Get the full ebook with Bonus Features for a Better Reading Experience on ebookmeta.

com

An Introduction to Parallel Programming Pacheco

Peter S Malensek Matthew

https://ebookmeta.com/product/an-introduction-to-parallel-
programming-pacheco-peter-s-malensek-matthew/

OR CLICK HERE

DOWLOAD NOW

Download more ebook instantly today at https://ebookmeta.com

 Recommended digital products (PDF, EPUB, MOBI) that
you can download immediately if you are interested.

An Introduction to Parallel Programming 2nd Edition Peter

Pacheco

https://ebookmeta.com/product/an-introduction-to-parallel-
programming-2nd-edition-peter-pacheco/

ebookmeta.com

An Introduction to C GUI Programming Simon Long

https://ebookmeta.com/product/an-introduction-to-c-gui-programming-
simon-long/

ebookmeta.com

Introduction to Python Programming 1st Edition S

https://ebookmeta.com/product/introduction-to-python-programming-1st-
edition-s/

ebookmeta.com

Smart Moves : Simple Ways to Take Control of Your Life -

Money, Career, Wellbeing, Love 1st Edition Téa Angelos

https://ebookmeta.com/product/smart-moves-simple-ways-to-take-control-
of-your-life-money-career-wellbeing-love-1st-edition-tea-angelos/

ebookmeta.com
Clinical Veterinary Advisor Dogs and Cats Fourth Edition
Leah A Cohn Etienne Cote

https://ebookmeta.com/product/clinical-veterinary-advisor-dogs-and-
cats-fourth-edition-leah-a-cohn-etienne-cote/

ebookmeta.com

The Intertextual Knot An Analysis of Alfred Hitchcock s

Rope 2nd Edition Dario Martinelli

https://ebookmeta.com/product/the-intertextual-knot-an-analysis-of-
alfred-hitchcock-s-rope-2nd-edition-dario-martinelli/

ebookmeta.com

Ashenden 1st Edition W Somerset Maugham

https://ebookmeta.com/product/ashenden-1st-edition-w-somerset-maugham/

ebookmeta.com

Points of Contact : The Shared Intellectual History of

Vocalisation in Syriac, Arabic, and Hebrew 1st Edition
Nick Posegay
https://ebookmeta.com/product/points-of-contact-the-shared-
intellectual-history-of-vocalisation-in-syriac-arabic-and-hebrew-1st-
edition-nick-posegay/
ebookmeta.com

This Spells Trouble 1st Edition Olivia Hardin

https://ebookmeta.com/product/this-spells-trouble-1st-edition-olivia-
hardin/

ebookmeta.com
The Wills Eye Manual Office and Emergency Room Diagnosis
and Treatment of Eye Disease Kalla Gervasio

https://ebookmeta.com/product/the-wills-eye-manual-office-and-
emergency-room-diagnosis-and-treatment-of-eye-disease-kalla-gervasio/

ebookmeta.com
An Introduction to Parallel
Programming

SECOND EDITION

Peter S. Pacheco
University of San Francisco

Matthew Malensek
University of San Francisco
Table of Contents

Cover image

Title page

Copyright

Dedication

Preface

Chapter 1: Why parallel computing

1.1. Why we need ever-increasing performance

1.2. Why we're building parallel systems

1.3. Why we need to write parallel programs

1.4. How do we write parallel programs?

1.5. What we'll be doing

1.6. Concurrent, parallel, distributed

1.7. The rest of the book

 1.8. A word of warning

1.9. Typographical conventions

1.10. Summary

1.11. Exercises

Bibliography

Chapter 2: Parallel hardware and parallel software

2.1. Some background

2.2. Modifications to the von Neumann model

2.3. Parallel hardware

2.4. Parallel software

2.5. Input and output

2.6. Performance

2.7. Parallel program design

2.8. Writing and running parallel programs

2.9. Assumptions

2.10. Summary

2.11. Exercises

Bibliography

Chapter 3: Distributed memory programming with MPI

 3.1. Getting started

3.2. The trapezoidal rule in MPI

3.3. Dealing with I/O

3.4. Collective communication

3.5. MPI-derived datatypes

3.6. Performance evaluation of MPI programs

3.7. A parallel sorting algorithm

3.8. Summary

3.9. Exercises

3.10. Programming assignments

Bibliography

Chapter 4: Shared-memory programming with Pthreads

4.1. Processes, threads, and Pthreads

4.2. Hello, world

4.3. Matrix-vector multiplication

4.4. Critical sections

4.5. Busy-waiting

4.6. Mutexes

4.7. Producer–consumer synchronization and semaphores

4.8. Barriers and condition variables

 4.9. Read-write locks

4.10. Caches, cache-coherence, and false sharing

4.11. Thread-safety

4.12. Summary

4.13. Exercises

4.14. Programming assignments

Bibliography

Chapter 5: Shared-memory programming with OpenMP

5.1. Getting started

5.2. The trapezoidal rule

5.3. Scope of variables

5.4. The reduction clause

5.5. The parallel for directive

5.6. More about loops in OpenMP: sorting

5.7. Scheduling loops

5.8. Producers and consumers

5.9. Caches, cache coherence, and false sharing

5.10. Tasking

5.11. Thread-safety

5.12. Summary
 5.13. Exercises

5.14. Programming assignments

Bibliography

Chapter 6: GPU programming with CUDA

6.1. GPUs and GPGPU

6.2. GPU architectures

6.3. Heterogeneous computing

6.4. CUDA hello

6.5. A closer look

6.6. Threads, blocks, and grids

6.7. Nvidia compute capabilities and device architectures

6.8. Vector addition

6.9. Returning results from CUDA kernels

6.10. CUDA trapezoidal rule I

6.11. CUDA trapezoidal rule II: improving performance

6.12. Implementation of trapezoidal rule with warpSize thread

blocks

6.13. CUDA trapezoidal rule III: blocks with more than one warp

6.14. Bitonic sort

6.15. Summary
 6.16. Exercises

6.17. Programming assignments

Bibliography

Chapter 7: Parallel program development

7.1. Two n-body solvers

7.2. Sample sort

7.3. A word of caution

7.4. Which API?

7.5. Summary

7.6. Exercises

7.7. Programming assignments

Bibliography

Chapter 8: Where to go from here

Bibliography

Bibliography

Bibliography

Index
Copyright
Morgan Kaufmann is an imprint of Elsevier
50 Hampshire Street, 5th Floor, Cambridge, MA 02139,
United States

Copyright © 2022 Elsevier Inc. All rights reserved.

No part of this publication may be reproduced or

transmitted in any form or by any means, electronic or
mechanical, including photocopying, recording, or any
information storage and retrieval system, without
permission in writing from the publisher. Details on how to
seek permission, further information about the Publisher's
permissions policies and our arrangements with
organizations such as the Copyright Clearance Center and
the Copyright Licensing Agency, can be found at our
website: www.elsevier.com/permissions.

This book and the individual contributions contained in it

are protected under copyright by the Publisher (other than
as may be noted herein).
Cover art: “seven notations,” nickel/silver etched plates,
acrylic on wood structure, copyright © Holly Cohn

Notices
Knowledge and best practice in this field are constantly
changing. As new research and experience broaden our
understanding, changes in research methods,
professional practices, or medical treatment may become
necessary.
Practitioners and researchers must always rely on their
own experience and knowledge in evaluating and using
any information, methods, compounds, or experiments
described herein. In using such information or methods
they should be mindful of their own safety and the safety
of others, including parties for whom they have a
professional responsibility.

To the fullest extent of the law, neither the Publisher nor

the authors, contributors, or editors, assume any liability
for any injury and/or damage to persons or property as a
matter of products liability, negligence or otherwise, or
from any use or operation of any methods, products,
instructions, or ideas contained in the material herein.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

A catalog record for this book is available from the Library
of Congress

British Library Cataloguing-in-Publication Data

A catalogue record for this book is available from the
British Library

ISBN: 978-0-12-804605-0

For information on all Morgan Kaufmann publications

visit our website at https://www.elsevier.com/books-and-
journals

Publisher: Katey Birtcher

Acquisitions Editor: Stephen Merken
Content Development Manager: Meghan Andress
Publishing Services Manager: Shereen Jameel
Production Project Manager: Rukmani Krishnan
Designer: Victoria Pearson

Typeset by VTeX
Printed in United States of America

Last digit is the print number: 9 8 7 6 5 4 3 2 1

Dedication

To the memory of Robert S. Miller

Preface
Parallel hardware has been ubiquitous for some time
now: it's difficult to find a laptop, desktop, or server that
doesn't use a multicore processor. Cluster computing is
nearly as common today as high-powered workstations
were in the 1990s, and cloud computing is making
distributed-memory systems as accessible as desktops. In
spite of this, most computer science majors graduate with
little or no experience in parallel programming. Many
colleges and universities offer upper-division elective
courses in parallel computing, but since most computer
science majors have to take a large number of required
courses, many graduate without ever writing a
multithreaded or multiprocess program.
It seems clear that this state of affairs needs to change.
Whereas many programs can obtain satisfactory
performance on a single core, computer scientists should
be made aware of the potentially vast performance
improvements that can be obtained with parallelism, and
they should be able to exploit this potential when the need
arises.
Introduction to Parallel Programming was written to
partially address this problem. It provides an introduction
to writing parallel programs using MPI, Pthreads, OpenMP,
and CUDA, four of the most widely used APIs for parallel
programming. The intended audience is students and
professionals who need to write parallel programs. The
prerequisites are minimal: a college-level course in
mathematics and the ability to write serial programs in C.
 The prerequisites are minimal, because we believe that
students should be able to start programming parallel
systems as early as possible. At the University of San
Francisco, computer science students can fulfill a
requirement for the major by taking a course on which this
text is based immediately after taking the “Introduction to
Computer Science I” course that most majors take in the
first semester of their freshman year. It has been our
experience that there really is no reason for students to
defer writing parallel programs until their junior or senior
year. To the contrary, the course is popular, and students
have found that using concurrency in other courses is much
easier after having taken this course.
If second-semester freshmen can learn to write parallel
programs by taking a class, then motivated computing
professionals should be able to learn to write parallel
programs through self-study. We hope this book will prove
to be a useful resource for them.
The Second Edition
It has been nearly ten years since the first edition of
Introduction to Parallel Programming was published.
During that time much has changed in the world of parallel
programming, but, perhaps surprisingly, much also remains
the same. Our intent in writing this second edition has been
to preserve the material from the first edition that
continues to be generally useful, but also to add new
material where we felt it was needed.
The most obvious addition is the inclusion of a new
chapter on CUDA programming. When the first edition was
published, CUDA was still very new. It was already clear
that the use of GPUs in high-performance computing would
become very widespread, but at that time we felt that
GPGPU wasn't readily accessible to programmers with
relatively little experience. In the last ten years, that has
clearly changed. Of course, CUDA is not a standard, and
features are added, modified, and deleted with great
rapidity. As a consequence, authors who use CUDA must
present a subject that changes much faster than a
standard, such as MPI, Pthreads, or OpenMP. In spite of
this, we hope that our presentation of CUDA will continue
to be useful for some time.
Another big change is that Matthew Malensek has come
onboard as a coauthor. Matthew is a relatively new
colleague at the University of San Francisco, but he has
extensive experience with both the teaching and
application of parallel computing. His contributions have
greatly improved the second edition.
About This Book
As we noted earlier, the main purpose of the book is to
teach parallel programming in MPI, Pthreads, OpenMP, and
CUDA to an audience with a limited background in
computer science and no previous experience with
parallelism. We also wanted to make the book as flexible as
possible so that readers who have no interest in learning
one or two of the APIs can still read the remaining material
with little effort. Thus the chapters on the four APIs are
largely independent of each other: they can be read in any
order, and one or two of these chapters can be omitted.
This independence has some cost: it was necessary to
repeat some of the material in these chapters. Of course,
repeated material can be simply scanned or skipped.
On the other hand, readers with no prior experience with
parallel computing should read Chapter 1 first. This
chapter attempts to provide a relatively nontechnical
explanation of why parallel systems have come to dominate
the computer landscape. It also provides a short
introduction to parallel systems and parallel programming.
Chapter 2 provides technical background on computer
hardware and software. Chapters 3 to 6 provide
independent introductions to MPI, Pthreads, OpenMP, and
CUDA, respectively. Chapter 7 illustrates the development
of two different parallel programs using each of the four
APIs. Finally, Chapter 8 provides a few pointers to
additional information on parallel computing.
 Another Random Document on
Scribd Without Any Related Topics
iloisuus oli hiljaista ja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut
ulos hänen luokseen niinkuin oli istunut huoneessa, ilman
päällystakkia, näkyi, että hän oli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle
suoraan kätensä.

— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä

odottaneet!

— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on

hauska tutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen
kuullut, — mutisi Kolja hieman hengästyneenä.

— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen

paljon kuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.

— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?

— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.

— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa,

Karamazov, — huudahti Kolja kiihkeästi.

— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa

unessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen,
sangen rakas aikaisemmin… ennen tuota tapausta… tuota
veitsijuttua. Siihen on vielä toinenkin syy… Sanokaa, onko tämä
teidän koiranne?

— On. Perezvon.

— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti

Koljaa silmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?
 — Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut
kaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov,
minä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen
tullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille edeltäkäsin
koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän
vilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli
valmistavaan luokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän
valmistava luokkamme: poikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti
kiusoitella. Minä olen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti
kaukaa, syrjästä. Näen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu,
vieläpä tappelee heidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä
pidän tuollaisista. Mutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että
hänellä silloin oli hyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja
saappaat irvistelivät. He pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei,
tämmöisestä minä en pidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin
kyytiä. Minähän pieksän heitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö
te sen, Karamazov? — kehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin
minä pidän lapsukaisista. Minulla on nytkin niskassani kotona kaksi
pienokaista, tänäänkin viivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa
lyömästä ja minä otin hänet suojelukseeni. Huomaan, että hän on
ylpeä poika, sanon teille, että hän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi
hän antautui valtaani kuin orja, täyttää pienimmätkin käskyni,
kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii minua jäljittelemään.
Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me käyskentelemme
yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa nauretaan, kun
vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta se on
ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö niin?
Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi häntä
kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov,
ruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa
nuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että
tämä luonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten
mukaan, on kaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta
palatkaamme asiaan: Huomaan, että pojassa on kehittymässä
jonkinmoista tunteellisuutta, hempeämielisyyttä, mutta minä,
tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti ollut kaikkien vasikkamaisten
hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja lisäksi vielä ristiriitaisuutta:
hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen nöyrä, — orjamaisen nöyrä,
mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta eikä hän tahdo olla yhtä mieltä
minunkaan kanssani, kiistää, päkisee vastaan. Minä esitin väliin
erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan ollut ideoita vastaan, mutta
huomaan, että hän vain persoonallisesti kapinoi minua vastaan,
koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen
hellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä
kylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin,
semmoinen on vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne,
tasoittaa, muodostaa ihminen… no, ja sen semmoista… te
ymmärrätte tietysti minut puolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän
on päivän, toisen, kolmannen mielenahdistuksen vallassa, suree,
mutta ei enää hellyydenosoituksia, vaan jotakin muuta,
voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä tragedia tämä on?
Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian: jollakin tavoin hän
oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan Smerdjakoviin (isänne
oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja opeta hänelle, pikku
hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa, alhaista pilaa, —
ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään siihen nuppineulan
ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille, jotka nälkiintyneinä
nielaisevat palan purematta, ja katsomaan, mitä tästä seuraa. Niinpä
he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja heittivät sen
pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt sellainen juttu,
eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä ei ollenkaan
ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö te tuosta
tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.) Se
hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä ja lähti
juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, — niin
kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee
itkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja
vikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen
mieleensä. No, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin
asian vakavasti. Pääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä
entisestäkin, niin että minä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin
olevinani niin pahastunut, että sellaista paheksumisen tunnetta
minussa luultavasti ei ensinkään ollutkaan: »Sinä», sanon, »olet
tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna, minä en tietenkään toitota sitä
kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi välit kanssasi. Harkitsen tätä
asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin kautta (sen saman pojan,
joka nyt tuli kanssani ja joka aina on ollut minulle uskollinen):
jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita kanssasi vai hylkäänkö sinut
konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti häntä kauheasti.
Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties liian ankarasti,
mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni silloin. Päivää
myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan tämän
välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä näet
on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä. Salaisuus
on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia päiviä ja
sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni. Se oli
vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä
Smurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta:
»Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä lähin
heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat, kaikille,
kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan, se täytyy
kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan täydellistä
halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois ja
hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen isälleen,
muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo
ennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät
minun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa,
ärsyttelevät: »pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi
tappeluja, joista olen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin
kerran hyvin pahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien
pihalla olevien kimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun
seisomaan kymmenen askelen päässä ja katselen häntä. Enkä
muista, vannon sen, että olisin silloin nauranut, päinvastoin minun oli
silloin hyvin, hyvin sääli häntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt
häntä puolustamaan. Mutta hänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä
minun katseeni: en tiedä, mitä hän luuli näkevänsä, mutta hän
tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi kimppuuni ja iski minua
lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä en hievahtanutkaan,
minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen, Karamazov, minä
vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen katseellani: »Etkö
tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden, nyt olen
käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän ei jaksanut
hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen, alkoi itkeä
ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt
kantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun
johtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava oli
parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain. Kuulen
sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä ja
puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa
tilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän
sairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi,
toisin sanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas
jo erikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu… mutta luullakseni tein
tyhmästi…

— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä

en ole tuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen,
muuten olisin itse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä
lähtemään hänen luokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko,
kuumeessa, sairaana hän houraili teistä. Minä en tietänytkään,
kuinka rakas te olette hänelle! Ja ettekö, ettekö te todellakaan ole
etsinyt käsiinne tuota Žutškaa? Isä ja kaikki pojat ovat etsineet
ympäri kaupungin. Uskotteko, hän, tuo sairas, on kyynelsilmin jo
kolme kertaa minun kuulteni sanonut isälleen: »Minä olen sentähden
sairas, isä, että minä silloin tapoin Žutškan, Jumala on minua
rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä pois! Ja jos te nyt vain
saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se ei ole kuollut, vaan elää, niin
luullakseni hän taas elpyisi eloon riemusta. Me kaikki olemme
panneet toivomme teihin.

— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? —

kysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä
muihin?

— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne

tuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on,
että me kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on
jossakin nähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän
jäniksen, hän vain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se
päästettäisiin vapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen
isänsä kotiin ja toi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä
lieneekin hankkinut, luuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi
vain pahentanut asiaa…

— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä

tunnen hänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri,
ilveilijä?

— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin

puserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista
vihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa
totuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa
arkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen
ilveily on toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt,
kaikki maan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän
joko menettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen
melkein vakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!

— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette

ihmisen, — lisäsi Kolja ymmärtäväisesti.

— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette
tuonut sen samaisen Žutškan.

— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta

tämä — tämä on Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja
onnistun kenties ilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä
koiranpennullaan. Odottakaa, Karamazov, te saatte heti tietää yhtä
ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi minä teitä pidätän! — huudahti
äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette takkisillanne tämmöisessä
pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö, näettekö, kuinka itsekäs
minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä, Karamazov!
 — Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha
vilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne,
tiedän että se on Kolja, mutta miten sitten?

— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan:

poika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi
äkkiä:

— Minä tietysti vihaan Nikolai-nimeäni.

— Miksi niin?

— Se on triviaalia, virallista…

— Olette kolmentoista vuoden ikäinen? — kysyi Aljoša.

— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän

neljätoista, sangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään
heikkouteni, Karamazov, teen sen näin meidän kesken tuttavuuden
alkajaisiksi, jotta heti näkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä,
että minulta kysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan… ja lopulta…
minusta esimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin
rosvosilla valmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin,
— se on totta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni
huvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että
tämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni takia,
vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua
mitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle
roskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.

— Vaikkapa olisittekin leikkinyt omaksi huviksenne, niin mitäpä

siitä?
 — Itseni takia muka… Ettehän te rupea leikkimään hevosta?

— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi

teatteriin menevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös
kaikenlaisten sankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia
ja sotaa, — eikö sitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan?
Mutta nuorten miesten sotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai
rosvoleikit, — nehän ovat niinikään syntymässä olevaa taidetta,
kasvavaa taiteen tarvetta nuoressa sielussa, ja nämä leikit
sepitetään toisinaan luontevammin kuin teatterinäytännöt, ero on
vain siinä, että teatteriin mennään katsomaan näyttelijöitä, mutta
tässä on nuoriso itse näyttelemässä. Mutta tämä on vain luonnollista.

— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja

katsoen häneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin
kiinnostavan ajatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani
askarruttamaan aivojani tällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä
voi yhtä ja toista oppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov,
— lopetti Kolja vakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.

— Ja minä teiltä, — hymyili Aljoša puristaen hänen kättään.

Kolja oli hyvin tyytyväinen Aljošaan. Häneen teki syvän

vaikutuksen se, että hän oli aivan yhdenvertainen hänen kanssaan ja
että Aljoša puhuu hänelle aivan niinkuin »isoille».

— Minä näytän teille kohta erään tempun, Karamazov, sekin on

eräänlaatuinen teatterinäytäntö, — alkoi hän nauraa hermostuneesti,
— sitä varten minä tulinkin.

— Mennään ensin vasemmalle isäntäväen puolelle, sinne jättävät

kaikki teikäläiset päällystakkinsa, koska huoneessa on ahdasta ja
kuumaa.

— Oi, minähän tulen vain tuokioksi, menen ja istun päällystakki

ylläni. Perezvon jää tänne eteiseen ja kuolee: »Ici, Perezvon,
couche, kuole!» — näettekö, se kuoli. Minä menen ensin sisälle,
katselen, millaista siellä on, ja sitten, kun se on tarpeellista, minä
vihellän: »Ici, Perezvon!» — ja saatte nähdä, se kiitää heti sisälle
niinkuin hurja. Smurovin täytyy vain muistaa avata sillä hetkellä ovi.
Kyllä minä järjestän kaikki, ja te saatte nähdä tempun…

5.

Iljušan vuoteen ääressä

Meille jo tutussa huoneessa, jossa asui meille tunnetun virasta

eronneen alikapteeni Snegirevin perhe, oli tällä hetkellä sekä
tukahduttavaa että ahdasta, koska sinne oli kerääntynyt paljon
väkeä. Muutamia poikia istui tällä kertaa Iljušan luona, ja vaikka he
kaikki olivat valmiit samoin kuin Smurov kieltämään sen, että heidät
oli saanut tekemään sovinnon Iljušan kanssa ja johtanut tänne
Aljoša, niin asian laita kuitenkin oli niin. Koko hänen taitonsa tässä
tapauksessa oli siinä, että hän johti heidät Iljušan kanssa yhteen,
toisen toisensa jälkeen, ilman »vasikkamaisia hellyyksiä», aivan kuin
olisi tehnyt sen sattumalta eikä tahallaan. Iljušalle tämä tuotti
ääretöntä helpotusta hänen kärsimyksissään. Nähdessään kaikkien
näiden poikien, entisten vihamiestensä, melkein hellän ystävyyden ja
osanoton hän oli hyvin liikutettu. Vain Krasotkin puuttui joukosta, ja
se ahdisti hirveästi hänen sydäntään. Jos Iljušetškan katkerissa
muistoissa oli jotakin muita katkerampaa, niin se oli juuri tuo
Krasotkinia koskeva välikohtaus, kun hän tätä entistä ainoata
ystäväänsä ja puolustajaansa vastaan silloin hyökkäsi veitsi
kädessä. Näin ajatteli myös älykäs poika Smurov (joka
ensimmäisenä oli tullut sopimaan Iljušan kanssa). Mutta itse
Krasotkin, jolle Smurov oli kautta rantain ilmoittanut, että Aljoša
tahtoo tulla hänen luokseen »erään asian takia», oli heti keskeyttänyt
ja katkaissut lähentymisen ja antanut Smurovin tehtäväksi heti
ilmoittaa »Karamazoville», että hän tietää itse, miten on meneteltävä,
että hän ei kaipaa kenenkään neuvoja ja että jos hän menee sairaan
luo, niin hän itse tietää aikansa, sillä hänellä on »omat
tarkoitusperänsä». Tämä oli tapahtunut jo kaksi viikkoa ennen tätä
sunnuntaita. Tästäpä syystä Aljoša ei ollutkaan mennyt hänen
luokseen, kuten oli aikonut. Muuten hän oli kyllä, vaikka odottikin,
kuitenkin lähettänyt Smurovin Krasotkinin luo vielä kerran ja
toisenkin. Mutta molemmilla näillä kerroilla oli Krasotkin antanut mitä
jyrkimmän ja päättävimmän kieltävän vastauksen ja ilmoittanut
Aljošalle, että jos tämä itse tulee häntä hakemaan, niin silloin hän ei
koskaan lähde Iljušan luo, ja pyysi, että häntä ei enää vaivattaisi.
Aivan tähän viimeiseen päivään saakka ei Smurov itsekään ollut
tietänyt, että Kolja oli päättänyt mennä Iljušan luo tänä aamuna, ja
vasta edellisenä iltana oli Kolja erotessaan Smurovista äkkiä jyrkästi
ilmoittanut hänelle, että hän odottaisi Koljaa seuraavana aamuna
kotonaan, koska Kolja lähtee hänen kanssaan Snegireville, mutta
Smurov ei saa kuitenkaan ilmoittaa kenellekään hänen tulostaan,
koska hän tahtoo tulla kuin sattumalta. Smurov totteli. Se haave
taas, että hän tuo kadonneen Žutškan, oli herättänyt Smurovin
mielessä vain muutamien Krasotkinin kerran sivumennen lausumien
sanojen johdosta, että »aaseja ovat he kaikki, kun eivät kykene
etsimään käsiinsä koiraa, jos se vain on elossa». Mutta kun Smurov
jonkin aikaa odotettuaan kerran arasti vihjaisi Krasotkinille, mitä hän
oli ajatellut koirasta, niin tämä yhtäkkiä vihastui hirveästi: »Mikä aasi
minä olen, jotta etsisin vieraita koiria ympäri kaupungin, kun minulla
on oma Perezvonini? Ja voiko uneksiakaan, että koira, joka on niellyt
nuppineulan, olisi jäänyt henkiin! Vasikkamaista hellätunteisuutta tuo
kaikki, eikä mitään muuta!»

Tällä välin ei Iljuša enää kahden viikon aikana ollut juuri ollenkaan
päässyt liikkumaan vuoteestaan, joka oli nurkassa jumalankuvien
luona. Koulussa hän ei ollut käynyt sen tapahtuman jälkeen, jolloin
hän oli kohdannut Aljošan ja puraissut tätä sormeen. Muuten hän oli
juuri sinä samana päivänä sairastunutkin, vaikka olikin sitten vielä
noin kuukauden ajan kyennyt jotenkuten kävelemään silloin tällöin
huoneessa ja eteisessä, kun toisinaan nousi vuoteestaan. Viimein
hän menetti kokonaan voimansa, niin ettei voinut liikahtaa ilman isän
apua. Isä vapisi ajatellessaan hänen kohtaloaan, lakkasi kokonaan
juomastakin, oli miltei mieletön pelosta, että poikansa kuolee, ja
usein, varsinkin talutettuaan häntä kainaloista huoneessa ja
pantuaan hänet taas takaisin vuoteeseen, — hän äkkiä riensi ulos
eteiseen, pimeään nurkkaan, painoi otsansa seinää vastaan ja alkoi
itkeä äänekästä, katkeamatonta, nytkähdyttelevää itkua koettaen
tukahduttaa äänensä, ettei Iljušetška kuulisi hänen nyyhkytyksiään.

Huoneeseen palattuaan hän tavallisesti alkoi jollakin huvittaa ja

viihdyttää rakasta poikaansa, kertoi hänelle satuja ja lystikkäitä
juttuja tai jäljitteli kaikenlaisia hullunkurisia ihmisiä, joita oli sattunut
näkemään, matkipa eläimiäkin ja niiden hullunkurista ulvontaa ja
huutoja. Mutta Iljušaa ei ollenkaan miellyttänyt, että isä venkaili ja
kujeili. Vaikka poika koettikin parhaansa mukaan olla osoittamatta,
että se oli hänestä epämiellyttävää, niin hän tunsi kuitenkin kipeästi
sydämessään, että isä oli yhteiskunnan silmissä häväisty, ja aina,
lakkaamatta, hän muisti »pesurievun» ja tuon »kauhean päivän».
Ninotška, Iljušetškan kipeäjalkainen, hiljainen ja lempeä sisar, ei
myöskään pitänyt isänsä ilvehtimisestä (Varvara Nikolajevna taas oli
jo kauan sitten lähtenyt Pietariin opiskelemaan), mutta vähäjärkinen
äiti sen sijaan oli hyvin huvitettu ja nauroi sydämensä pohjasta, kun
hänen miehensä alkoi jotakin esittää tai tehdä hullunkurisia eleitä.
Tällä hänet vain voi saadakin viihtymään, koko muun ajan hän yhtä
mittaa laverteli ja itkien vaikerteli, että kaikki olivat hänet nyt
unohtaneet, että häntä ei kukaan kunnioita, että häntä loukataan
j.n.e. Mutta aivan viime päivinä oli hänkin äkkiä aivan kuin kokonaan
muuttunut. Hän alkoi usein katsella nurkkaan Iljušaa ja alkoi olla
mietteissään. Hän tuli paljon vaiteliaammaksi, muuttui hiljaiseksi, ja
jos pisti itkuksi, niin teki sen hiljaa, ettei kuultaisi. Katkerin mielin ja
hämmästellen huomasi alikapteeni hänessä tämän muutoksen.
Poikien vierailut eivät alussa miellyttäneet äitiä, vaan suututtivat
häntä, mutta myöhemmin alkoivat lasten iloiset huudot ja
kertomukset huvittaa häntäkin, ja viimein hän mieltyi niihin siinä
määrin, että jos nuo pojat olisivat lakanneet siellä käymästä, niin
hänellä olisi ollut hirveän ikävä. Kun lapset kertoivat jotakin tai
alkoivat leikkiä, niin hän nauroi ja taputti käsiään. Muutamia hän
kutsui luokseen ja suuteli. Smurovista hän piti erityisesti. Mitä taas
tulee alikapteeniin, niin Iljušaa ilahduttamaan tulleiden lasten
ilmestyminen hänen asuntoonsa täytti jo alusta alkaen hänen
sydämensä ilolla ja innostuksella, vieläpä sillä toivolla, että Iljuša nyt
lakkaa murehtimasta ja kenties sen johdosta pikemmin paranee.
Hän ei epäillyt hetkeäkään, aivan viimeiseen asti, niin paljon kuin
hän pelkäsikin Iljušan puolesta, että hänen poikansa yhtäkkiä tulee
terveeksi. Hän otti hartain mielin vastaan pienet vieraansa, kulki
heidän lähettyvillään, palveli heitä, oli valmis kantamaan heitä
selässään, mutta Iljušaa nämä leikit eivät miellyttäneet ja niistä
luovuttiin. Isä alkoi ostaa heille makeisia, piparkakkuja, pähkinöitä,
laittoi teetä ja voileipiä. On huomautettava, että koko tänä aikana
hänellä oli riittävästi rahaa. Silloiset Katerina Ivanovnan lähettämät
kaksisataa ruplaa hän oli ottanut vastaan aivan täsmälleen Aljošan
ennustusten mukaan. Myöhemmin oli sitten Katerina Ivanovna,
saatuaan tarkemmin kuulla heidän oloistaan ja Iljušan sairaudesta,
käynyt itse heidän asunnossaan, tutustunut koko perheeseen,
vieläpä osannut ihastuttaa vähäjärkisen kapteeninrouvan. Siitä
lähtien hän oli ollut runsaskätinen heitä kohtaan, ja itse alikapteeni,
jota lamautti kauhu, kun hän ajatteli, että hänen poikansa kuolee,
unohti entisen arkuuden kunniastaan ja otti nöyrästi vastaan antimet.
Koko tänä aikana oli tohtori Herzenstube Katerina Ivanovnan
toimesta käynyt säntillisesti joka toinen päivä sairaan luona, mutta
hänen käynneistään ei ollut paljon hyötyä, ja lääkkeitä hän syötti
potilaan aivan täyteen. Mutta nytpä tänä päivänä, t.s.
sunnuntaiaamuna, odotettiin alikapteenin luo erästä uutta lääkäriä,
joka oli tullut Moskovasta ja jota Moskovassa pidettiin kuuluisuutena.
Hänet oli Moskovasta tilannut ja kutsunut Katerina Ivanovna kuluja
säästämättä, — ei Iljušetškaa varten, vaan erästä toista tarkoitusta
varten, josta puhumme edempänä asianmukaisessa paikassa, mutta
koska tämä kerran oli tullut, niin Katerina Ivanovna oli pyytänyt häntä
käymään myös Iljušetškaa katsomassa, josta alikapteenille oli
ennakolta annettu tieto. Kolja Krasotkinin tulosta taas hänellä ei ollut
minkäänlaista aavistusta, vaikka hän jo kauan oli toivonut, että
vihdoinkin tulisi se poika, jonka muisteleminen tuotti Iljušetškalle niin
paljon kärsimyksiä. Sinä hetkenä, jolloin Krasotkin avasi oven ja
ilmestyi huoneeseen, olivat kaikki, alikapteeni ja pojat, kerääntyneet
sairaan vuoteen viereen ja tarkastelivat juuri tuotua pikkuista
koiranpentua, joka oli vasta eilen syntynyt, mutta jonka alikapteeni oli
tilannut jo viikko sitten ilahduttaakseen ja viihdyttääkseen Iljušetškaa,
tämä kun yhä suri kadonnutta ja tietysti jo kuolluttakin Žutškaa. Mutta
vaikka Iljuša, joka jo kolme päivää sitten oli kuullut ja tiesi, että
hänelle lahjoitetaan pieni koira, eikä vain tavallinen koira, vaan
jalorotuinen (mikä tietysti oli hirveän tärkeä asia) hienotunteisesti
osoittikin iloitsevansa lahjasta, niin näkivät sekä isä että pojat
selvästi, että uusi koira kenties oli vain entistä voimakkaampana
elvyttänyt hänen sydämessään onnettoman, hänen kiduttamansa
Žutškan muiston. Koiranpentu makasi ja liikehti hänen vieressään, ja
hän silitti surullisesti hymyillen sitä laihalla, valjulla, kuihtuneella
kädellään; näkyi kyllä, että koira häntä miellyttikin, mutta… Žutška oli
edelleen poissa, tämä ei sittenkään ollut Žutška, mutta jos Žutška ja
pentu olisivat olleet siinä yhdessä, silloin onni olisi ollut täydellinen!

— Krasotkin! — huudahti äkkiä eräs pojista, joka ensimmäisenä

näki Koljan. Syntyi ilmeistä liikehtimistä, pojat väistyivät ja asettuivat
vuoteen molemmille puolille, niin että Iljušetška yhtäkkiä oli
näkyvissä. Alikapteeni riensi kiireesti Koljaa vastaan.

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä… kallis vieras! — alkoi hän lepertää. —

Iljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi…

Mutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti

senkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan
vaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan
istuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli hirveän
tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan vuoteen edessä
ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi tavattoman
kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän kääntyi
Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö,
samanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki
sairaaseen rouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.
 — Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän
kovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän
muut vieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.

— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, —

lepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan
peloissaan »äitikullan» puolesta.

— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen

olkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä
vieras se semmoinen on?

— Kuka sitten on, äitikulta, sillä tavoin ajanut sisälle, kuka?

— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas
tuon…

Mutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni

silminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin
kiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä
kahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan
hämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin
laihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin
hirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen
hän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka
hänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi
kätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:

— No, ukko… kuinka voit?

Mutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot

vääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa
seuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa
sanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä
kämmenellään Iljušan hiuksia.

— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten

toista eikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin
minuutin verran he olivat taas vaiti.

— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan

tunteettomalla äänellä.

— Ni-in! — vastasi Iljuša pitkällä kuiskauksella ja läähättäen.

— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja

varmasti ja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain
koiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli,
että hän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi
itkeä niinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. —
Kun se kasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä
tiedän.

— Siitä tulee hyvin iso! — huudahti eräs poika joukosta.

— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen,

vasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.

— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi

alikapteeni rientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen,
äkäisistä äkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja
oikein äkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien… Istuutukaa,
tähän Iljušan vuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis
vieras, kauan odotettu vieras… Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin
kanssa?

Krasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän

matkalla ehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun,
niin nyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.

— En… minä olen Perezvonin kanssa… Minulla on nyt sellainen

koira, Perezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla… kun vain
vihellän, niin se lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, —
kääntyi hän äkkiä Iljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? —
kysyä paukautti hän äkkiä.

Iljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan.

Ovella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että
tämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut
huomaavinaan.

— Missä sitten… on Žutška? — kysyi Iljuša katkonaisella äänellä.

— No, veliseni, sinun Žutškasi — fjuu! Žutškasi on mennyt

menojaan!

Iljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša,

jonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan
silmää, mutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään
kertaa huomaavinaan.

— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut

tietymättömiin sellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja
säälimättömästä mutta alkoi jostakin syystä itsekin läähättää. —
Minulla on sen sijaan Perezvon… Slaavilainen nimi… Minä toin
sinun luoksesi…

— Ei tarvitse! — lausui äkkiä Iljušetška.

— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa… Se

huvittaa sinua. Minä toin vartavasten… samanlainen pörrökarvainen
sekin… Sallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän
äkkiä rouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän
mielenkuohun vallassa.

— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja

särkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.

— Jospa te… — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän

vierustalla olevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te… muuhun
aikaan… sammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja
kiireissään ja huudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja
vihelsi heti tämän avattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti
hurjasti huoneeseen.

— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan,

ja koira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen
edessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša
vavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui
Perezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.

— Tämä on… Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja

onnesta soinnuttomalla äänellä.

— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella

äänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja
nosti Iljušan luo.

— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa

rako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten
tunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin heti,
kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut
kenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen
vaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi
Fedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät
ruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut… Minä etsin
sen käsiini… Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi. Jos
se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan varmasti! Ennätti
siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä et huomannutkaan,
että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula pisti kuitenkin kieleen,
siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi ja vikisi, ja sinä luulit,
että se oli niellyt palan kokonaan. Sen täytyi silloin kovasti vikistä,
sillä koiralla on hyvin hieno nahka suussa… hienompi kuin ihmisellä,
paljon hienompi! — huudahteli Kolja innoissaan, kasvot riemusta
hehkuvina ja loistavina.

Iljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja

omituisesti pullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos
mitään aavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti ja
tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan
terveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä sitä
kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät tätä
ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan oli
aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.

— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella

äänellä. — Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun