proton concentration and pH. Relative proton (H+)

concentrations for solutions on a pH scale are shown.

Molecules that act as H+ donors in solution are considered acids, while those
that tend to remove H+ from solutions are considered bases. Strong acids (eg,
HCl) or bases (eg, NaOH) dissociate completely in water and thus can most
change the [H+] in solution. In physiological compounds, most acids or bases are
considered “weak,” that is, they contribute or remove relatively few H+ from
solution. Body pH is stabilized by the buffering capacity of the body fluids. A
buffer is a substance that has the ability to bind or release H+ in solution, thus
keeping the pH of the solution relatively constant despite the addition of
considerable quantities of acid or base. Of course there are a number of buffers
at work in biological fluids at any given time. All buffer pairs in a homogenous
solution are in equilibrium with the same [H+]; this is known as the isohydric
principle. One outcome of this principle is that by assaying a single buffer
system, we can understand a great deal about all of the biological buffers in that
system.
When acids are placed into solution, there is dissociation of some of the
component acid (HA) into its proton (H+) and free acid (A−). This is frequently
written as an equation:

According to the laws of mass action, a relationship for the dissociation can
be defined mathematically as:

CLINICAL BOX 1–2

Acid–Base Balance and Disorders

Excesses of acid (acidosis) or base (alkalosis) exist when the blood or blood
plasma is outside the normal pH range (7.35–7.45). Such changes impair the
delivery of O2 to and removal of CO2 from tissues. There are a variety of
conditions and diseases that can interfere with pH control in the body and
cause blood pH to fall outside of healthy limits. Acid–base disorders that
result from respiration to alter CO2 concentration are called respiratory
acidosis and respiratory alkalosis. Respiratory acidosis is often caused by
respiratory failure or ventilator failure, while respiratory alkalosis is caused
by alveolar hyperventilation and often found in patients with chronic liver
disease. Nonrespiratory disorders that affect HCO3− concentration are
referred to as metabolic acidosis and metabolic alkalosis. Metabolic acidosis
or alkalosis can be caused by electrolyte disturbances, severe vomiting or
diarrhea, ingestion of certain drugs and toxins, kidney disease, and diseases
that affect normal metabolism (eg, diabetes).
 THERAPEUTIC HIGHLIGHTS
Proper treatments for acid–base disorders are dependent on correctly
identifying the underlying causal process(es). This is especially true when
mixed disorders are encountered. Treatment of respiratory acidosis should be
initially targeted at restoring ventilation, whereas treatment for respiratory
alkalosis is focused on the reversal of the primary causes (eg, alveolar
hyperventilation associated with head injury and anxiety, hypoxemia due to
peripheral chemoreceptor stimulation, pulmonary embolism, and edema).
Bicarbonate (via intravenous injection) is typically used as a treatment for acute
metabolic acidosis. An adequate amount of a chloride salt can restore acid–base
balance to normal over a matter of days for patients with a chloride-responsive
metabolic alkalosis whereas chloride-resistant metabolic alkalosis requires
treatment of the underlying disease.

where Ka is a constant, and the brackets represent concentrations of the

individual species (elements). In layman’s terms, the product of the proton
concentration ([H+]) and the free acid concentration ([A−]) divided by the bound
acid concentration ([HA]) is a defined constant (K). This can be rearranged to
read:

If the logarithm of each side is taken:

Both sides can be multiplied by –1 to yield:

This can be written in a more conventional form known as the Henderson-

Hasselbalch equation:

This relatively simple equation is quite powerful. One thing that can be
discerned right away is that the buffering capacity of a particular weak acid is
best when the pKa of that acid is equal to the pH of the solution, or when:

Similar equations can be set up for weak bases. An important buffer in the
body is carbonic acid (H2CO3). Carbonic acid is a weak acid, and thus is only
partly dissociated into H+ and HCO3−:

If H+ is added to a solution of carbonic acid, the equilibrium shifts to the left

and most of the added H+ is removed from solution. If OH− is added, H+ and OH
− combine, taking H+ out of solution. However, the decrease is countered by

more dissociation of H2CO3, and the decline in H+ concentration is minimized.

A unique feature of HCO3− is the linkage between its buffering ability and the
ability for the lungs to remove CO2 from the body. Other important biological
buffers include phosphates and proteins.

DIFFUSION
The particles (molecules or atoms) of a substance dissolved in a solvent are in
continuous random movement. Diffusion is the process by which a gas or a
substance in a solution expands or moves from a region to another, because of
the motion of its particles, to fill all the available volume. A given particle is
equally likely to move into or out of an area in which it is present in high
concentration. However, because there are more particles in the area of high
concentration, the total number of particles moving to areas of lower
concentration is greater; that is, there is a net flux of solute particles from areas
of high concentration to areas of low concentration. The time required for
equilibrium by diffusion is proportional to the square of the diffusion distance.
The magnitude of the diffusing tendency from one region to another separated
by a boundary (eg, cell membrane, blood-gas barrier) is directly proportional to
the cross-sectional area across which diffusion is taking place and the
concentration gradient, or chemical gradient, which is the difference in
concentration of the diffusing substance divided by the thickness of the boundary
(Fick’s law of diffusion). Thus,
where J is the net rate of diffusion, D is the diffusion coefficient, A is the area,
and Δc/Δx is the concentration gradient. The minus sign indicates the direction
of diffusion. When considering movement of molecules from a higher to a lower
concentration, Δc/Δx is negative, so multiplying by –DA gives a positive value.
The permeabilities of the boundaries across which diffusion occurs in the body
vary, but diffusion is still a major force affecting the distribution of water and
solutes.

OSMOSIS
When a substance is dissolved in water, the concentration of water molecules in
the solution is less than that in pure water, because the addition of solute to water
results in a solution that occupies a greater volume than does the water alone. If
the solution is placed on one side of a membrane that is permeable to water but
not to the solute, and an equal volume of water is placed on the other, water
molecules diffuse down their concentration (chemical) gradient into the solution
(Figure 1–3). This process—the diffusion of solvent molecules into a region in
which there is a higher concentration of a solute to which the membrane is
impermeable—is called osmosis. It is an important factor in physiological
processes. The tendency for movement of solvent molecules to a region of
greater solute concentration can be prevented by applying pressure to the more
concentrated solution. The pressure necessary to prevent solvent migration is the
osmotic pressure of the solution.
Osmotic pressure—like vapor pressure lowering, freezing-point depression,
and boiling-point elevation—depends on the number rather than the type of
particles in a solution; that is, it is a fundamental colligative property of
solutions. In an ideal solution, osmotic pressure (P) is related to temperature and
volume in the same way as the pressure of a gas:
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
hallituksen vakooja lähettyvillään. Hänet kutsuttiin takaisin v. 1792,
mutta pääsi hän Kustaa III:n kuoltua holhoojahallituksen aikana
yhdessä Reuterholmin ja Bonden kanssa taas määräävään asemaan
Ruotsissa. V. 1795 tuli hän uudestaan Ruotsin lähettilääksi Parisiin ja
erotettiin siitä virasta jälleen v. 1796. Vielä kolmannen kerran v. 1797
sai hän rouvansa välityksellä lähettilään toimen, jossa hän oli
vuoteen 1799. Tällöin oli hänellä jälleen niskoillaan noin 150 000
livren velat, valtiollisiin ja henkilökohtaisiin tarpeisiin hankittuja, ja
hänen valtiomies-maineensa lopullisesti menetetty. Vielä
murheellisempi oli hänen sisäinen kehitysviivansa. Epäilemättä ei
rouva de Staël ollut mikään ihanteellinen aviovaimo, eikä hänen
mukanaan tullut raha- ja valta-asema näytä korvanneen Staëlille
kotoisen rauhan menetystä, vaikkakin tämä puolestaan haki itselleen
lohdutusta teatterinaisien parista. Hän tuli yhä raskasmielisemmäksi,
muuttui uskonnolliseksi ja kun v. 1789 ruotsalaisen mystiikan
apostoli Reuterholm saapui Ranskaan, joutui hän tämän
vaikutuksesta kokonaan illuminaattein ja vapaamuurariliikkeen
valtoihin. Osittain salaisista perheasioista johtunee, että hän v. 1791
kirjoittelee epätoivoisia kirjeitä ystävälleen Rosensteinille: »Olen niin
onneton kuin järkevä ihminen yleensä voi olla», sanoo hän. V. 1799
tapahtui avioparin välillä vihdoin virallinen ero. Loppuijällään tuli
Staël tylsäksi, kadotti muistinsa ja kuoli henkisesti ja aineellisesti
murtuneena miehenä v. 1802, samoihin aikoihin, jolloin rva de
Staëlin varsinainen voimakausi vasta alkaa.

Rva de Staëlin viholliset väittävät hänen suurella itsekkäisyydellään

myrkyttäneen miehensä elämän, ja mahtavin näistä vihollisista,
Napoleon, kirjoittaa v. 1800 veljelleen Josephille seuraavan raskaan
syytöslauselman: »Herra de Staël elää syvimmässä kurjuudessa,
sill'aikaa kuin hänen vaimonsa pitää päivällisiä ja tanssiaisia.
Arvosteltakoon kernaasti rouva de Staëlia saman mittapuun mukaan
kuin miestä; mutta jos jokin mies, joka olisi perinyt Neckerin
omaisuuden ja joka niin kauan olisi käyttänyt hyväkseen niitä
etuuksia, mitä kuuluisa nimi suo, jättäisi vaimonsa kurjuuteen ja
eläisi itse ylellisyydessä, niin suvaittaisiinko sellaista miestä
seuraelämässä?»

Tämä totuus rouva de Staëlin julmuudesta miestään kohtaan on

epäilemättä mitä suurimmassa määrin harhaanviepä. Sillä kaikki,
jotka rouva de Staëlin tunsivat, todistavat yksimielisesti, että hänen
luonteensa pohjapiirre oli hyvyys ja auttavaisuus. Myöskin miestään
hän riensi holhoamaan saatuaan tietää tämän avuttomasta tilasta.
Mutta tietenkin oli hän jo tämän ajan kuluessa, saatuaan suurempia
elämäntehtäviä kuin aviovaimon, ehtinyt kasvaa avioliittotragediansa
herraksi, joka ei koskaan ollut ollutkaan hänen elämänsä suurimpia.

Mutta älkäämme ehättäkö asioiden edelle. Kauhun vuonna 1792

jätimme siis tuon kovasydämisyydestä ja vallankumouksellisesta
hurjuudesta syytetyn rva de Staëlin pelastamaan vainottuja
emigrantteja. Useimmat näistä, m.m. Talleyrand ja Narbonne,
pakenivat Englantiin ja sinne kiiruhti rva de Staëlkin heti v. 1793
alussa. Tämän päätäpahkaisen matkan pohjimmaisena syynä oli
onneton rakkaus Narbonneen, jonka keveälle seuramiesluonteelle
rva de Staël oli ollut vain ohimenevä eikä aivan laskelmista vapaa
ihastus ja jonka kanssa tällä vielä oli viimeiset tuskalliset
erokohtaukset suorittamatta. Se tapahtui Englannissa,
Micklehamissa, jossa ranskalaiset emigrantit asustivat.

Neljä kuukautta viipyi hän Juniper Hallissa, tuon pienen siirtolan

keskipisteenä, herättäin täälläkin huomiota nerokkaisuudellaan ja
epäsovinnaisuudellaan, ihastusta ja pahastusta kuten aina. »Rouva
de Staël on nero», kirjoittaa hänestä tohtori Bollman, »epätavallinen
nainen kaikessa, mitä hän tekee. Hän nukkuu ainoastaan pari tuntia
ja on herkeämättömän, hirvittävän työteliäs koko muun ajan. Hänen
puheensa on täynnä hyvää tuulta ja leikinlaskua. Arki-ihmisiä hän ei
suvaitse. Hän kirjoittaa istuessaan kammattavana, aamiaista
syödessään, sanalla sanoen kolmannen osan päivästä, mutta hänellä
ei ole malttia tarkastaa mitä hän on kirjoittanut.» Kerrotaan niinkin,
että rva de Staël olisi antanut Narbonnelle kirjoitelmansa
korjattaviksi ja puhtaaksikirjoitettaviksi ja että tämä kova koetus olisi
tehnyt lopun ritarin rakkaudesta. Mitä oikeastaan heidän välillään
tapahtui, sitä ei tiedetä. Rouva Récamier, rouva de Staëlin läheinen
ystävä ja uskottu, vakuuttaa, että »herra Narbonne käyttäytyi hyvin
pahoin, kuten menestyksen hemmoittelemat miehet usein tekevät.»
Siitä huolimatta ei rva de Staël katkaissut välejään Narbonneen.
Hänessä oli ainainen tyhjyyden kammo ja enemmän kuin mitään
karttoi hän elämässä tuota hirvittävää sanaa »irreparable», Ehjentää,
parantaa, kääntää kaikki parhain päin, se oli hänen luonnollinen
asenteensa kohtalon iskuja vastaan. »Ei kukaan ole mennyt
pitemmälle ystävyyden uskonnossa kuin minä», saattoi hän itsestään
sanoa täydellä syyllä.

Mutta hän kärsii. Hän palaa Englannista Coppet'hen epätoivoisena,

ystävättömänä, haaksirikkoutuneena. Tuska ja levottomuus
isänmaansa ja ystäväinsä kohtalosta ja omat sydänsurut ovat murtaa
hänet. Kaikki näyttää epäonnistuvan, kaikki syöksyvän kohti
perikatoaan, ihmisyyden asia ja yksityinen onni! Turhaan on hän
Englannista pitäin kirjoitelmallaan Reflexions sur le procès de la reine
(»Mietteitä oikeudenkäynnistä kuningatarta vastaan») yrittänyt
pelastaa Ranskan kuningatarta, turhaan ajanut takaa pakenevaa
lemmenunelmaansa. Narbonne on hyljännyt hänet, Talleyrand
paennut Amerikaan; koko hänen hengenheimolaispiirinsä on hajalla,
häneltä itseltään tie Parisiin tukossa. Tällöin hän myös ensi kerran
tuntee katkeran maanpaon tuskan esimakua ja häneen iskee
kyntensä ikävyys, »l'ennuie», joka on hänen elämänsä painajainen ja
kirous. Samoin kuin Byron ja Chateaubriand on rva de Staëlkin
pilannut elämänsä ja myllertänyt maailman ylösalaisin vain
paetakseen ikävää, ikävää ja yksinäisyyttä. Yksinäisyys on ainoa,
jota hän pelkää! Hän suunnittelee Amerikaan lähtöä, Sveitsin
»helvetillinen rauha» hermostuttaa häntä. Luonto ei voi antaa
lohdutusta hänelle, Parisin salonkien helmalapselle, joka löytää
ilonsa vain henkisestä vuorovaikutuksesta ihmisten välillä ja jonka
mielestä rue du Bac'in katuojatkin ovat kauniimmat kuin kaikki
Sveitsin alpit.

Tämä ensimäinen ankara murroskausi rva de Staëlin elämässä

tekee hänestä kirjailijan. Löytääkseen itsensä, päästäkseen vapaaksi
tunteittensa orjuudesta ja merkitäkseen kantansa ajan suurissa
kysymyksissä antautuu hän nyt täydellä todella kirjailemaan, samalla
kun hän edelleen yhdessä miehensä kanssa, joka vuoden loppuun
asti oleskeli Coppet'ssa, jatkaa emigranttien avustamista, etsien
täten herkeämättömästä toimeliaisuudesta viihdytystä kalvavalle
kaipuulleen.

Jo Englannissa ollessaan oli hän pannut alulle teoksen

intohimoista, De l'influence des passions sur le bonheur des individus
et des nations (»Intohimojen vaikutuksesta yksilöjen ja kansakuntien
onneen»), joka ilmestyi v. 1796 ja herätti silloin melkoista huomiota.
Saattaa helposti havaita, että ne personalliset mielenliikkeet, jotka
ovat tämän kirjasen alkutyöntöinä ja jotka siinä ovat saaneet
pessimistisen yleistämisen osakseen, ovat lähtöisin Narbonne-
suhteen rikkoutumisesta. Alkusanassa perustelee tekijä kirjan syntyä
seuraavasti: »Ollen tuomittu kuuluisuuteen, olematta silti tunnettu,
tunnen tarvetta saattaa itseni oikeaan valoon kirjoitusteni kautta.
Ollen lakkaamatta panettelun alaisena ja pitäen itseäni liian
vähäpätöisenä pulmakseni itsestäni täytyy minun panna toivoni
siihen, että julkaistessani nämä mietelmäini tulokset annan vähän
oikeamman käsityksen elämäntavoistani ja luonteeni laadusta.» Teos
jakautuu kolmeen eri osastoon, joista ensimäisessä käsitellään
yksityisiä intohimoja, kuten kunnianhimoa, turhamaisuutta,
rakkautta, pelihimoa, ahneutta, juoppoutta, kostonhimoa,
puoluekiihkoa, toisessa erilaisia sielunkykyjä ja -tiloja, kuten
ystävyyttä ja lapsen- ja vanhempien rakkautta, kolmannessa
ihmisessä itsessään löytyviä vastustuskeinoja intohimoja vastaan.
Ollen itse kunnianhimolla ja turhamaisuudella ruokittu, rakkauden
elinkautisvanki ja irralleen päästettyjen intohimojen silminnäkijä
maailmanhistoriallisessa luhistumisessa, on luonnollista, että tekijä
käyttää vakuuttavampaa kieltä silloin, kun hän puhuu noiden
synkeiden mahtien vastustamattomasta tuhotyöstä kuin silloin, kun
hän suosittelee keinoja niiden voittamiseksi, kuten ystävyyttä,
opintoja, filosofiaa, uskontoa. Luku rakkauden kohtalokkaisuudesta
on teoksen mielenkiintoisin, hehkuvin ja runollisin. Sen yllä lepää
henkäys oikeaa Chateaubriandilaista melankoliaa, jossa kuoleman
ajatus erottamattomasti yhtyy yksin rakkauden onneenkin. Rakkaus
on aina murheellinen, murheellisin sille, jolle se on kaikki, naiselle.
»Rakkaus on naisten koko elämä, miehille vain sivuseikka. Naiset
ovat sydämen siteillä sidotut, miehet eivät.» »On sisäinen vakaumus
siitä, että kaikki, mikä seuraa rakkautta, on tyhjyyttä, ja tämä
vakaumus johtaa ajatukset kuolemaan rakkauden onnellisimpinakin
hetkinä.» Luku loppuu huudahdukseen: »Mitä antaisikaan siitä, ettei
olisi koskaan rakastanut, ei koskaan tuntenut tuota hävittävää
tunnetta, joka kuten Afrikan hehkuva tuuli kuivaa uhrinsa kukassaan,
kaataa parhaassa voimassaan, painaa maahan pystyn varren, jonka
oli määrä kasvaa ja varttua.» Alkuaan oli teokseen suunniteltu vielä
toinen osa, jonka piti käsitellä muinaisten ja nykyaikaisten
hallitusmuotojen osuutta intohimojen historiassa ja joka jäi pelkäksi
suunnitelmaksi. Näiden mietelmien lopputulos on: tulee pelätä ja
paeta intohimoja, noita sielun orjuuttajia, vapautua niistä
särkeytymisen hinnallakin, talttua ottamaan elämä vastaan pisare
pisarelta. Hallitusten tulee pyrkiä tekemään kaikki onnellisiksi,
moralistien opetettava yksilöjä tulemaan toimeen ilmankin onnea.

Tämä teos, joka sisältää joukon teräviä huomioita ja hienoja

havaintoja, on mielenkiintoinen etupäässä valonheittäjänä rva de
Staëlin omaan sielunelämään tänä taitekohtana. Myöskin löysi se
kiitollisimmat lukijansa samanlaisista kokemuspiireistä. M.m. Rahel
Varnhagen, jolle Ruotsin lähetystön sihteeri Brinkman oli lähettänyt
kirjan ja joka juuri oli käynyt läpi ankaran eroottisen kriisin, kirjoitti
tälle, että rva de Staël oli »tullut hänelle avuksi kuin Jumala.»

Niihin aikoihin alottaa rva de Staël myös valtiollisten kirjoitelmiensa

sarjan. Ensimäiset teokset tältä alalta ovat v. 1794 julkaistu
Réflexions sur la paix adressées à M. Pitt et aux Français (»Mietelmiä
rauhasta, omistettuja hra Pittille ja ranskalaisille») sekä vuotta
myöhemmin julkaistu Reflexions sur la paix intérieure (»Mietelmiä
sisäisestä rauhasta»), joissa hän ajaa ulkonaisen rauhan ja sisäisen
järjestyksen ja suvaitsevaisuuden asiaa. Tasavalta on ainoa
mahdollinen hallitusmuoto, sanoo hän, mutta mitään eroa ei itse
asiassa ole järjestystä rakastavain tasavaltalaisten ja vapautta
rakastavain monarkistien välillä. Tässä kuten hänen poliittisessa
suhtautumisessaan yleensä tulee näkyviin tuo sama
oikeudentunnosta ja urhoudesta johtuva sisäinen ryhti esiintyä
tasavaltalaisena ylimysten ja ylimyksenä tasavaltalaisten kanssa,
mikä ei suinkaan ollut omiaan juuri helpoittamaan hänen
elämäntaisteluaan.
 Vaikeimmat taistelut ovatkin vasta edessä päin. Vuonna 1794
kuolee hänen äitinsä, ja se on muutenkin erittäin kohtalokas vuosi
rouva de Staëlin elämässä. Eräänä syyskuun päivänä, kun rouva de
Staël on Lausannessa ajelemassa, tulee häntä vastaan nuori mies,
joka pysähdyttää vaunut ja esittää itsensä: Benjamin Constant.
Rouva de Staël pyytää häntä nousemaan vaunuihin ja vie hänet
luokseen illalliselle. Siitä alkaa uusi kausi hänen elämässään,
rakkaustarina, joka kestää hautaan saakka.
III.

Benjamin Constantissa, josta on sanottu, että hän oli »le plus grand
des hommes distingués» ja samalla »le plus perverse des hommes
avant trente ans» ja joka itse on sanonut tunnussanansa olevan
»sola inconstantia constans», löysi rouva de Staël, joskaan ei itseään
voimakkaampaa luonnetta elämänsä ankkuriksi, kuitenkin sen
vertaisensa hengenheimolaisen, jota hän siihen asti oli turhaan
etsinyt.

Heissä on muuten paljonkin yhteisiä piirteitä. Ollen vanhempainsa

ainoa lapsi oli Benjamin Constant samoin kuin rva de Staël
erinomaisen varhaiskehittynyt, hemmoiteltu ja lahjakas, täysi-ikäinen
jo lapsena. Hänen isänsä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri,
tahtoi antaa pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen
kouluutuksen, ja jo kolmentoista ikäisenä aloitti pikkuvanha
maailmanmies opintonsa Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin
yliopistoissa, oksastaen täten ranskalaiseen rotuunsa ja sveitsiläiseen
syntyperäänsä täysin kosmopoliittisen kasvatuksen. Mutta tässä
rikassieluisessa nuorukaisessa, josta myöhemmin oli tuleva itse-
erittelevän romaanin mestari ja uranuurtaja, kehittyi älyn ja tunne-
elämän herkkyys tuntuvasti tahdon kustannuksella. Hänessä oli
nautinnonhimoa, jota oli mahdoton tyydyttää, maailmantuskaista
kaipausta, jota ei mikään onni elämässä, ei parhain nainen eikä
suurin rakkaus voinut viihdyttää, epämääräistä toimintahalua, jota
este kiihoitti, mutta jonka menestys kuihdutti, hienoa itse-ivaa ja
herkkähermoista vastaanottavaisuutta, ainaista sisäistä
levottomuutta, joka laadultaan ei ollut vähemmän kohtalokasta kuin
rouva de Staëlin. Huudahdus tällainen: »Minä raivoan, minä kadotan
järkeni raivosta, mutta oikeastaan on koko asia minulle
yhdentekevä», kuvaa hyvin hänen puoliluonnettaan.

Kohdatessaan toisensa olivat molemmat 26-vuotiaita, molemmat

kokeneita rakkausasioissa; Constant monessa suhteessa jo elähtänyt
kyynikko, mutta samalla huvitettu naisista ja politiikasta, täynnä
uutuuden janoa ja kunnianhimoa, terävä havainnoitsija, sukkela
väittelijä ja älyniekka, suuri talentti, ei mikään luonne; rouva de Staël
poliittisilta elämyksiltään hänestä edellä, ulkonaisesti
vaikutusvaltaisempi, sisäisesti sekä särkyneempi että lujempi, kypsä
suureen rakkauteen ja suureen kärsimykseen. Corinne -
romaanissaan hän sanoo tähän elämänsä merkitsevimpään
tapahtumaan viitaten: »Ce n'est pas le premier amour qui est
ineffaçable, il vient du besoin d'aimer, mais lorsqu'après avoir connu
la vie et dans toute la force de son jugement, on rencontre l'esprit et
l'âme que l'on avait jusqu'alors vainement cherchés, l'imagination est
subjuguée par la vérité et l'on a raison d'être malheureuse.»

Heti alun pitäen tunsivat nämä molemmat poikkeusolennot

vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa, eikä kestä kauankaan,
ennenkuin he liittyvät yhteen mitä läheisimmin sitein. Joskaan nämä
siteet eivät koskaan muuttuneet muodollisesti sitoviksi, olivat ne
kuitenkin niin voimakkaita, etteivät mitkään esteet voineet niitä
murtaa, ei edes rakastavien oma tahtokaan, kun he kahleitaan
vastaan kapinoiden pyrkivät niistä vapaiksi, ei uudet avioliitot toisten
kanssa. He tarvitsivat toisiaan henkensä hedelmöittäjiksi, sointuivat
yhteen erinomaisesti, rasittivat, vaivasivat toisiaan, pitivät myrskyisiä
kohtauksia, mutta eivät voineet riistäytyä irti toisistaan. Heidän
keskustelunsa oli loistavinta, mitä saattoi kuulla. »Se, joka ei ole
nähnyt rouva de Staëlia Benjamin Constantin seurassa» todistaa
historioitsija Sismondi, »ei ole häntä tuntenut, sillä vain hänen
henkisellä yksilöllisyydellään oli voimaa päästää rouva de Staëlin
olemus täysiin oikeuksiinsa. Myös Constant oli ainoastaan Coppet'ssa
itseään. Kun näin hänet rouva de Staëlin kuoleman jälkeen, oli hän
niin sisäisesti murtunut, etten ollut entistä Constantia enää tuntea.»

Mutta jo niin aikaiseen kuin v. 1797 osoittaa Constant

kyllästymisen merkkejä siihen levottomasti heittelehtivään elämään,
jota rouva de Staël vietti, siihen kuumeiseen jännitystilaan, joka aina
vallitsi hänen ympärillään. Yhä enemmän ja enemmän alkaa häntä
myös vaivata olla suhteessa naiseen, jolle hän omien sanojensa
mukaan »aina oli välttämätön eikä koskaan riittävä». Hän kuvittelee
kaipaavansa hiljaista kotionnea, ja myöskin hänen sukunsa toivoo,
että hän luopuisi nöyryyttävästä kantapoika-asemastaan rouva de
Staëlin hovisaatossa ja menisi naimisiin joko tämän tai jonkun muun
kanssa. Constant lienee tehnytkin avioliittotarjoumuksen rva de
Staëlille, mutta siitä huolimatta, että tämä v. 1797 oli synnyttänyt
hänelle tyttären, Albertinen, joka ulkomuodoltaankin, m.m. hiustensa
punervan värin puolesta, oli ilmetty isänsä ja josta oli tuleva äitinsä
elämänilo, ei hän ollut halukas aviolliseen riippuvaisuuteen eikä liioin
valmis vaihtamaan kuuluisaa nimeään uuteen, vielä senkään jälkeen,
kun parooni de Staël oli kuollut. Vasta myöhemmin, kun epävakainen
Constant toden teolla oli iskenyt silmänsä erääseen »todelliseen
naiseen», saa tämä avioliittokysymys toisen käänteen, mutta yhtä
huonolla tuloksella. Kärsimyskin tuntui liittävän heitä vain yhä
syvemmin yhteen. He kärsivät, mutta kuten yleensä on laita
kohtalokkaiden intohimojen luomassa elämäntunnossa, oli tässäkin
suhteessa elämänsisällön panos niin suuri, että lienee vaikea
päättää, kohtasivatko he toisensa onnekseen vai
onnettomuudekseen.

»Mietelmät rauhasta» sekä hänen miehensä uudistettu lähettilään

asema helpottivat rva de Staëlin palausta Parisiin. Vuodesta 1795 on
hänen valtiollinen vaikutusvaltansa taas kasvamaan päin. Hän avaa
jälleen kotinsa direktorio-ajan kirjavalle yleisölle ja on toimeliaampi
kuin milloinkaan; hänen elämänsä on yhtämittaista aatteiden ja
ihmisten ajometsästystä. Hänellä on sormet mukana jok'ikisessä
poliittisessa juonessa, hän pitää salonkia milloin Parisissa, milloin
Coppet'ssa, ja Constant on nyt niiden vakituinen vieras ja emännän
ylin ystävä. Tapansa mukaan on rouva de Staël päättänyt luoda
tällekin ystävälleen loistavan tulevaisuuden, sentähden esittää hän
hänet vaikutusvaltaisille suosijoilleen harvinaisen lupaavana
poliittisena kirjailijana ja puhujana, jota paitsi Constantin julkaisema
pieni valtiollinen lentokirjanen ja hänen säkenöivän henkevä
keskustelunsa ja terävä kielensä puhuvat nekin puolestaan samaan
suuntaan. Vanhoja ystäviäänkään ei rva de Staël silti unohda:
Narbonnen hän auttaa Parisiin ja Talleyrandille hän toimittaa pääsyn
Philadelphiasta takaisin isänmaahan sekä puuhaa hänelle
ulkoministerin paikkaa. Samalla hän tekee uutterasti kirjallista työtä,
kokoaa aineksia romaaniin Delphine sekä valmistaa painokuntoon
laajan 600-sivuisen teoksen »Kirjallisuudesta», De la littérature
considérée dans ses rapports avec les institutions sociales, joka
ilmestyy v. 1800.

Tämä teos, joka on älykäs ja epätasainen kuten koko rva de

Staëlin tuotanto, kypsinkin osa siitä, on tavallaan uraa-uurtava
uudelle kirjalliselle katsantokannalle. Ensi kerran sanotaan siinä julki
se ajatus, että jonkun kansan kirjallisuuden on oltava sopusoinnussa
kansan sisäisen ja ulkonaisen kehityksen kanssa. Kirjallisuuden on
myös tultava yhteelliseksi poliittisten vakaumusten kanssa;
tasavaltalaiselle kansalle siis tasavaltalainen kirjallisuus.
Vallankumouksesta tulee kasvaa uusi vapaampi ja inhimillisempi
runous. Välitön vuorovaikutus todellisen elämän ja muiden maiden
kirjallisuuden kanssa on avaava arvaamattomia
kehitysmahdollisuuksia kansalliskirjallisuudelle ja tekevä
tulevaisuudessa mahdolliseksi yleis-europalaisen kirjallisuuden, johon
kukin kansa tuo oman yksilöllisen lisänsä. Mutta luonnehtiessaan eri
maiden kirjallisuutta ja rientäessään pikamarssissa läpi kaikkien
aikojen ajaa tekijä samalla erästä aatetta, joka hänelle
parantumattomana optimistina on erittäin rakas: ihmissuvun ikuisen
täydellistymisen eli edistyksen aatetta. Hän koettaa todistaa, että
kirjallisuuskin koko ajan edistyy, että seuraava kausi aina on
arvokkaampi kuin edellinen, ei edes keskiaika muodosta poikkeusta,
sivistys tekee työtään lakkaamatta. Niinpä kreikkalaiset kaukaisessa
muinaisuudessaan jäävät hyvin takapajulle, Aiskhylos ja Sophokles
tuskin ylettyvät Racinen pitsikalvostimiin. Ja koko
maailmankirjallisuus saa lopultakin kumartaa Ranskan XVIII:n
vuosisadan filosofeille. Kirjallisuus on rva de Staëlin mielestä ase
yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja vääryyksiä vastaan, ajatuksen
mahti, joka »tuomitsee kansoja ja kuninkaita», ja tämä utilitaristinen
käsitys kirjallisuudesta vaikuttaa sen, että tekijän silmäteränä on
filosofinen kirjallisuus. Lapsipuolen asemaan sensijaan jättää hän
runouden, jota useammin on käytetty ylistämään kuin vitsomaan
itsevaltiutta. »Jos hän olisi elänyt pari vuosikymmentä myöhemmin,
olisi hänestä, älyllisestä mukautumiskyvystään huolimatta, tullut l'art
— pour l'art teorian leppymätön vastustaja», sanoo rva de Staëlista
Johannes Wickman yliopistollisessa väitöskirjassaan. Lisäksi
käsittelee rva de Staël teoksessaan pohjoismaisen ja etelämaisen
hengen eroavaisuutta. Pohjoismaisiin kansoihin lukee hän
englantilaiset, saksalaiset, skandinaavit, etelämaisiin kreikkalaiset,
roomalaiset, italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, edellisiä edustaa
Ossian, jälkimmäisiä Homeros. Tekijä ymmärtää hyvin vähän Dantea,
eikä yhtään Cervantes'ia, mutta Ossianin utuista melankoliaa ja
raskasmielistä vakavuutta, Shakespearen traagillista kauneutta ja
saksalaisten metafyysillistä pohjaa hän epämääräisesti ihailee. Tämä
itsekohtainen väritys tekee teoksen mielijohteista hedelmälliseksi,
mutta vie pois siltä sen historiallisen objektiivisuuden.
Chateaubriand, joka juuri valmisteli Le génie du Christianismeään,
kirjoitti Fontanes'ille ärtyisästi: »Minun hulluuteni on nähdä Jesus-
Kristus kaikkialla aivan kuin rva de S. näkee kaikkialla edistyksen»
Kaiken kaikkiaan oli rva de Staëlin tutkielma tarmokas vastalause
ranskalaisen kirjallisuuden formalismia ja materialismia vastaan, se
kun vaati sopusointua sisällön ja muodon, kirjallisuuden ja elämän
välille ja merkitsi vapauden kirjallisuuden päämääräksi ja samalla sen
kukoistuksen edellytykseksi.

Mutta jättiläisvarjo on par'aikaa kohoamassa sen vapauden

taivaalle, jota rva de Staël ihannoi, ja yrittää tehdä lyhyen lopun
hänen poliittisesta kirjailustaan ja salonkipolitiikastaan. Tämä uusi
vapauden vihollinen on Napoleon. Hänen rautakädellä ohjatussa
valtakunnassaan, jossa ei ollut sijaa paino-, puhe- eikä
kokoontumisvapaudelle, ei ollut myöskään tilaa
oppositsionisalongeille eikä niiden kaunopuhujille. Vaikkakin rva de
Staël alussa Napoleonin ihailijana esiintyy hyvinkin kesysti ja
mielittelevästi ensimäistä konsulia kohtaan, on tämä jo teoksessa
»Kirjallisuudesta» vainuavinaan itseään kohtaan tähdättyjä
vihjauksia. Constant merkitsee vielä selvemmin kantansa.
Tribunaatin jäsenenä hän nousee julkisesti hallitusta vastaan,
noudattaen siinä rouva de Staëlin neuvoa, että kunkin on toimittava
vakaumuksensa mukaisesti. Mikään ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä
vaarallisempaa kuin Napoleonin-vastainen vakaumus, sen
huomasivat melkein kaikki ja liittyivät Napoleoniin. Mutta niin ei
uppiniskainen rva de Staël. Turhaan koettaa Joseph Bonaparte
välittää sovintoa veljensä ja rva de Staëlin välillä nyt ja myöhemmin.
»Miksi hän ei siis liity minun hallitukseeni» kysyy Napoleon, »mitä
hän oikeastaan tahtoo?» »Eihän ole kysymys siitä, mitä minä
tahdon, vaan siitä, mitä minä ajattelen», vastaa rva de Staël.

Ennen lopullista kukistumistaan viettää hänen salonkinsa Parisissa

v. 1802 vielä viimeisen loistokautensa vieromisen, panettelun ja
sortovaltiaan vihan uhallakin. Sen häikäisevin koristus on nyt tuo
ihanuudestaan kuulu rouva Récamier, josta on sanottu, että hän oli
kauniin naisen täydellinen tyyppi sellaisena kuin se on lähtenyt
Luojan kädestä, olennoitu keimailu nerokkuuteen asti kehitettynä.
Lämmin ystävyys-suhde oli tähän aikaan syntynyt näiden molempien
naisten välille, ystävyys, joka kesti lujana kaikissa kohtalon vaiheissa.
Tältä ensi ajalta kerrotaan m. m. seuraava rva de Staëlin hienoa
käytösälyä kuvaava anekdootti: Mathieu de Montmorency istui
pöydässä heidän välissään ja huomautti ajattelemattomasti, että
hänellä oli onni istua henkevyyden ja kauneuden välissä. Siihen
vastasi rva de Staël: »Tämä on ensimäinen kerta, jolloin minusta
sanotaan, että minä olen kaunis.»

V. 1802 julkaisee rva, de Staël viisiosaisen kirjemuotoisen

romaanin Delphine, joka on kirjoitettu henkilökohtaisten kokemusten
perusteella La nouvelle Hèloisen malliin, ja paremminkin järkeilevällä
ja tunteilevalla kuin taiteellisella mielikuvituksella. Mutta kirjassa on
vauhtia, innostusta ja elämää, se on personallisin kaikista rva de
Staëlin teoksista ja muistuttaa tavallaan neiti de Lespinassen kirjeitä,
joihin rva de Staël tutustui kuitenkin vasta v. 1809, joten hän ei ole
voinut niitä jäljitellä.

Delphine on taisteluhansikas kirkollisia ja yhteiskunnallisia

ennakkoluuloja vastaan. Se julistaa sitä uskonkaavojen vastaista
oppia, että avioliitto on siveellinen vain silloin, kun aviopuolisot
todella ymmärtävät ja rakastavat toisiaan, mutta ei silloin, kun tämä
perustus puuttuu, ja sen pohjalla on se katkera ajatus, että jos
nainen on kerran mennyt naimisiin miehen kanssa, jota hän ei
rakasta, on hänen onnensa mennyttä, että ainoastaan miehen on
lupa uhmata yleistä mielipidettä, mutta että naisen tulee taipua
olevien olojen alle.

Teoksen juoni on lyhyesti seuraava: Delphine, nuori leski, hyvä ja

puhdas nainen, välittömästi innostuva, luonnollinen olento, rakastaa
Léoncea. Pelastaakseen onnettomassa avioliitossa olevan
ystävättärensä Thérèse d'Ervinin, jonka salainen rakkaudenkohtaus
on aiheuttanut kaksintaistelun, hän uhraa oman maineensa, ja
sovinnaisten ennakkoluulojen orjana mustasukkainen Léonce menee
naimisiin kylmästi vehkeilevän ja tekopyhän Mathilde de Vernonin
kanssa. Huomattuaan erehdyksensä Léonce pyrkii uudelleen
Delphineä kohti, mutta tämä torjuu hänet pois, kun ei tahdo tuottaa
surua Mathildelle. Tämän kuoltua on Delphine jo nunna. Léonce
syöksyy epätoivoissaan v. 1792:n melskeisiin ja kuolee yhdessä
rakastettunsa kanssa, joka ottaa myrkkyä.

Tavallaan on Delphine avainromaani ja aikalaiset olivat sen

henkilökuvissa tuntevinaan piirteitä tekijästä itsestään ja hänen
tuttavapiiristään. Rva de Staëlin suhde mieheensä ja Benjamin
Constantiin onkin antanut teokselle sen todellisuuspohjan.
Päähenkilölle ei ole vaikea löytää vastinetta elämästä. Luonteensa
vaaroja kaihtamattoman ja suloisen välittömyyden puolesta on
Delphine sama henkilö, joka kerran eräässä kirjeessä kirjoittaa rva
Récamier'lle kuuluvansa niihin, joista ei voinut olla erillään ja joiden
kanssa ei voinut olla yhdessä, ei siksi, että he olisivat pahoja ja
itsevaltaisia, vaan siksi, että heissä on muille jotakin outoa. Tekijä
kuvaa Delphinessä omaa nuoruuden-aikaista olemustaan, sisäisintä,
liikuttavinta, epäkirjallista, epävaltiollista naissieluaan. Kuten tekijän
itsensä on Delphinenkin elämässä erehdyksiä, jaloja
varomattomuuksia, jotka tarkoitusperä aateloi. Delphine sanoo
itsestään, että hän ei ollut paha, mutta että hän sentään
varomattomuudellaan ja harkitsemattomalla toiminnallaan oli saanut
pahaa aikaan. »En ole osannut oikein ohjata elämän kulkua ja niin
olen syössyt muita mukanani turmioon.» Hänen suurin vikansa on
hyvyys, hänelle ei ole olemassa mitään hyvettä ilman hyvyyttä, ei
siveellisyyttä ilman myötätuntoa toisten tuskaa kohtaan, mutta
kukaan ei rakasta häntä yhtä paljon kuin hän muita. Léonce ihailee
Delphineä, mutta antaa äitinsä määrätä itselleen vaimon, hän
asettaa Delphinen yläpuolelle kaikkien, mutta kallistaa samalla
korvansa panetteluille. Hän ei ole mikään konna, mutta ei myöskään
sankari, hän edustaa kaikessa rakkaudessaankin sovinnaisuutta,
elämän pintapuolisia arvoja ja luonteen puolinaisuutta, joilla
ominaisuuksilla rva de Staël yleensä varustaa ensimäisen rakastajan
tyypit. Ja kun Léonce sanoo: »Miksi suret kuolemaani? Etkö näe, että
tunteemme on häväisty, että minä olen loukannut sinua, että sinun
oikeastaan pitäisi vihata minua, että minä kiroan heikkouttani, enkä
sentään mahda sille mitään», kuuluu siinä jo selvästi Adolphen
äänen värinä. Lukuunottamatta eräitä piirteitä Guibertistä, joita
tähän luonnekuvaan on liitetty, on Léonce Benjamin Constant
varjopuoliltaan valaistuna. Ihannekuva hänestä on sijoitettu toiseen
henkilöön, ennakkoluulottomaan Henri Lebenseihin, joka on teoksen
tendenssin puhetorvena. Hän hyökkää purkamatonta avioliittoa,
ikuisesti sitovaa nunnalupausta ja yleensä kaikkia niitä katolisen
kirkon kuolleita muotoja vastaan, jotka estävät ihmisen omantunnon
vapautta. Vielä on romaanissa eräs huomattava henkilökuva,
harkitseva ja ulkokullaisesti hyveellinen Mathilde, jonka kylmää
elämänviisautta kuvastavat esim. tällaiset lauseet: »Elämässä ei
tehdä mitään muuten kuin laskelmasta tai omaksi huviksi» ja »en
liene neljää kertaa vaivautunut tahtomaan jotakin, mutta jos se
kerran tapahtuu, silloin saatte olla varmat siitä, ettei mikään voi
estää minua saavuttamasta päämäärääni.» Tämä kielenkäyttö on
selvästi jälkikaikua rva de Staëlin entisen ystävän Talleyrandin
häikäilemättömästä ja kyynillisestä maailmankatsomuksesta.

Samoihin aikoihin kuin Delphine ilmestyi, teki Napoleon juuri

paavin kanssa sopimuksen, jonka kautta avioliittosäännökset
kiristettiin ja kirkon valta kasvoi, ja eräällä taholla herätti teos paljon
pahaa verta. Arvostelija Fiévée esim. kirjoittaa siitä seuraavasti: »Ei
voi ajatellakaan vaarallisempaa ja epäsiveellisempää periaatetta kuin
mitä tässä teoksessa ajetaan. Delphine puhuu rakkaudesta kuin
bakkhantti, Jumalasta kuin kveekkari, kuolemasta kuin krenatööri ja
moraalista kuin sofisti.»

Tekijä on Delphinessä uskollisesti noudattanut omia runo-opillisia

ja kirjallisia periaatteitaan, samoja, joita hän lähemmin selostaa
»Kirjallisuudesta» -teoksen laajassa esipuheessa ja tutkielmassaan
Essai sur les fictions (»Tutkielma kuvausvoiman
ilmestymismuodoista») ja joissa hän liikuttavan ja todenperäisen
romaanin esikuviksi asettaa La nouvelle Héloïsen, Clarisse Harloven
ja Wertherin. Delphinen moraalisesta tarkoitusperästä hän lausuu:
»En ole koskaan tahtonut esittää Delphineä minään esikuvana, jota
tulisi seurata; teoksen motto (»Miehen tulee osata uhmata yleistä
mielipidettä, naisen alistua siihen») osoittaa, että en hyväksy
Léoncea enempää kuin Delphineäkään, mutta luulen, että on
hyödyllistä ja ankaran siveellistä näyttää, miten etevämpi henki voi
tehdä enemmänkin virheitä kuin keskinkertainen. Tarvitaan sitä
voimakkaampi ohjaus, mitä enemmän tuulta on purjeissa.» Ja
todettuaan, että hyvyys on ensimäinen kaikista ihmisominaisuuksista
hän jatkaa: »Hyvyydessä ja jaloudessa, näissä molemmissa
ominaisuuksissa on inhimillisten tekojen todellinen siveysarvo, osata
vastustaa väkeviä ja suojata heikkoja. Delphine sanoo naisille: Älkää
luottako lahjoihinne tai suloihinne; ellette kunnioita yleistä
mielipidettä, musertaa se teidät. — Se sanoo yhteiskunnalle:
Kohdelkaa hellävaroin hengen ja sielun ylemmyyttä, te ette tiedä,
kuinka suurta pahaa saatte aikaan ja kuinka suurta vääryyttä teette,
kun vainoatte vihallanne tuota ylemmyyttä, sentähden että se ei
alistu kaikkiin teidän lakeihinne; teidän rangaistuskeinonne on
suhteeton virheeseen nähden, te särjette sydämiä, te tuhoatte
ihmiskohtaloja, jotka voisivat koristaa maailmaa, te olette tuhat
kertaa syyllisempiä kuin ne, joita tuomitsette.»

Rva de Staël on erinomainen aatekirjailija, mutta muotoa, tyyliä,

puhtautta, kirkkautta, huoliteltua rakennetta ei häneltä tule pyytää.
Hän luettaa kokonaan sisäisen eleen, haltioitumisen,
ajatusryöppynsä voimaan »Saadakseen hänen teoksensa
täydellisemmiksi olisi häneltä pitänyt riistää pois eräs taito,
keskustelutaito» sanoo rva de Staëlista sattuvasti Chateaubriand.
Mutta vanhentuneesta tyylistään huolimatta laskee m.m. Brandes
Delphinen emigranttikirjallisuuden kaikkein elinvoimaisimpiin
tuotteisiin.

Delphinen ilmestyessä oleskeli tekijä Sveitsissä, sillä hän oli jo

korkeimmalta taholta saanut hyvin selviä viittauksia siihen suuntaan,
ettei hänen ollut hyvä kauemmin viipyä Ranskassa. Myöskin pakoili
hän tuota siveellisen suuttumuksen myrskyä, jonka teos, verraten
syyttömästi, herätti. Sillä joskin rva de Staël kapinoi vanhentunutta
tapasiveyttä vastaan ja alottaa yksilön vapaustaistelun yhteiskuntaa
vastaan, ei hän intoile vapaan rakkauden puolesta kuten 30 v.
myöhemmin George Sand, jonka oma aviollinen haaksirikkoutuminen
johti taisteluun avioliittoa vastaan ylipäänsä. Rva de Staëlin
sankarittaret eivät ole vielä emansipeerattuja, mutta he kärsivät
kahleistaan tietoisesti.

Syksyllä v. 1803 uskaltaa rva de Staël tulla takaisin Ranskaan

asettuen asumaan kymmenen peninkulman päähän Parisista. Mutta
silloin päättää hallitus, että tämä »ulkomaalainen nainen» ei saa
jäädä maahan. Turhaan koettaa rva de Staël kirjeellisesti hellyttää
ensimäistä konsulia huomauttaen iroonisesti, että tämä vainoamalla
häntä valmistaa hänelle kalliisti maksetun kuuluisuuden päästä
pienellä rivillä osalliseksi hänen historiastaan. Maanpaosta tulee täysi
tosi. Vieraalla maalla, sielläkin joka hetki Napoleonin salaisen poliisin
ahdistamana, saa rva de Staël viettää työstä ja tuskasta
täyteläisimmät vuotensa aina Napoleonin kukistumiseen asti. Vain
silloin tällöin hän salaa 40 peninkulman etäisyydestä teostensa
painatus hommissa kiertelee Parisia kuin perho liekkiä. Tähän
ajanjaksoon sisältyy rva de Staëlin varsinainen kirjallinen voimakausi
(v. 1800—1811). Haihtuva nuoruus rakkauden harhakuvitelmineen,
lisääntyvä vaino, kalventuvat ystävyyssuhteet, sairaus kypsyttävät ja
syventävät hänen luonnettaan. Hän huomaa, että suurimmistakaan
kärsimyksistä ei kuole, että hengen kyvyt kasvavat tuskasta. Tähän
asti on Parisin seurapiiri ollut hänen kaikkensa, nyt tulee Europa siksi
suureksi näyttämöksi, jolla hän koettelee voimiaan.
 Ensiksi matkustaa hän Saksaan, jonka suuret kirjalliset nimet ja
outo romanttinen lumo jo kauan ovat hänen mielikuvitustaan ja
uteliaisuuttaan askarruttaneet. Matkan päämääränsä on ensi sijassa
»Saksan Ateena», Weimar, jossa kuuluisa kirjailijatar on herttua Karl
Augustin ja herttuatar Louisen kunniavieraana ja tekee tuttavuutta
m.m. Goethen ja Schillerin kanssa. Sieltä jatkuu matka Berliniin,
jonne hän saapuu v. 1804 maaliskuussa. Preussin hovissa otetaan
rva de Staël vastaan yhtä suurin kunnianosoituksin kuin Weimarissa
ja hän jatkaa täällä väsymätöntä löytöretkeilyään Saksan henkisen
ylimystön maailmassa. Muun muassa tutustuu hän Ruotsin
lähettilään Brinkmanin luona Berlinin seura-elämän keskipisteeseen
Rahel Varnhageniin, ja nämä molemmat etevät naiset vaihtavat
keskenään henkeviä kohteliaisuuksia. Lisäksi tekee rva de Staël täällä
tärkeän valloituksen: hän saa A. W. Schlegelin suostumaan poikiensa
kasvattajaksi ja liittää hänet täten elin-ijäkseen kaikkein
läheisimpään piiriinsä.

Suuresti katsottuna oli Saksan matka rva de Staëlille siis

yhtenäistä voittokulkua. Tosin aiheuttaa tämä vilkas ranskalainen
salonkikeskustelijatar suurista avuistaan huolimatta monta salaista
hermostumisen hetkeä raskaille saksalaisille. Koettaessaan
pintapuolisessa tiedonjanossaan pusertaa muutamassa minuutissa
ulos kokonaisen filosofisen rakennelman tyrmistyttää hän itse
Fichtenkin. Toiselta puolen tuottavat saksalaiset, myös tuo rouva de
Staëlin niin suuresti ihailema Goethe, hänelle pettymyksiä. Mutta kun
eräs ystävä väittää, ettei rva de Staël kykene ymmärtämään
Goetheä, vastaa tämä: »Minä ymmärrän kaiken, mikä on
ymmärtämisen arvoista, ja mitä minä en ymmärrä, sitä ei ole
olemassa».
 Tämä matka keskeytyy kuitenkin surullisesti. Rva de Staëlin
jumaloitu isä kuolee 10 p:nä huhtikuuta. Constant rientää
ystävätärtään vastaan Weimariin, jossa »ensimäiset hetket olivat
järisyttäviä». Constant, joka jo vuosikausia on kirjeissään serkulleen
ja tädilleen soimannut onnetonta luonnettaan siitä, ettei se löydä
onneaan edes »parhaimman ja henkevimmän naisen» seurasta,
vaikka tämä on »ainukainen olento korkealla yläpuolella muiden»,
eikä myöskään jaksa katkoa kahleitaan, on juuri ennen Saksan
matkaa päättänyt erota. »Oltuani niin monta vuotta sidottu
avioliittoakin ankarammin sitein kaipaan hengittää vapauden ilmaa»,
kirjoittaa hän. Mutta ratkaisevan hetken tullen jää hän taas tuon
»mies-naisen» lumoihin, vaikkakin toinen nainen, muuan rouva
Dutertre jo viittoo hänelle aviollisen onnen sulottarena. Niinpä on
hän seurannut rouva de Staëlia retken alkupuolella Metziin,
Frankfurtiin ja Weimariin ja jatkaa nyt matkaa hänen kanssaan
Coppet'hen lohduttajana ja myötäkärsijänä. Rva de Staël
suunnittelee Italian matkaa ja tästä toivoo Constant itselleen uutta
vapautumisen tilaisuutta. Hänen päiväkirjassaan luetaan seuraavaa:
»Kerrotaan, että rutto leviää Italiassa. Rouva de Staël ei voi
matkustaa sinne, siis olen pakotettu jäämään tänne. Voi melkein
sanoa, että maanpako, kuolema ja rutto ovat liittoutuneet pitämään
minua kahlehdittuna. Kuinka olisin voinut jättää rouva de Staëlin
kaksi vuotta sitten, kun hänet karkoitettiin maasta? Tai seitsemän
kuukautta sitten, kun hän kadotti isänsä? Tai kuinka voin jättää
hänet nyt, kun hän on luopunut matkastaan? Mitä voin kohtaloa
vastaan!» Italian matkasta tuli kuitenkin tosi. Laadittuaan isästään
muistokirjoituksen jätti rva de Staël suruhuoneen ja Lyonissa
sanoivat rakastavaiset toisilleen jäähyväiset. Ainoastaan Schlegel
seurasi mukana Italiaan.
 Roomassa valmistettiin rva de Staëlille loistava vastaanotto ja
Arkadinen Akatemia lausui hänet tervetulleeksi lukuisin sonetein.
Lukuunottamatta runoilija Vincenzo Montia, joka seurasi Coppet'n
linnanrouvaa Sveitsiin, eivät italialaiset erikoisemmin innostuta rva de
Staëlia, yhtä vähän Italian luonto. »Jos ei yleinen tapa siihen
velvoittaisi, en viitsisi avata ikkunaani edes ensimäistä kertaa
nähdäkseni Napolin lahtea, jota vastoin voisin matkata kernaasti
vaikka 500 peninkulmaa saadakseni keskustella jonkun nerokkaan
henkilön kanssa, jota en tunne», sanoo hän itsestään.

V. 1805 kesäkuussa on hän jälleen Coppet'ssa ja kirjoittaa nyt

kuuluisimman romaaninsa Corinnen. Se on intohimoisen
lyyrillisyyden siivittämä autobiografinen ja järkeilevä
tendenssiromaani ja samalla vertaileva tutkielma niistä eri
kansallisuuksista, joihin rva de Staël on tutustunut. Toiminnan
kehystänä on Englanti, jossa hän oli käynyt 12 vuotta sitten, ja
Italia, josta hän juuri oli palannut. Aineksina käyttää tekijä omia
kokemuksiaan ja tunteitaan, niitä hän erittelee ja määrittelee,
puolustaen intohimon ja innostuksen oikeutta elämässä. Corinne on
ihannekuva tekijästä, aivan kuin Delphine on todellisuuskuva hänestä
hänen nuoruusajoiltaan. Corinne on astunut ulos kodin ahtaasta
piiristä. Hänellä on miehen kanssa yhteistä ei ainoastaan taistelu ja
intohimot, vaan myös maine ja nerous. Corinne on kaunis ja
monipuolisen lahjakas, runoilija, maalaaja, näyttelijä, laulaja, kaikkea
yht'aikaa. Hän on liikuttavan naisellinen ja sentään henkisesti paljon
ylempänä sukupuoltaan. Hänellä on ranskalaisen »esprit» ja
italialaisen loistava mielikuvitus, etelämaalaisen kuuma ja vilkas
temperamentti ja pohjoismaalaisen melankolian surunsuoni
sielussaan. Hänessä on onneen luodun lapsen tiedotonta, itsekästä
ilomieltä ja sentään hän on hyvä, sanan parhaimmassa
merkityksessä. Hän on improvisoija, viimeinen Italian ylevistä
sibylloista, riemukulussa viedään hänet Capitoliumille
seppelöitäväksi. Tällöin, elämänsä auringon korkeimmillaan ollessa,
koettaa hän sitoa yhteen neron ja lemmen onnen, myrtin ja laakerin.
Hän rakastuu. Ja pian muuttuu innostunut sibylla yhdeksi noista
19:nnen vuosisadan monista särkyneistä hengistä, jotka taistelevat
onnestaan yhteiskunnan kanssa. Hän sortuu taiteilijakutsumuksensa
ja rakkautensa ristiriitaan. Kirjan pääajatus tulee esille Corinnen
mietteissä: »Miksi on nero onnettomuus? Miksi on se estänyt minua
tulemasta rakastetuksi? Löytääkö Osvald muissa naisissa enemmän
sielua, hellyyttä, enemmän henkevyyttä kuin minussa? Ei, hän
tahtoo löytää vähemmän, sillä hän tahtoo olla sopusoinnussa
yhteiskunnan kanssa. Minä tarkastelen joskus itseäni kuin vieras
ikään ja säälin itseäni. Minä olin henkevä, suora, hyvä, jalomielinen,
tunteellinen, miksi tämä kaikki kääntyy onnettomuudeksi? Onko
maailma todella paha ja riistävätkö toiset ominaisuudet meiltä aseet
kädestä, sensijaan että antaisivat meille voimaat» Lopulla on Corinne
vain lemmentuskissaan kärsivä nainen, joka huudahtaa: »Jumalani,
kuolema tai hänen rakkautensa!» Osvaldia sitovat kansalliset
ennakkoluulot: jää kuolema. Mutta ennen kuolemaansa virittää
Corinne vielä joutsenlaulunsa, jossa ilmenee ylväs kohtaloon
alistuminen, kirkastunut rauha. Hän tunnustaa: »Kaikista
sielunkyvyistä on kärsimyksen kyky ainoa, jonka olen viljellyt
huippuunsa. Olisin täyttänyt tarkoitukseni ja ollut taivaan lahjojen
arvoinen, jos olisin lyyrallani ylistänyt taivaallista hyvyyttä.»

Romaanin rakenne on huono, tilanteet pingoitettuja, sen tragiikka

osaksi vanhentunutta ja tekijän käsitys nerollisuudesta kovin
pintapuolinen. Mutta kaiken suursanaisen näytteille asettamisen alta
kuuluu rehellisesti kärsivän sydämen ja täydellisyyteen kamppailevan
ihmishengen tuskanhuuto. »Italian ja Englannin suhteen hän on
usein oikeassa», näin arvostelee sitä Byron, »useammin vielä
väärässä, mutta siinä, mikä koskee sydäntä, jolla on vain yksi
kansallisuus eikä mitään isänmaata, ei hän erehdy juuri koskaan.»

Brandes nimittää Corinnea. runoelmaksi kansallisista

ennakkoluuloista. Lordi Nelvillen ja kreivi d'Erfeuil'in hahmoissa
ruoskii tekijä englantilaisten ja ranskalaisten luonnevikoja. Kun
Oswald, puhuessaan Englannista, kysyy Corinnelta: »Kuinka olette
voinut jättää tuon siveyden ja säädyllisyyden kotimaan ja valita tuon
rappeutuneen Italian toiseksi isänmaaksenne»? vastaa Corinne:
»Tässä maassa me olemme vaatimattomia, emme ylvästeleviä
niinkuin englantilaiset, emmekä itsehyväisiä niinkuin ranskalaiset.»
Kuvatessaan Oswaldia on tekijä muistellut Constantia, mutta
yhdistänyt häneen myös piirteitä itsestään, isästään ja yleisestä
englantilaisesta kansallisluonteesta, sentähden tämän luonnekuva
onkin jonkin verran teoreettinen. Teoreettinen on myös kuva hänestä
itsestään Corinnena ja kuitenkin niin kokonaan häntä itseään. Suhde
Constantiin kuultaa läpi joka kohdasta. »Corinnen kanssa oli hänellä
yhteistä ei ainoastaan Capitolium, vaan myös kärsimysten tuottama
kuolema», sanoo rva de Staëlista kauniisti Sainte-Beuve.

Constant on tehnyt rva de Staëlille samanlaisen vastapalveluksen

v. 1816 julkaisemassaan, syviä sielunpaljastuksia sisältävässä
tunnustusromaanissaan Adolphe, joka juuri näihin aikoihin on
kirjoitettu. Ellénore en toisintokuva rva de Staëlista, René'n
hengenheimolainen, Adolphe taas tekijästä itsestään. Mutta
rakkauden runous on tässä teoksessa vain muuttunut todelliseksi
rakkauden psykologiaksi, jonka säälimättömässä ja alasrepivässä
sielunerittelyssä tuntuu uudenaikaisen analyytikon julma,
kaunistelematon ote. »Kaikki tulivuoret ovat vähemmän
tultasyökseviä kuin tämä nainen», sellainen on Constantin
mainesana ystävättärestään, ja tätä luonnepiirrettä tehostaa hän
myös Ellénoressa. Hän on jonkunlainen nais-Werther, miestä
vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva,
jollaisiksi Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa.

Omituista: Adolphen »sens moral» käy aivan yhteen Delphinen

ydinajatuksen kanssa: yhteiskunta on liian voimakas, voi sitä naista,
joka etsii tukea tunteesta, jota vastaan yhteiskunta aseistautuu!

Corinne ilmestyi v. 1807 yht'aikaa Parisissa ja Leipzigissä; siitä tuli

tekijän eläessä kuusi painosta ja se innoitti m.m. Grillparzerin
kirjoittamaan kuuluisan Sapphonsa. Tämä menestys vakiinnutti
lopullisesti rva de Staëlin kirjallisen maineen. Tästä lähtien on hän
koko Europan tunnustama runotar, toinen Corinne, Coppet'n
ruhtinaallinen valtiatar.
IV.

Tuhansittain matkailijoita käy vieläkin katsomassa tuota Geneve-

järven rannalla, tummien, metsäpeitteisten vuorten keskessä
uinuvaa Coppet'n linnaa, joka puutarhoineen on säilynyt jotensakin
samanlaisessa kunnossa, kuin mitä se oli kuuluisuutensa aikoina, ja
joka mykkään juhlallisuuteensa kätkee niin paljon muistoja ja
sielunsalaisuuksia. Ihana maanpaon paikka! Mutta pakolaiselle
itselleen, jota alati vaivasi parantumaton »pääkaupunkitauti», se oli
kidutuskammio, vaikkakin hän karkoittaakseen ikäväänsä täyttää
talonsa vierailla. Silloin vasta kävi ero Parisista rva de Staëlille todelta
sietämättömäksi, kun se muuttui pakolliseksi. »Ei kukaan voi
kuvitellakaan, mitä on maanpako», kirjoittaa hän, »se on satapäinen
onnettomuuden lohikäärme.» Itse linnanrouva lieneekin ollut ainoa,
joka ei viihtynyt Coppet'ssa.

Ruvetessaan poliisivoimalla taistelemaan kynää ja sanaa vastaan

ja ajaessaan maanpakoon Ranskan voimakkaimman ja
lahjakkaimman naisen oli Napoleon sangen huonosti laskenut tämän
toimenpiteen seuraukset. Sensijaan että jännitys hänen ja rva de
Staëlin välillä omassa maassa olisi jäänyt jonkinlaiseksi
nurkkakuntaiseksi kysymykseksi, saavutti se nyt kansainvälisen
kantavuuden. Maanpako on aina antanut siivet kirjailijan maineelle,
vielä enemmän tässä tapauksessa, jossa Europan itsevaltiaan
raakamaisesti vainoama kirjailija oli nainen. Rva de Staël edustaa
tästä lähtien ikäänkuin toista valtiomahtia Europassa.

Coppet'ssa on useinkin mitä kansainvälisin yleisö. Siellä majailee

maanpakolaisia, vierailee ruhtinaita ja runoilijoita eri maista. Rva de
Staëlin tavallisimpaan seurapiiriin kuuluvat, paitsi Constantia ja
Schlegeliä, jotka lukeutuivat kuin kotiväkeen, mutta jotka siitä
huolimatta eivät voineet sietää toisiaan, hänen vanha ystävänsä
Montmorency, historiankirjoittaja Sismondi, kirjailija Bonstetten,
runoilijat Monti, Zacharias Werner, Oehlenschläger, näyttelijä Talma,
Preussin prinssi August ja rva Récamier ihailijaparvineen. Rva de
Staëlilla oli ihailtavassa määrässä kyky yhdistää mitä erilaisimpia
aineksia. »Kaikki nuo miehet hänen ympärillään», kirjoittaa Zacharias
Werner Saksaan, »eivät ole muodostamassa häntä, kuten Saksassa
väärin luullaan, päinvastoin saavat he häneltä yhteiskunnallista
kasvatusta.» Elämä Coppet'ssa on sangen omituista ja
epäsäännöllistä, jouteliasta ja työteliästä yht'aikaa. Tärkeintä kaikille
näyttää olevan filosofinen keskustelu, lausuminen, näytteleminen.
Rva de Staël itse, joka jo nuorena äitinsä salongissa on oppinut
lausuntoa näyttelijätär Claironilta, on etevä, mukaansatempaava
näyttelijätär ja esiintyy mielellään suurissa traagillisissa pääosissa.
Myöskin arkiseurustelussaan pukeutuu linnanrouva näyttämöllisen
koristeellisesti. Hänen hiuksiaan kiertää turbaania muistuttava
päähine, hartioilla on antiikkinen poimuviitta ja kädessä jokin pikku
esine, lehvä, viuhka, hopeinen kynäveitsi tai paperileija, jolla hän
leikittelee puhuessaan. Palvelijan on ruokapöytään aina asetettava
tuore, viheriä oksa hänen lautasensa viereen. Havainnollisimman
kuvan hänestä antanee Gérardin v. 1821 muistista maalaama
muotokuva, jossa rva de Staël esiintyy kaikkine näine
tunnusmerkillisine lisäntöineen, kauniit, täyteläiset käsivarret ja rinta
paljaina. Mielivaltaisemmin runollinen on varmaan rva Vigée
Lebrunin v. 1807 maalaama muotokuva rva de Staëlista Corinnana
lyyra kädessä.

Kirjallista työtä tehtiin Coppet'n huvilinnassa ahkerasti. Väliin

saattoi joka nurkassa olla joku teosta kirjoittamassa. Työkyvyssä vei
kuitenkin emäntä itse voiton kaikista vieraistaan. Kirjoituspöytiä ei
ollut. Vasta Corinnen jälkeen sai rva de Staël oikean kirjoituspöydän.
Sitä ennen käytti hän vain pientä sahviaanikantista, polville
asetettavaa tukisalkkua, jossa hän piti käsikirjoituksiaan ja
kirjevaihtoaan ja jota hän kuletteli mukanaan huoneesta toiseen.

Kaikkien seuravelvollisuuksiensa ohella ei rva de Staël laiminlyönyt

lastensakaan kasvatusta. Hän oli erinomainen äiti, niinkuin hän oli
hellä tytär ja uskollinen ystävä. Lapset olivat intohimoisesti
kiintyneitä äitiinsä. Rva de Staël ei tahtonut lapsistaan omaa
kaikuaan, hän oli heidän ystävänsä ja hänellä oli oma sisäinen
tapansa kasvattaa heitä, joka herätti heissä rajatonta luottamusta ja
kunnioitusta. »Jos teette väärin» saattoi hän sanoa heille, »en ole
siitä vain surullinen, vaan tunnen sen olevan omaa syytäni.» Tämä
jalo itsesyytös kannusti lapsia koettamaan parastaan. Vaikkakin he
elivät tässä alituisessa epäjärjestyksessä ja tekivät mitä heitä halutti,
kukin taipumuksiaan noudattaen, oppivat he kuitenkin yhtä ja toista,
etupäässä kieliä, musiikkia, piirustusta, kirjallisuutta, metafysiikkaa.
Mitä neulaan tulee, niin sellaista ei liene löytynyt koko talossa.
Äitinsä lempilapsen, suloisen, enkelimäisen Albertinen naisellisia
hyveitä ei tämä puutos kuitenkaan himmentänyt. Hän oli pieni,
mallikelpoinen olento, ainoa maailmassa, joka ei koskaan tuottanut
rva de Staëlille muuta kuin iloa. Pojista ei tullut mitään erikoista,
heissä oli jotakin sammunutta, kuten tulisieluinen äiti murhemielin
huomautti Schlegelille. Albert kuoli jo v. 1813 kaksintaistelussa
Ruotsin Pommerissa.

Talvella v. 1807—1808 matkustaa rva de Staël Schlegelin seurassa

uudestaan Saksaan sen kansallissielua tutkimaan, joka tutkimus
edellisellä kerralla jäi kesken. Hän suunnittelee nyt suurinta
voimannäytettään: tyhjentävää teosta Saksanmaasta. Tällä kertaa
hän ulottaa matkansa aina Wieniin asti.

Mutta ei työ eivätkä matkat voi lauhduttaa hänen kalvavaa Parisi-

kaihoaan. Hän ponnistelee herkeämättä päästäkseen takaisin
Ranskaan. Wienistä pitäin hän kirjoittaa Talleyrandille: »Te kirjoititte
minulle 13 vuotta sitten Amerikasta: 'Jos minun täytyy olla täällä
vielä vuosi, niin kuolen.' Minä voisin sanoa samaa, minä menehdyn
täällä.» Napoleon on heltymätön. Tammikuussa v. 1808 tapahtuu
hänen ja August de Staëlin välillä seuraavanlainen keskustelu: —
Missä on äitinne? — Wienissä, Sire, tai ainakin juuri lähdössä sinne.
— No, siellä hän on oikealla paikallaan ja saa olla tyytyväinen. Siellä
hän oppii saksaa. Äitinne ei ole paha, hän on hyvin älykäs,
erinomaisen älykäs, mutta ei mitään kuria!

Myöskin ruhtinas Metternich koettaa myöhemmin ajaa rva de

Staëlin asiaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Keisari on
järkähtämätön mielipiteessään: »En tahdo häntä Parisiin», sanoo
hän. »Jos rva de Staël olisi rojalisti tai tasavaltalainen, ei minulla olisi
mitään sitä vastaan. Mutta hän on une machine à mouvement, joka
panee salongit liikkeelle. Vain Ranskassa on sellainen rouva
peloittava ja tänne en tahdo häntä.»

Rva de Staël saa siis palata kauniisti takaisin Sveitsiin ja täällä

odottaa häntä ankara isku: Benjamin Constant on mennyt naimisiin!
 Tämä yllättävä tapa pelastautua rakkautensa orjuudesta, johon
Constant rva de Staëlin poissa ollessa oli turvautunut, ei kuitenkaan
ollut aivan odottamaton. Viimeiset vuodet olivat olleet ylen
myrskyisiä rakastavien elämässä. Rva de Staël oli kyllä edelleen
syvästi kiintynyt Constantiin, mutta hänellä oli samalla toisia
tilapäisiä harrastuksia ja ihastuksia, jotka aina olivat etualalla, eikä
hän tahtonut sitoa itseään. Constant ei myöskään voinut elää ilman
rva de Staëlia, mutta samalla oli hän salaisessa kirjevaihdossa rva
Dutertren kanssa ja, etenkin tuskastumisen hetkinään, erittäin
heikko tämän nuoruuden rakkautensa esineen, syntyisin Charlotte
von Hardenbergin suloille, tämä kun lisäksi oli valmis luopumaan
toisesta avioliitostaan liittyäkseen Constantiin. Saatuaan vihiä tästä
asian käänteestä joutuu rva de Staël pois suunniltaan. Hän
heittäytyy Constantin jalkoihin, lupaa mieluummin naida kuin
kadottaa hänet, tai tappaa itsensä. »Mikä raivotar», huudahtaa
Constant päiväkirjassaan, »taivas varjelkoon meitä toisistamme!» He
pitävät keskenään hirvittäviä kohtauksia, joihin, kuten eräs
silminnäkijä todistaa, »kaksi nerokasta ihmistä käytti enemmän
henkevyyttä kuin mitä Jumala vielä koskaan kenellekään
kuolevaiselle on antanut toistensa kiusaamiseksi», ja — sopivat
jälleen. Joku henkevä ja hieno käänne keskustelussa vain, ja sotaiset
puolet rauhoittuvat, rakastuvat toisiinsa jälleen, viettävät hetkisen
sulassa sovinnossa ja sopusoinnussa, alkaakseen vähän ajan päästä
epätoivoisen murhenäytelmänsä uudestaan.

Peläten rva de Staëlin vihaa ei Constant ensin uskaltanut tehdä

avioliittoaan julkiseksi. Hän oli pahemmassa kuin pulassa. Charlotte
vannoi myrkyttävänsä itsensä, ja lienee tehnytkin itsemurhan
yrityksen, jos Constant ei luopuisi rva de Staëlista antamalla uuden
avioliittonsa kaikkien tiedoksi. Toiselta puolen uhkasi rva de Staël
iskeä tikarin sydämeensä, jos se tapahtuisi. Vihdoin tehtiin sellainen
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebookluna.com