Get the full ebook with Bonus Features for a Better Reading Experience on ebookluna.

com

Synthesis and Operability Strategies for Computer-

Aided Modular Process Intensification 1st Edition
- eBook PDF

https://ebookluna.com/download/synthesis-and-operability-
strategies-for-computer-aided-modular-process-
intensification-ebook-pdf/

OR CLICK HERE

DOWLOAD NOW

Download more ebook instantly today at https://ebookluna.com

 Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) ready for you
Download now and discover formats that fit your needs...

Finite element analysis-aided seismic behavior examination

of modular underground arch bridge - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/finite-element-analysis-aided-seismic-
behavior-examination-of-modular-underground-arch-bridge-ebook-pdf/

ebookluna.com

Strategies and Tactics in Organic Synthesis 1st Edition

Michael Harmata - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/strategies-and-tactics-in-organic-
synthesis-ebook-pdf/

ebookluna.com

Improvements in Bio-Based Building Blocks Production

Through Process Intensification and Sustainability
Concepts 1st edition - eBook PDF
https://ebookluna.com/download/improvements-in-bio-based-building-
blocks-production-through-process-intensification-and-sustainability-
concepts-ebook-pdf/
ebookluna.com

Advances in Legumes for Sustainable Intensification 1st

edition - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/advances-in-legumes-for-sustainable-
intensification-ebook-pdf/

ebookluna.com
Computer Aided Drug Design (CADD): From Ligand-Based
Methods to Structure-Based Approaches 1st Edition - eBook
PDF
https://ebookluna.com/download/computer-aided-drug-design-cadd-from-
ligand-based-methods-to-structure-based-approaches-ebook-pdf/

ebookluna.com

Green Sustainable Process for Chemical and Environmental

Engineering and Science: Sonochemical Organic Synthesis
1st Edition Dr. Inamuddin (Editor) - eBook PDF
https://ebookluna.com/download/green-sustainable-process-for-chemical-
and-environmental-engineering-and-science-sonochemical-organic-
synthesis-ebook-pdf/
ebookluna.com

Modular Treatment Approach for Drinking Water and

Wastewater 1st Edition - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/modular-treatment-approach-for-
drinking-water-and-wastewater-ebook-pdf/

ebookluna.com

Big Data Analytics in Chemoinformatics and Bioinformatics:

With Applications to Computer-Aided Drug Design, Cancer
Biology, Emerging Pathogens and Computational Toxicology
1st Edition - eBook PDF
https://ebookluna.com/download/big-data-analytics-in-chemoinformatics-
and-bioinformatics-with-applications-to-computer-aided-drug-design-
cancer-biology-emerging-pathogens-and-computational-toxicology-ebook-
pdf/
ebookluna.com

Biofuels and Biorefining: Volume 2: Intensification

Processes and Biorefineries 1st Edition - eBook PDF

https://ebookluna.com/download/biofuels-and-biorefining-
volume-2-intensification-processes-and-biorefineries-ebook-pdf/

ebookluna.com
Synthesis and Operability
Strategies for
Computer-Aided Modular
Process Intensification
This page intentionally left blank
 Synthesis and Operability
Strategies for
Computer-Aided Modular
Process Intensification
Efstratios N. Pistikopoulos
Texas A&M Energy Institute; Artie McFerrin Department of Chemical Engineering
Texas A&M University
College Station, TX, United States

Yuhe Tian
Department of Chemical and Biomedical Engineering
West Virginia University
Morgantown, WV, United States
Elsevier
Radarweg 29, PO Box 211, 1000 AE Amsterdam, Netherlands
The Boulevard, Langford Lane, Kidlington, Oxford OX5 1GB, United Kingdom
50 Hampshire Street, 5th Floor, Cambridge, MA 02139, United States
Copyright © 2022 Elsevier Inc. All rights reserved.

MATLAB® is a trademark of The MathWorks, Inc. and is used with permission.

The MathWorks does not warrant the accuracy of the text or exercises in this book.
This book’s use or discussion of MATLAB® software or related products does not constitute endorsement or sponsorship by
The MathWorks of a particular pedagogical approach or particular use of the MATLAB® software.
No part of this publication may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical,
including photocopying, recording, or any information storage and retrieval system, without permission in writing from the
publisher. Details on how to seek permission, further information about the Publisher’s permissions policies and our
arrangements with organizations such as the Copyright Clearance Center and the Copyright Licensing Agency, can be
found at our website: www.elsevier.com/permissions.
This book and the individual contributions contained in it are protected under copyright by the Publisher (other than as may
be noted herein).
Notices
Knowledge and best practice in this field are constantly changing. As new research and experience broaden our
understanding, changes in research methods, professional practices, or medical treatment may become necessary.
Practitioners and researchers must always rely on their own experience and knowledge in evaluating and using any
information, methods, compounds, or experiments described herein. In using such information or methods they should be
mindful of their own safety and the safety of others, including parties for whom they have a professional responsibility.
To the fullest extent of the law, neither the Publisher nor the authors, contributors, or editors, assume any liability for any
injury and/or damage to persons or property as a matter of products liability, negligence or otherwise, or from any use or
operation of any methods, products, instructions, or ideas contained in the material herein.

ISBN: 978-0-323-85587-7

For information on all Elsevier publications

visit our website at https://www.elsevier.com/books-and-journals

Publisher: Susan Dennis

Acquisitions Editor: Anita Koch
Editorial Project Manager: Lena Sparks
Production Project Manager: Bharatwaj Varatharajan
Designer: Matthew Limbert
Typeset by VTeX
In the memory of Professors Christodoulos A. Floudas, M. Sam Mannan,
and M. Nazmul Karim
This page intentionally left blank
Contents

Authors’ biographies xiii

Preface xv
Acknowledgments xxi

PART 1. Preliminaries

1. Introduction to modular process intensification 3

1.1. Introduction 3
1.2. Definitions and principles of modular process
intensification 3
1.3. Modular process intensification technology showcases 7
References 16

2. Computer-aided modular process intensification: design,

synthesis, and operability 19
2.1. Conceptual synthesis and design 20
2.2. Operability, safety, and control analysis 29
2.3. Research challenges and key questions 35
References 37

PART 2. Methodologies

3. Phenomena-based synthesis representation for modular

process intensification 45
3.1. A prelude on phenomena-based PI synthesis 45
3.2. Generalized Modular Representation Framework 47
3.3. Driving force constraints 48
3.4. Key features of GMF synthesis 52
vii
viii Contents

3.5. Motivating examples 53

References 57

4. Process synthesis, optimization, and intensification 59

4.1. Problem statement 59
4.2. GMF synthesis model 60
4.3. Pseudo-capital cost estimation 68
4.4. Solution strategy 70
4.5. Motivating example: GMF synthesis representation and
optimization of a binary distillation system 73
Nomenclature 76
References 77

5. Enhanced GMF for process synthesis, intensification, and

heat integration 79
5.1. GMF synthesis model with Orthogonal Collocation 79
5.2. GMF synthesis model with heat integration 82
5.3. Motivating example: GMF synthesis, intensification, and
heat integration of a ternary separation system 86
References 93

6. Steady-state flexibility analysis 95

6.1. Basic concepts 95
6.2. Problem definition 95
6.3. Solution algorithms 98
6.4. Design and synthesis of flexible processes 103
6.5. Tutorial example: flexibility analysis of heat exchanger
network 105
References 110
 Contents ix

7. Inherent safety analysis 111

7.1. Dow Chemical Exposure Index 111
7.2. Dow Fire and Explosion Index 112
7.3. Safety Weighted Hazard Index 115
7.4. Quantitative risk assessment 120
References 122

8. Multi-parametric model predictive control 123

8.1. Process control basics 123
8.2. Explicit model predictive control via multi-parametric
programming 128
8.3. The PAROC framework 135
8.4. Case study: multi-parametric model predictive control of an
extractive distillation column 139
References 145

9. Synthesis of operable process intensification systems 147

9.1. Problem statement 147
9.2. A systematic framework for synthesis of operable process
intensification systems 148
9.3. Steady-state synthesis with flexibility and safety
considerations 150
9.4. Motivating example: heat exchanger network synthesis 157
References 160

PART 3. Case studies

10. Envelope of design solutions for intensified

reaction/separation systems 163
10.1. The Feinberg Decomposition 164
10.2. Case study: olefin metathesis 165
References 172
x Contents

11. Process intensification synthesis of extractive separation

systems with material selection 173
11.1. Problem statement 173
11.2. Case study: ethanol-water separation 174
References 186

12. Process intensification synthesis of dividing wall column

systems 187
12.1. Case study: methyl methacrylate purification 188
12.2. Base case design and simulation analysis 190
12.3. Process intensification synthesis via GMF 193
References 206

13. Operability and control analysis in modular process

intensification systems 207
13.1. Loss of degrees of freedom 207
13.2. Role of process constraints 211
13.3. Numbering up vs. scaling up 216
13.4. Remarks 219
References 221

14. A framework for synthesis of operable and intensified

reactive separation systems 223
14.1. Process description 223
14.2. Synthesis of intensified and operable MTBE production
systems 227
References 246

15. A software prototype for synthesis of operable process

intensification systems 247
15.1. The SYNOPSIS software prototype 247
15.2. Case study: pentene metathesis reaction 249
References 261
 Contents xi

A. Process modeling, synthesis, and control of reactive

distillation systems 263
A.1. Modeling of reactive distillation systems 263
A.2. Short-cut design of reactive distillation 264
A.3. Synthesis design of reactive distillation 265
A.4. Process control of reactive distillation 266
A.5. Software tools for modeling, simulation, and design of
reactive distillation 267
References 268

B. Driving force constraints and physical and/or chemical

equilibrium conditions 271
B.1. Pure separation systems 271
B.2. Reactive separation systems 272
B.3. Pure reaction systems 272

C. Reactive distillation dynamic modeling 275

C.1. Process structure 275
C.2. Tray modeling 276
C.3. Reboiler and condenser modeling 280
C.4. Physical properties 280
C.5. Initial conditions 280
C.6. Equipment cost correlations 280
References 281

D. Nonlinear optimization formulation of the Feinberg

Decomposition approach 283
References 285

E. Degrees of freedom analysis and controller design in

modular process intensification systems 287
E.1. Degrees of freedom analysis 287
E.2. Controller tuning for olefin metathesis case study 291
References 294
xii Contents

F. MTBE reactive distillation model validation and dynamic

analysis 295
F.1. MTBE reactive distillation model validation with commercial
Aspen simulator 295
F.2. Steady-state and dynamic analyses on the selection of
manipulated variable for MTBE reactive distillation 295
References 298

Index 299
Authors’ biographies

Dr. Yuhe Tian is an assistant professor in the Department

of Chemical and Biomedical Engineering at West Virginia
University. Prior to joining WVU, she received her PhD de-
gree in Chemical Engineering from Texas A&M University
under the supervision of Professor Efstratios N. Pistikopou-
los (2016–2021). She holds bachelor’s degrees in chemical
engineering and mathematics from Tsinghua University,
China (2012–2016). Her research focuses on the develop-
ment and application of multi-scale systems engineering
tools for modular process intensification, clean energy in-
novation, systems integration, and sustainable supply chain
optimization.

Dr. Efstratios N. Pistikopoulos is the Director of the Texas

A&M Energy Institute and the Dow Chemical Chair Pro-
fessor in the Artie McFerrin Department of Chemical En-
gineering at Texas A&M University. He was a professor
of Chemical Engineering at Imperial College London, UK
(1991–2015) and the Director of its Centre for Process Sys-
tems Engineering (2002–2009). He holds a PhD degree from
Carnegie Mellon University and worked with Shell Chemi-
cals in Amsterdam before joining Imperial. He has authored
or co-authored over 500 major research publications in the
areas of modeling, control, and optimization of process, en-
ergy, and systems engineering applications, as well as 15
books and three patents. He is a Fellow of IChemE and
AIChE, and the editor-in-chief of Computers & Chemical Engineering. In 2007, Prof. Pis-
tikopoulos was a co-recipient of the prestigious MacRobert Award from the Royal Academy
of Engineering. In 2012, he was the recipient of the Computing in Chemical Engineering
Award of CAST/AIChE, while in 2020 he received the Sargent Medal from the Institution
of Chemical Engineers (IChemE). He is a member of the Academy of Medicine, Engineer-
ing and Science of Texas. In 2021, he received the AIChE Sustainable Engineering Forum
Research Award. He received the title of Doctor Honoris Causa in 2014 from the Univer-
sity Politehnica of Bucharest, and from the University of Pannonia in 2015. In 2013, he was
elected Fellow of the Royal Academy of Engineering in the United Kingdom.

xiii
This page intentionally left blank
Exploring the Variety of Random
Documents with Different Content
molemmat, julkisen maantien salpaaminen ja aseen paljastaminen
maantiellä — niistä saattaa joutua linnaan. Miehet näyttävät
säikähtävän ensin, mutta pian se vihainen mies löytää taasen oman
kantansa:

"Me pyllistämme sellaiselle laille, köyhälistö pyllistää perseensä

porvarin laille."

Sävyisä mies rupeaa laveammin selittämään "lain laajaperäistä

käsitystä". Mutta Pekkaa alkaa tympäistä, siksi hän ratkaisee asian
suoraan:

"Pankaa sinne raportteihinne että minä menen vaimoani

hakemaan synnytyslaitokselta. Riittääkö se asiaksi? Aukeaako tie?"

Näkyy riittävän. Pölkyt nostetaan pois, vyöräytetään kerrassaan

ojaan asti. Pekka pääsee ajamaan kaupunkiin. Kaduilla näyttää
levottomalta, mutta auton hän saa kuitenkin varmaan suojaan.

*****

Ei ole Pekalla halua pistää nenäänsä sinne kolkkoon laitokseen,

jossa ihmisen aluille ripustetaan numerolappu kaulaan. Ei siellä
muutenkaan mies-eläjä oikein viihdy. Huh! Kotia Pekka tahtoo viedä
sieltä molemmat, ja perillä vasta heitä katsoa. Siksipä hän vain
puhelimitse soittaa kammoamalleen laitokselle, kysellen
päällisinpuolin kuulumiset ja sopien siitä että Lahja on lähtövalmis
tasan kolmen aikaan.

"Näkemiin."

"Näkemiin."
 Ja helpotuksesta huokaisten laskee Pekka kuulotorven kädestään.

Lievässä kuumeessa käy muitten asiain suoritus. Onneksi niitä on

siksi paljon, ja onneksi jokapaikassa lasketellaan niin monia ja
kirjavia huhuja, ettei odotus kiihdy piinaksi. Asiasta toiseen, paikasta
toiseen tuijailee Pekka, ovesta sisään, ovesta ulos. Mutta hänet voi
nähdä tällä hetkellä tässäpäässä kaupunkia, seuraavassa hetkessä
toisessa päässä, sitte taas täällä. Hänen hommissaan ei tottavieköön
näy olevan mitään järjellistä järjestystä, ja hän huomaa sen itse,
mutta naurahtelee vain typeryydelleen. Lopulta, kun aikaa vielä
riittää, pistäytyy hän katsomassa muuatta salaista harjotusta. Joukko
nuoria miehiä on jo pari kertaa opiskellut luotettavan poliisipäällikön
johdolla marssiliikkeitä ja pampun käyttöä. Nyt on johtajaksi
ilmestynyt mies, jonka nimen jotkut tietävät, mutta jota kukaan ei
kutsu nimeltään, "Petterssoniksi" vain. Opetellaan merkillisiä
sotilaallisia ryhmäliikkeitä, "ryhmäkaartoja" ja sensellaisia. Kun ne
alkavat hiukan sujua, "jono" kiertyy "ryhmiksi" ja niin edelleen, niin
kummallinen liikutus valtaa mielet, ja pari harmajapartaista katsojaa
nyyhkyttää ääneen, värähteleepä Pekankin rinnan alla. Nyt hän
uskoo. Niin vähäinen asia riittää lähtökohdaksi sille, joka kerran on
saanut sisäiset edellytykset uskoa. — Tulee vielä kaiken kukkuraksi
varma tieto: lakko loppuu huomenna. — Kaikki on hyvin, kaikki on
hyvin, hokee Pekka; Lahja on kotona huomenna, ennenkin, jo
tänään. Ennen pimeää olemme perillä.

Kun kello kirkontornista kajahuttaa kolme lyöntiänsä, on Pekka jo

koneineen määräpaikalla oven edessä. Lahja vilkuttaa kättään
akkunan takaa. Ulos tullessaan näyttää hän hieman kalpealta, mutta
hänen kasvonsa loistavat turkkien sisältä. Hän ojentaa Pekalle
pienen rääkyvän vilttikäärön. Se on kevyt kuin lehti. Se liikahtelee. —
Pitkä on sillä vielä kasvutaival edessään, ja monet puurot syötävä,
mutta kaiketi siitäkin vielä kerran tulee ihminen, niinkuin muistakin
kaltaisistaan. Olkoon sen taipale helpompi kuin Pekan.

He ovat jääneet seisomaan ovelle vastakkain.

"Äiti!" kuiskaa Pekka, ja se sana, niin kolkko sointu kuin sillä hänen
korvissansa vanhastaan onkin, se tuntuu nyt niin luonnolliselta ja
hyväilevältä, kuin Lahjalle kuuluvalta.

"Isä!" sihauttaa Lahja hymyillen vastaan.

Ja siinä onkin heidän keskustelunsa. Lahja tahtoisi vielä näyttää

käärön (se rääkyy yhä) sisästä jotain, mutta Pekka torjuu.

"Kotona vasta", sanoo hän.

Lahja näkyy ymmärtävän, sillä hän nousee heti autoon. Pekka

ojentaa käärön sinne, peittäen sitte molemmat huolellisesti, niin että
he pikemminkin ovat vaarassa tukehtua kuin vilustua. Mutta
tyytyväisenä peittelyynsä painaa Pekka ajolasit silmilleen ja vetää
villavuoriset hansikkaat käsiinsä. Kun kone surahtaa käyntiin, tietää
Pekka että se varmasti menee eikä rimpuile. Se on mentävä. Ja
niinpä se huomaamatta tahtoo mennä liikaakin. Pidäteltävä sitä on
kuin vireätä hevosta — sillä nythän on mentävä tasaisesti, niin
tasaisesti ettei hiventäkään hypähtele.

Vain maantien vahtipaikkaa lähestyttäessä, ja nähdessään ettei

tiellä enään ole sulkuja, laskee Pekka koneen vihaisimpaan
käyntiinsä. Miksi? Kaiketi senvuoksi että tälläkertaa ei pysähdyttäisi,
vaikka tusina pyssyniekkoja säntäisi vastaan. Ei siinä toki enään ole
ketään. Niin, lakkohan loppuu huomenna. — Kun tie edelleen on
sileätä, antaa Pekka koneen huhkia. Tanssikoot nyt myöhäissyksyn
maisemat Lahjan silmissä hetkisen piirileikkiä, ja tietköön pikku
esikoinen ettei häntä kolukärryissä kotia tuotu, vaikka maailma silloin
olikin synkännäköinen ja ihmisillä paha tahto.

Ja vaikka menoa huonommilla teillä pian hiljennetäänkin, pahoissa

paikoissa melkein pysäytetään, niin yhäti ajaja vahtaa tietä, silmä
kovana ja käsi valppaana. Vain kerran, jyrkässä ylämäessä, kerkiää
hän vilkaista taakseen, ja näkee Lahjan uneksien tuijottavan
tummenevia puitten latvoja kohti. — Pian tullaan Jyrkänkosken
tehtaan aukeille. Jo näkyy työväentalo mäen nyppylällä. Tulipunainen
lippu roikkuu sen katolla, ja väkeä parveilee pihamaa mustanaan,
onpa niitä talon kohdalla maantielläkin melkoinen joukko. Tulijoita ne
eivät vielä näe. Pekka sytyttää lyhdyt palamaan ja tötyyttää torvea
yhtämittaa, päästäkseen joukon läpi. Mutta nämä ihmiset näyttävät
olevan riivattuja. Eivät ne tahdo väistää millään. Ne ovat kuin
sotajalalle noussut villikansa. Miehillä näkyy pyssyjä. Ja kun tulijat
tunnetaan, alkavat jotkut naiset kirkua, heristellen nyrkkejään. —
Siitä tulee infernaalinen kujanjuoksu, mutta vähitellen päästään läpi.
Kone lähtee taasen huristamaan.

Takaapäin alkaa paukahdella. Vingahtaa joku kuula. Äkkiä kuuluu

kova paukaus, ja auto on pyörähtämäisillään ojaan, mutta viime
hetkessä saa Pekka sen kiepautettua takaisin tielle ja pysäytettyä.
Eihän se toki muuta ollut kuin vasemmasta takapyörästä vain
puhkesi kumi. Ehtimättä vauriota sen paremmin tarkastaa, hyppää
Pekka tielle, lähtien kimmastuneena juoksemaan ampujiin päin, jotka
vielä välähyttävät pari laukausta, toisen kun hän on jo aivan likellä.
Pekka tempaisee ampujalta pyssyn, heittää sen metsään, läjäyttääpä
vielä yhteen kyytiin miestä korvalle.

Kuuluu uhkaavaa murinaa. Paperossien tulet kiiluvat hämärässä.

 "Ettekö te lurjukset häpeä ampua, kun näette että siellä on nainen
ja lapsi. Jos teillä minulle on jotain asiaa, niin antakaa kuulua."

Ei näy kenelläkään olevan mitään asiaa. Ne vain murisevat, joku

nainen kiljuu, mutta kaikki alkavat painua pois. Muutamalla pitkällä
roikaleella huomaa Pekka oman metsästyskiväärinsä. Ensi
mielijohteessaan tahtoisi hän sännätä mieheen käsiksi, mutta älyää
toki hillitä mielensä ja pysyä hiljaa. — Muuan ämmä näkyy kiskovan
sivulle nuorta poikaa. Poika kiroilee. Se on velipuolen, Artturin, ääni.
Nainen on tietysti sen äiti. — Siinäpä ne siis ovat nekin. Pekkaa
puistattaa, ja hän pyörtää pois, takaisin, sinne, missä hänkin saattaa
erääseen korvaan kuiskata sanan: äiti. Lahja tulee jo tiellä vastaan
— ilman myttyä. Pekka pyöräyttää hänetkin ympäri, ja istuttaa
takaisin autoon. Lahja koettaa piilottaa jotain kourastaan. Se on
pitkä, terävä ruuvimeisseli. Pekka ei sitä ole näkevinään, sillä ei hän
tiedä olisiko nyt kiitettävä vai moitittava. Parasta ainakin olla
näkemättä, koska Lahja itse piilottaa aseensa. Mutta hyvämieli ja
kiitollisuus ottaa sittenkin miehen valtaansa. On onnekasta tietää
olevansa velallinen sille, jota rakastaa.

Huolenpidossaan läheistensä turvallisuudesta ei Pekka enään

tahdo jättää heitä sen vaaran alaisiksi että tässä ryhtyisi
muuttamaan autoon uutta rengasta, kun sen vanne toki on eheä. He
lähtevät suoraapäätä jyristämään eteenpäin. Kotikujalle
käännyttäessä Pekka vain sanoo:

"Vielä näkyy onni pysyvän meidän kelkassamme. Entiseltä Tupla-

ällältä ei ole onni mennyt nimen mukana. Siitä on riittänyt kahdelle,
ja kaikki merkit osottavat että siitä taitaa tästäpuoliin riittää
kolmellekkin."
 Lahja puistaa kerskujaa niskatukasta. Auto huristaa sileätä
lehmuskujaa suoraan porrasten eteen.

*****

Sisällä eivät asiat toki ole niin hullusti kuin olisi voinut luulla. Joka
paikassa on kyllä pengoskeltu, mutta vain Pekan työhuone on
sekaisin myllistetty — laatikot auki, paperit hujanhajan, molemmat
pyssyt poissa seinältä, vieläpä vanha piilukkoinen pistoolikin, joka
siihen oli ripustettu koristeeksi. Palvelija sanoo kävijäin hakeneen
aseita, ja muijain silläaikaa tyhjentäneen kellarista kaikki ruokavarat
— ynnä tietysti viinit ja kaksi konjakkipulloa. Tämä ilmoitus selittää
joukon rohkeuden tiellä, eikä Pekka voi olla nauramatta ajatellessaan
että oli nähtävästi tullut kiivastuneeksi humalaisille rosvoille — omille
väkijuomilleen siis, jotka vierailijoitten päihin nousseina luultavasti
vielä kaiken lisäksi ammuttivat entistä omistajaansa tämän omilla
pyssyillä. Moraalinen opetus on tämä: älä pidä hallussasi viinaksia,
vaan juo pullita ne poskeesi.

Nuori neiti Suojanen ilmaisee taasen läsnäolonsa parkumalla, kun

Lahja sitä käärii nyytistä esille. Ja sieltä tulee esille muutakin —
tuoksu, jonka kanssa Pekan nenä nyt ensi kerran saa tehdä
tuttavuutta. Masentuneena huomaa Pekka ettei keritäkkään
katselemaan niitä valmistuksia ja pikku keksinnöltä, joita hän pitkän
viikon on suorittanut. Toisellaisia valmistuksia olisi tarvittu: lämmintä
vettä, pesusieniä — pesupunkkaa. Isyydellä on muitakin
velvollisuuksia kuin tehdä talo asuttavaksi. Pieni tulokas on tyranni
talossa, sen avuttomuus on kaikkien käskijä, se vetää kaikkien ajan
ja huolenpidon omaan äänekkääseen persoonaansa. Se vie vaimon
mieheltä, ja mies havaitsee olevansa ellei yksin, niin kuitenkin vain
joku toisarvoinen tekijä. Lahja ruokkoaa ja pesee lapsen — valmis
teevesi käytetään tähän pesuun! — sellaisella tottumuksella kuin ei
olisi ikänään muuta tehnytkään. Ja se apu, mitä Pekka kykenee
antamaan, on ylen vähäistä. Palvelijatarkin on näissä toimituksissa
isäntää kätevämpi ja tärkeämpi.

Mutta tämä kaikki on vain pieni alkusoitto siihen, niitä tulemaan

pitää. Kun pienokainen on uudelleen kapaloituna päässyt
tyyntymään, ja Lahja väsyneenä istahtanut nojatuoliin, ei hän
vieläkään jouda Pekalle. Hän avaa puseronsa, alkaen imettää lasta.
Hänen rintansa ovat paisuneet, ja nännin pää paistaa miltei
ruskeana. Se on kaikki tuota varten, tuota pientä, ja Lahja näyttää
miltei kuningattarelta antinsa suuruudessa.

Huimaus käy Pekan ruumiin lävitse. Kunnioittavana ja

masentuneena laskeutuu hän ensikerran polvilleen vaimonsa eteen,
painaen päänsä hänen helmaansa.

"Äiti, äiti", vaikeroi Pekka, muistaen samalla sitä omaa

sukulaistaan, jolle hän yleisen kielenkäytön mukaan olisi velvollinen
tuon nimityksen antamaan, mutta jolle hän ei parhaalla
tahdollaankaan voi sitä antaa. Ei ole Pekalla äitiä eikä enään
vaimoakaan siinä rakastajatar-merkityksessä, jonka hän oli "vaimo"-
nimeen yhdistettäväksi kuvitellut.

Siinä pään päällä imee lapsi, maiskuttaen pienellä suullaan, Pekka

aavistaa että nyt vasta olisi syytä mustasukkaisuuteen. Mauri on
tehnyt tehtävänsä, ja Mauri saa mennä! On tullut toinen, joka on
sanomattoman paljon enemmän osallinen Lahjan rakkaudesta. Se on
kasvanut hänen sydämensä alla, ja nyt se syö hänen ruumistaan. —
Nyt sinua, Pekka, vasta koetellaan. Et ole enään rakastaja etkä
rakastettu. Olet vain — isä. — Lämpöaalto, minun ainoa kesäni,
väistytkö nyt ja jätät minut yksin syksyyn? Rakkaus, älä jätä minua!
Opeta minua yhä, opeta minua olemaan isä. Rakkaus, tee minusta
yhtä hyvä isä kuin Lahja on äiti. Opeta minuakin uhraamaan jotain,
mitä tahansa, vaikka kaikki mitä minulla on. — Lapsukainen, vaadi
minultakin jotain. Mitä? Työtä! Tukea teille molemmille!

"Pekka, itketkö sinä?" kysyy Lahja, sivellen hänen tukkaansa.

"Tieh-tysti."

"Oletko mustasukkainen?"

"En ole enään", sanoo Pekka päättävästi, ja nousten seisalleen.

"Mutta minua surettaa kun minulla on niin vähän —"

"Mitä? Vähän?"

"Ei mitään. Ei puhuta siitä. Joko joudut? — Tule katsomaan —

onhan minullakin jotain."

Lahja on jo valmis, ja lapsi nukkuu. Pekka ottaa käsivarsilleen sen

hassunkurisen kepeän taakan (joka kuitenkin saattaa painaa mieltä,
vaikka ei käsiä). Ja he menevät makuuhuoneeseen. Mutta Pekka
muistaakin ennen lähtöään vieneensä esineen työhuoneeseensa. He
menevät siis sinne, Pekka edellä. Lahja uteliaana perässä. Siellä on
kaikki huiskinhaiskin, niinkuin tullessa äsken jo nähtiin. Turhaan etsii
Pekka sitä kapistusta, jota hän on jo salaa valmistellut parin
kuukauden ajan. Nurkassa, jossa sen pitäisi olla, näkyy vain surkea
kasa pirstottua puuta ja lyttyyn lyötyä metallia. Apealla mielellä
katselee Pekka hävitystä, pitäen jälkeläistään yhä sylissänsä, sillä ei
sitä voi nyt mihinkään laskea.

Palvelijatar tulee kutsumaan illalliselle, mutta, nähdessään

perheen pään mykkänä tuijottavan rauniota, ryhtyy selittämään:
 "Ne särkivät sen. Sanoivat että se on helvetinkone ja rovokaattori.
Enkä minäkään tiennyt mikä se oikein oli."

He vievät lapsen sänkyyn, Lahjan sänkyyn. Vasta sitte kun he

kahden istuvat pöydässä, kysyy Lahja: "Mikä se oikein oli?"

"Se oli vain semmoinen sähköllä keinuva tulla."

XIV

Verraton jylinä ja pauke on kaikunut Pekan sielussa. Kuinka kauvan?

— sitä ei voi tietää, sillä kiusatut aistit kieltäytyvät jyrkästi
laskemasta aikaa. Ne eivät halua tietää mistään, joka on tämän
paukkeen ulkopuolella — kun se joskus hetkeksi lakkaa, tulee paha
olo. Tulee unipainajainen, joka lyö koko ruumiin tuskan hikeen. Vasta
silloin painajainen väistyy, kun taasen joku laukaussarja kajahtaa.
Silloin nukkuu hyvin, ja raukealla tyytymyksellä saattaa antautua
kuuntelemaan miten räiske alkaa levitä pitkien ketjujen päästä
päähän, kummulta kummulle, notkosta notkoon, konekiväärien
ommellessa joukkoon papatustaan, ja ehkä tykinkin silloin tällöin
mylväistessä melun läpi, niinkuin sonni juhlallisella äänellään
mylväisee ylitse muun karjan metelin.

Mutta nyt on taasen kolkko äänettömyyden aika, ahdistava,

painostava. Odotetaan. Tulisia pisteitä vain kiiluu Pekan ympärillä. Ne
tulevat tupakoivista tykkimiehistä, jotka, yön turvissa raahattuaan
murhakoneensa tähän, ja asetettuaan kaikki valmiiksi, nyt vain
vartoilevat aamun sarastusta. Silloin taas aletaan. Nyt imeskellään
savukkeita tai otetaan pieni torkahdus. Kaksi miestä veteleekin jo
unia, selkä vasten tykin lavettia, toisella yhä suupielessään
sammunut paperossi, jota se unissaankin pureksii ja imeä laputtaa.
Ei kukaan välitä niistä muutamista laukauksista, joita silloin tällöin
sivuilta ja edestä kajahtaa, kaikuen kimeästi kylmässä aamuilmassa.

Pekka vain, tykin tuliputkeen nojaten, koettaa lääkkeeksi mielensä

ahdistuksessa niitä ääniä poimia tajuunsa ja tarkkailla aamuyön
vaalenevia tähtiä. Tämä aamu tulee ja tämä päivä tulee,
auttamattomasti. Sitä ei enään voi kiertää eikä torjua pois tajustaan.
Senverran alkaa jo yö väistyä että maiseman peruspiirteet erottuvat
näkyviin hämäryyden keskeltä. Tämä kumpu alkaa hahmottua yhä
tutumpana Pekan silmiin. Tähän lie tullut hiihdeltyä joskus muinoin.
Tuolta metsän sylistä oli soma kavuta tänne, katselemaan alas
Jyrkänkosken aukeille. Tuolla ilmansuunnalla oli tehdas; sieltä kajasti
öisinkin tulia. Nyt siellä on aivan pimeätä. Kohta sinne hyökätään,
kunhan saartoketju on kerinnyt asemiinsa. Saadaan rämpiä lokaisia
peltoja ja kahlata ojanteitten lumisohjussa. Maat näyttävät tummilta.
Ei ole lunta enään näillä aukeilla muualla kuin ojissa. — Tuntuuhan
se vähän oudolta, sillä paksut hanget oli silloin yöllä, kun neljätoista
haamua eri tahoilta kokoontui tuonne metsänreunaan, lähtien
erämaitten halki hiihtämään koillista kohti. On oltu poissa. Nyt
palataan. Talvella mentiin, keväällä palataan. Siinä välillä on ollut
jotain, jota kutsutaan ajaksi. Mitä sillä ajalla on tapahtunut? Ei
mitään. On vain menty johonkin, nukuttu välillä, ja herätessä ollaan
tässä taasen. Kaiketi muitten mielestä on tällävälin harjotettu
sodankäyntiä, vapautettu isänmaata — Pekka omasta mielestään on
vain nukkunut, vähäväliä kyllä äänettömyyden painajaisen
ahdistamana, mutta sittenkin nukkunut, tarvitsematta ajatella
mitään. Nyt täytyy herätä. Se on vastenmielistä, mutta ei voi sille
mitään. Täytyy herätä niinkuin matkustajan, jota konduktööri
ravistelee hartioista, huutaen korvaan: ylös, ollaan perillä!

Perillä!
 Sitä sanaa on Pekka kammonnut, koettaen lykätä sen
ajatuksistaan tuonnemmas, johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen,
jonka kanssa tietysti kerran on seistävä silmästä silmään, mutta josta
ei huoli ennenaikojaan väliä pitää. Tahallaan hän on heittäytynyt
tappeluitten meteliin — turtuakseen, tylsyäkseen — ja löytänyt siitä
olotilasta huojennusta. Tahallaan senkinvuoksi että siten on saanut
jättää kaiken turhan pohtimisen kohtalon huomaan: jos kuulalta
säästyy, niin silloin on Jyrkänkoskella pidettävä pieni mutta ikävä
tilinteko; jos ei säästy, niin sitä parempi.

Pekan elämä ei kuulu enään hänelle itselleen, vaan eräälle ilkeälle

tuomarintoimelle, joka täytyy täyttää, jos mielii itseään mieheksi
nimittää. Siksipä on hän melkein halunnut kuolemaa, mutta se ei
tule, se väistää, niinkuin aina niitä, jotka sitä hakevat. Pekan ainoa
huolenpito itsestään on ollut vain siinä että hän on hommautunut
niihin joukkoihin, joitten päämäärä vetää Jyrkänkoskea kohti.
Insinöörimiehenä on hänet lopulta komennettu tykistöön. Se on
ikävää. Joutuu olemaan liian laiskana ja liian etäällä tulilinjasta, eikä
tahdo kyetä säilyttämään turtumustaan.

Ja muutenkin, kuta likemmäs Jyrkänkoskea on tultu, sitä

väkevämmin alkaa rinnassa pulpahdella ristiriitaisia mielenliikkeitä.
Eikä voi välttää sitä että kuta toivorikkaammaksi etenevän armeijan
mieli käy, ja kuta heleämmäksi kevät, sitä levottomammaksi tulee
Pekka. Hän pelkää Jyrkänkoskelta sellaisia viestejä, jotka voisivat
hänen tuomarintoimensa tehdä ylettömän raskaaksi. Itsekseen hän
kiroaa kohtaloaan, joka ei salli hänen osalleen edes yhtä armeliasta
kuulaa. Raskaita ajatuksia ja niin synkkiä mielitekoja pisaroi hänessä
ettei hän uskalla enään pitää pistooliaan ladattuna. Ei mistään hän
löydä enään omalle tuskalleen sukulaista muualta paitsi ehkä tuolta
pakenevan ja epätoivoisesti tappelevan vihollisen riveistä. Siellä
mahtaa tuntua yhtä raskaalta, siellä kaiketi moni aavistaa jokaisen
huomispäivän olevan yhä pahemman, siksi kunnes koittaa se päivä,
josta ei enään ole ulospääsyä — tilinteon päivä. Ja sittenkin on
helppoa heidän tilintekonsa, he kun vain joutuvat tilille. Mutta olla
muitten tilittäjänä, vieläpä ainoain sukulaistensa, se on ilkeää. Pekka
on aina inhonnut tuomarin virkaa — ja nyt sen piti sattua hänen
osakseen.

Mutta syvimmässä masennuksessa on Pekka viimeisen

vuorokauden elänyt. Eikä tällä hetkellä edes tieto vaimon ja lapsen
läheisyydestä, tuolla tuskin pyssynkantaman päässä, herätä hänessä
mitään sellaista valonpilkettä, jota voisi kutsua jälleennäkemisen
toivoksi. "Vaimo ja lapsi", hymähtää Pekka ilman mitään
mielenliikutusta. He kaksi tuntuvat kuuluvan johonkin toiseen
maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä Pekan ja hänen asiainsa
kanssa. — "VilliIitaa" ja "Veri-Artturi" ovat ne nimet, jotka jo
eilisaamuna kantautuivat paikkakuntalaisten suista Pekan korviin, ja
ne ovat Pekan kammottava osuus Jyrkänkosken apajasta.

Kun nyt tehtaanpiippu ja rakennusten ääriviivat sieltä joen

notkosta alkavat aamun sarastaessa näkyä, puhkeaa Pekan
sisuksissa niin raju mielialojen myllerrys että kaikki uneen turtuneet
ajatukset yhtäkkiä lähtevät liikkeelle, kiihkeästi etsien entisiä
raiteitaan siitä pisteestä, mihin ne kerran tältä seudulta poistuessa oli
katkaistu. Nyt ei enään saata pidättää niitä vetämästä
välttämättömiä johtopäätöksiään, jotka, kaikkien eilispäivänä tältä
seudulta kuultujen hirmutekojen kannustamina, armottomasti
johtavat Pekankin omasta puolestaan tekoon. Ja sen teon täytyy nyt
tulla törkeämmäksi kuin oli aavistanutkaan. Siitä tulee raivausteko,
pyövelintyö — armottomasti. — Tuskaisesti katselee Pekka
ympärilleen, niinkuin sieltä vielä voisi löytää jonkun pakoportin.
Mutta jokainen aamuhämärän sylistä kuumottava mäennyppylä,
jokainen peltosarka huutaa vastaan: nyt sinä olet tullut takaisin, nyt
sinä vapautat meidät niistä piruista, jotka tänne toit ja joita suojelit.

Pekka ei voi olla enään mikään taustahenkilö eikä muitten mukana

kulkeva sotakoneiston jäsen. Hänen täytyy päästä irti tykeistään ja
päästä liikkumaan ominjaloin. Hyökkäyssuunnitelman hän tuntee,
kun on itse ollut mukana sitä laatimassa. Sinne mukaan on nyt
mentävä.

*****

Majuri on ilmestynyt jo tykkien viereen kiikaroimaan. Se on se

entinen punapää, josta on vuosien kuluessa karaistunut tyyni ja
päättäväinen sotilas. Rauhallisesti se nytkin kuuntelee Pekan
pyyntöä, ja tuumii että mikäs mahtaja hän tässä on pidättämään
isäntää omilta mailtaan. Olkoon Pekka vapaa ja tehköön mitä
haluttaa. Valitkoon vielä ryhmän, tai vaikka joukkueen, miehiä
reservistä mukaansa. "Ja jos kerkiät ennen", lisää majuri reippaasti,
"niin sano rouvallesi terveiset että aijon tulle teille illastamaan, jos
nimittäin voitte ottaa vastaan."

"Älä pahastu, mutta minä luulen ettei meillä tänäpäivänä illasteta."

"No saakeli, minä tietysti unehutin sanoa että vieras tuo sapuskat
tullessaan. Onhan selvää että teiltä on rosvottu paikat tyhjiksi. Mutta
eivät ne pitkälle saalistaan vie. Tästä apajasta ei neljännestunnin
perästä pakene enään muu kuin lentävä lintu. Hyvä tulee."

"Tietysti tulee hyvä. Mutta minulla — —. No tule nyt sitte illaksi —

— ja pidä huoli omaisistani — — jos minulle jotain sattuu."
 "Pysy tyynenä nyt. Sinähän olet aina ollut järkevä mies."

Pekka lähtee. — Niinpä niin, osat vaihtuvat, ajattelee Pekka.

Ennen minä sain sanoa punapäälle että istuppa hännälläsi. Nyt sama
mies saa tyynnytellä minua. Kutakin ruhjotaan vuorostaan, ja silloin
ovat toiset kyllä viisaita neuvoineen, jotka eivät maksa heille mitään.
Eivät neuvot olekkaan neuvottavia varten, vaan neuvojia, jotka
tuntevat niistä aina jotain itsetyydytystä. Eivät mitkään neuvot, hyvät
eikä pahat, kanna enään minun korviini. Olenhan jo painumassa pois
muitten yhteydestä. Minun kieltäni ei ymmärrä enään kukaan, enkä
minä muitten. Näin vielä liikun muitten parissa, mutta muukalaisena,
kenenkään sitä silti tietämättä. Kunpa sitä ei kukaan koskaan saisi
tietääkkään! Tämä on meidän kolminkeskinen asiamme, muorin,
Artturin ja minun, ja me teemme tästä selvän. Onneksi eivät
pakotoverinikaan tiedä että te juuri suunnittelitte meidän tuhoamme.
Ainakin se pikkuseikka pysyy minun tiedossani. Mutta mitä se auttaa
enään, kun koko maailma jo hölyää teidän myöhemmistä teoistanne.
No, sitä vähemmän saa kukaan keritä meidän välillemme. Tässä on
käytävä rivakasti asiaan. — Voi sittenkin ettette saata hävitä jälkeä
jättämättä — muille — mitäs minusta enään.

*****

Sillätavalla! Ensi jymäys, toinen — — ja siitä revetköön yhteen

tulenräiskeeseen koko helvetti yhdelläkertaa. Sillätavalla! Antaa
soida, se tekee niin suloisen hyvää. Ja se tasottaa tietä sille, mikä
tuleva on. Se on lopun alkua. Pian kaikki selviää.

Pekka valitsee sukkelasti ryhmän miehiä mukaansa ja painaa

mauserinsa makasiinin täyteen — viikko on varmaankin siitä kun se
viimeksi oli ladattuna.
 Miehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on
ensiksi murtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä,
vaikkeivät vielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin
puolen herätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin
työpäivällä, ja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan.
Onkos ihme jos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin
panosnauhat päästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se
on pelkoa ja syyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa,
uskoen kai sillä papatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin
muurin, jonka läpi ei muka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan
miten täällä tullaan! Näkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo
miten ketjut nousevat maasta, ja tummina nauhoina lähenevät,
kadoten välillä maahan ja läheten taasen. Eikö tunnu että meitä päin
on turha papattaa; me tullaan sittenkin. Ja eikö ala jo rapista
täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö tykit lennättele sinne meidän
terveisemme niin että kuurotkin kuulevat. Eivätkö ammukset putoile
niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan määränneen mihin ne on
pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain näkevät, niin etteköhän jo
ala erottaa kuka on se villitty, joka syöksähtelee muun ketjun edellä,
mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua. Niin, mitäpä teistä. Kaksi siellä
on vain sellaista, joita varten Pekka on tulossa.

Kahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin.

Maasta taivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin
olisivat ne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä
harteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja
saadakseen sokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä
kiemuroi niitten alla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa.
Pekka tulee jo, kasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo
haamut, jotka ojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä
säälillä sijaa? Ei totisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken
lienee ehdoton, niin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi
kehkeytyä. — Pekka juoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat:
Terve, Jyrkänkoski, terve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve
kaikki yksintein. Minä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla
on täällä hiukkasen tehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se
tehtävä ei ole lystiä sivullisen nähdä.

— Miksi tulette tielleni, te siellä? Ketä te olette? Lahja ja pikku-

Taimi. Vai niin, en tunne teitä. Mutta älkäähän — minulla on teille
terveisiä, tälle rouvalle mieheltään ja tälle pikkuiselle isältään. Hän
käski sanoa terveisiä että menkää pois, piiloon. Hst! hiljaa. Ei saa
valittaa. Sillä Pekalla sattuu olemaan täällä tehtävänä pieni leikkaus,
ja hän tahtoo olla rauhassa, ettei käsi vapise, rauhassa, kuuletteko.

— Rauhassa! — eikö olisi parasta jos kaikki pääsisimme lopulliseen

rauhaan? Jospa nouseva päivä pyyhkäisisi teidätkin pois. Se olisi
lempeä teko. Te pääsisitte sen esiripun taakse, josta ei koskaan
palata ja jossa surukin nukkuu. Siellä olisi hyvä niin teidän kuin
minunkin. — Niin, hyvä olisi, mutta ei minulla ole oikeutta teitä sinne
viedä. Minä kyllä menen sinne. Se olkoon päätetty. Pieni teko vain on
tehtävä ensin, ja sitte — rauhaan.

— Nouseva päivä! Ennenkuin silmäsi illaksi ummistuvat, olen minä

jo puristanut kiinni omani. Aurinko-kulta, etköhän silti tekisi pientä
poikkeusta radaltasi? menisit hetkeksi piiloon sinäkin, ja antaisit
minun tehdä työni pimeydessä. Etkö anna? Vai niin — yhdentekevää.
Paista sitte kyllältäsi ja killistele minua silmiin. Näet etten vapise.
Minä menen pian pois ja vien matkassani pari hyvää tuttua,
sukulaista, jotka eivät oikein sovellu sinun maailmaasi. Senjälkeen
koeta tehdä parastasi ja unohtaa meidät. Paista tämä helvetti
uudelleen paratiisiksi, jos sellaiseen kykenet. Ellet kykene, niin mene
sinäkin nukkumaan. Minä ainakin menen pois, enkä kaipaa sinun
paratiisiasi enempää kuin helvettiäsikään. Hyvästi, vanha valehtelija
siellä taivaalla.

*****

Pekan korvissa vinkuu kuulia. Hän herää katsomaan ympärilleen.

Kuinka naurettavan vähäpätöistä tämä meteli on!

Ollaan jo ensimäisessä mökkirykelmässä, jossa pakenijat

paukuttelevat nurkkien takaa. Pekka heittäytyy pensaan taakse
maahan odottamaan ryhmänsä miehiä. Siinä ne jo tulevatkin, paljon
edellä muita. Yksi vain on poissa. Pekka viittaa heitä seuraamaan.
Sitte hän kiertää ojaa pitkin edessäolevan pienen puutarhakummun
sivulle, josta kiviaidan takaa konekivääri rätisee. Sen miehistö ei
kerkiä kääntää asettaan sivulta tulijoihin päin, vaan he pääsevät
aidan kupeelle ja puhdistavat muutamalla käsipommilla sen taustan
käden käänteessä. Pekka laskettaa vielä pitkin aidan sisäsivua
mauserinsa tyhjäksi, lataa sen uudelleen, ja lähtee juoksemaan
valtatietä suoraan tehdasalueelle, johon nyt on pääsy vapaa. Siellä
säikähtyneet puolustajat juoksentelevat ristiinrastiin, kuka pyrkien
tehtaan kivimuurien suojaan kuka muuten koettaen itseään kätkeä.
Vanha Turtiainenkin näkyy heittävän pyssynsä pois ja ryömivän
sohjuiseen ojapahaseen, johon pienen lankkusillan alle koettaa
tunkea vapisevaa ruhoaan. Kaikki ovat ne yhtä sekaisin päästään.
Pekka ei heistä välitä, vaan juoksee suoraan kotiaan kohti, jossa on
kuultu "esikunnan" majailevan. Joutuessaan hetken juoksemaan
pakenevassa punikkijoukossa, tiukkaa Pekka vielä heiltä:

"Missä on esikunta?"
 "Ka, öh, siellä se teillä on", saa muuan miehistä vastattua,
tuntiessaan insinöörinsä.

"Ovatko siellä Iita ja Artturikin?"

Siihen kaikki vastaavat myöntävästi, mikä milläkin tavalla, mutta

kuitenkin sillä selvällä vakaumuksella että missäpä ne muuallakaan
kuin siellä. — Samassa räjähtää granaatti edessäpäin. Sen repivä
räsähdys ja sirpaleitten ulina on ilkeätä kuulla. Pekan
mukanajuoksijat häviävät sen vaikutuksesta aivan ällistyttävän
sukkelasti. Pekka saa harppoa yksinään valtatietä, joten ryhmän
miehet näkevät seurata perässä, kun hän poikkeaa sivulle, ja
puutarhan takaportista oikaisee suoraan "esikunnan" majapaikkaan.

Tälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan

kuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi hyvin
kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä vahtiin
tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle. Siellä on
kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään
katsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen
haukata ilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, —
Kaikellaisia ajoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa
portista ulos, toisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on
lisänä yksi komea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä.
Pekka tajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen
ryöstökuormaston, joka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin
asumuksensa. Pihamaa on sotkettu aivan velliksi eli hyytelöksi, jota
koristaa oljen ja heinän jätteet, lanta, tyhjät anjovispurkit, pullot,
paperinpalat, rievut, ja monenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon
kuuluvat tavarat, jotka lienee kuormista viskattu pois joko
kevennystä varten tai antamaan tilaa uusille "hienommille", joita
tästä talosta on löydetty. Kaikki talon ovet ammottavat
sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat ovenpuoliskot
ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi automobiilia.
Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen niistä ryijyn,
silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea lieneekään. Se
on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä takaisin sisään,
loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto "lahtarit tulevat", ja
samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi koko
rakennuksen. Sisältä ammutaan.

Mutta se on myöhäistä. Pekka on jo ehtinyt salin ovelle.

"Käpälät ylös!" karjaisee hän summassa, nähdessään

tupakansavun läpi vilahtavan muutamia miehiä.

Ja käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista

huoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna
rikki, sitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on,
tuumii Pekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä
miehet tässä ovat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin
säikähtyneen näköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä
on outoa, suuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa.
Kolmas näkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä,
ynnä lisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli
olan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. —
Yhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa
taas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:

"Niitä on jo kyökin rapullakin. Artturi hoi, tule tänne."

Yksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka

näitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön
puolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:

"Entäs tuo?"

Siellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään.

Se on nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt
jonkun toisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin
joskus ennen, tällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen
raukan osalle on tosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on
ollut Pekan anti hänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu
enään etäältä heikosti muutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja.
Kaikki on selvitetty sen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka
kynnykseltä vielä näinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää
niinkuin sellainen, joka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:

"Mitäs rouva täällä tekee?"

"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?" Lahja
seisoo ryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.

"En minä luule enään mitään. Ajattelin vain että jos olet
panttivankina —"

"Niin olenkin."

"Milloin toivat?"

"Tänä aamuna."

"Rääkkäsivätkö?"

"Eivät kerinneet vielä. Mutta minä jo löin sitä Iitaa. Sinä tulit,
Pekka! Voi miten minä olen odottanut!"
 Lahja yrittää syleillä Pekkaa, mutta tämä tarttuu hänen käsiinsä ja
pitää hänet alallaan.

"Onko Taimi turvassa?"

"On. Me olemme asuneet Raatikaisella."

"No, ei sitte muuta enään." Pekka taluttaa Lahjan sille ainoalle

tuolille, joka sekaisin myllerretyssä huoneessa vielä on jäänyt
pystyyn. Sitte sanoo hän toiselle sotilaalle, joka tulee sisään: "Viekää
tämä rouva konttoripäällikkö Raatikaisen taloon. Tämä on tehtaan
insinöörin rouva. Olkaa hänelle kohtelias, mutta viekää heti pois
täältä — vaikka väkisin, jos ei muu auta."

"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka.

Koettakaapa minuun koskea, niin —" Lahja vetäisee pienen pistoolin
povestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja
viskaa pois.

Seinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä

ja kirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta
tullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille, toinen
nojaa seinään, pidellen rintaansa.

"Hei, vänrikki", huutaa solttu vintin ovelta. "Täällä on vielä kaksi,

ja aika penteleitä ovatkin."

"Mies ja nainenko?"

"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru

pisti
Eemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne
ylös.
Paiskaanko ma sinne muutaman pommin?"

"Ei", sanoo Pekka. "Minä menen sinne itse."

"Pekka, älä mene", vannottaa Lahja, joka taasen riippuu Pekan

käsivarressa.

"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti
pois, mutta siivosti. Hetipaikalla! No!"

Molemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle

Pekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin
menemään saliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte,
nähdessään olevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja
riisuu saappaat jaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin
aukea meri, joka kimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin
kuin olisi voinut odottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa
Jyrkänkosken apajasta on jo pantu häntä varten erilleen, eikä
tarvitse enään muuta kuin poimia se. Nyt on vain vielä viimeisen
kerran oltava viisas ja rivakka. Ilveksen jäntereet olisivat tässä
tarpeen.

Se äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin,

räpytellen totisena silmiään:

"Jos minä tulisin kans."

Pekka arvaa että nyt solttu on Lahjan asialla.

"Kyllä kerkiätte vielä. Vahtikaa tässä aluksi."

 Ja Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven
perässään kiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin
havaita, ja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden
mutkauksesta näkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä
haluavat tietysti tapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan
käpälät ylös. — Ja niin onkin parempi — tulee selvä peli
molemminpuolin. Mutta mitä peijakasta! Tuntuu palaneen käryä.
Niitten sisulla ei ole rajoja, ne laittavat itselleen pulskan hautarovion.
— Sehän olisikin hyvin yksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka
voisi vetäytyä syrjään! Antaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten
kahden vintilläolijan paistua sen mukana, omassasytyttämässään
nuotiossa. Niinkö? Ei, niin komeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille
suoda. Heidän on tapeltava ja saatava lähtönsä Pekan kädestä.
Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä, joka jo on alotettu. Vetäessään
perässään kiinni vintinportaitten oven, on hän samalla sulkenut sen
oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä portailla ja he tuolla
vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on jälellä vain, ja sitte
rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja sitä ei hän enään
laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää. Sukkelaan!

Välttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi,

Pekka juoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa
viimeisiin askeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä
syrjähyppyyn oikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä
ei hän ole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää
häntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka
on lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo
lujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran
hätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin
sukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen
naamaansa.
 "Tunnetko?" kysyy Pekka.

Vastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan

käsikin pettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa
uudempi tähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte
kylmästi puhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin
otsikkoon ja toisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja
käsivarret levällään kierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen
selälleen niin raskaasti että tomu pölähtää lattialautojen rakosista.
Senjälkeen ei kaatunut enään värähdäkkään. Pekan valtaa sellainen
tyydytys ja ilo että tuskin huomaa kipua kyynärvarressaan — sekin
tuntuu vain suloiselta. On niin helppo olla kuin olisi
ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.

Ja kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa —

tuli pilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa
Pekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi hänet.
Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla pitää
ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan
esikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta,
alkaen valittaa särkyneellä äänellä:

"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut?

Sattuiko pahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?" —
Muori kyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota
hiljalleen pulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan
punaista, parahtaa muija kamalaan itkuun: "Arttu-poika, oletko sinä
kuollut? Etkä saanut äitillesi hyvästiäkään jättää!" — Muija hyppää
pystyyn ja pui nyrkkiään: "Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!"

Niin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas,

kykenemättä sitä enään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen
nyrkissään, pudoten sitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka
aseeton. Hän odottaa vain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole
masentunut eikä tunne katumusta, ei tunne ylipäätään mitään,
muttei hän voi tehdäkkään enään mitään — ajattelee vain: en jaksa
tehdä tätä, en.

"Vänrikki hoi, se ampuu!", huutaa Pekan sotilas, jonka pää näkyy

jo porrasaukossa.

Tosiaankin. Muijan kädessä kivääri jo ääntää: riks-raks. Pekka

oikaisee vartalonsa suoraksi ja katsoo rauhallisena pyssyyn, joka
ojentuu päin.

Pamaus sysää häntä rintaan. Pekka tietää että se sattui hyvin.

Sitte pimenee silmissä, ja hän vaipuu humisevaan syvyyteen, johon
vielä kaikuu etäältä kimeä laukaus. — Nyt solttu ampui muutaman
vanhan naisen, ajattelee hän vielä. Nyt on kaikki selvää. — Ja sitte ei
hän enään ajattele mitään. On niin hyvä olla, tulee niin valoisa, ja
Pekka keinuu valossa hiljalleen kuin putoava paperilappu, joka ees
taas leijuen vähitellen kepeästi laskeikse maata kohti.
XV

Sairaalan valoisalla pihamaalla liikuskelee joukko sinikaapuisia

miehiä. Toiset istuvat korituoleissa. Kaikki he ovat kalpeita ja laihoja.
He ovat menettäneet paljon verta, ja siksi aurinko tekee heille hyvää.

Sanotaan että on juhannus. Hekin ovat saaneet juhannuksen,

kaikkien ihmisten yhteisen kesäjuhlan. Sitä kai he kukin tuumivat,
koska ovat tulleet niin hiljaisiksi. He olivat jo koteutuneet tähän
sairaalassaoloon, johon ulkomaailma vain silloin tällöin lähetti jonkun
vierailijan — omaisen tai tuttavan. Keskenään he olivat jo kuin yhtä
perhettä, tottuneita toistensa kurjuuteen. Omista vammoistaan he
saattoivat laskea reipasta leikkiä. He kilvoittelivat ilossa ja
kokkapuheitten keksinnässä. He olivat rampojen ja runneltujen
hullutteleva veljessarja — jos joku nääntyi ja kuoli pois, tai jos joku
laskettiin parantuneena pois, ei joukkomieliala siitä muuttunut.
Sellaiset tapauksethan kuuluvat asiaan sairaalassa ja antavat tälle
ololle omaa erikoista väritystään.

Mutta nyt on heillekkin tullut juhannus. He tietävät ettei täällä

enään viivytä kauvan, vaan että kukin kohdaltaan saa piakkoin
yrittää uudelleen tuonne ulos, kaikille ihmisille yhteiseen elämään —
niillä mahdollisuuksilla mitä kullakin vielä on jälellä. He ovat sodassa
raskaasti haavottuneita nuoria miehiä, kaikki kuoleman valtakunnan
porteilla käyneitä, ja siksi paluu tavalliseen elämään tuntunee
monestakin oudolta.

He vetäytyvät erilleen toisistaan.

Joku tarkka huomioidentekijä, jolla olisi sydäntä heitä nyt

tarkastaa, voisi heidän erilaisesta esiintymisestään lukea mitä
erilaisimpia mielialoja. Voisi aavistaa miten joku rampa mielessään
kiroaa, ja toinen taasen sanelee äänetöntä rukousta. Keskikesän
päivän kutsu on heille suuri koettelemus. — Toisille, joille toki on
vielä kaikki jäsenensä tallella, voi tämä päivä olla ilon aihe — siksi he
mielellään käyskentelevät etemmäs puistokäytäville, kuka katsellen
siellä heleihin väreihin puhkeavia kukkalavoja, kuka puitten lehvien
läpi seuraten pilven kulkua sinisellä taivaalla, kuka hyräillen jotain
laulunpätkää. — Yhteistä kaikille lienee vain se että heitä piinaa
toistensa kurjuus, joka nyt ulkoilmassa on liiaksi ilmeinen. Sairaalan
puvut ja desinfisioimisaineitten katku kiusaa heitä, niin toisia, jotka
siunaavat lämmittävää päivää kuin toisia, joita se katkeroittaa.

Sellaisena, tuskallisena ja poistyöntävänä, väreilee yleinen

tunnelma ainakin sen sinimekkoisen kantapäillä, joka heikoin jaloin
astelee puistotietä poispäin. Se on Pekka. Vielä kerran hän kääntyy
katsomaan taakseen piha-aukealle. Siellä, sinisten vaikenijain
yläpuolella, hohtaa puitten välitse sairaalan kellertävä seinä. Kaikki
akkunat ovat auki, ja lumivalkoiset uutimet puistelevat niistä ulos
helmuksiaan kuin jäähyväisiksi. Jäähyväisiksi, niinkö?

Parin päivän perästä!

Silloin on täältä jo lähdettävä, tästä uupumuksen asuinsijasta. Ei

saanutkaan mennä pois. Ruumis oli liian sitkeä. Se parantuu —
täydellisesti. Puhkiammuttu rinta hengittää jo. Vasen käsikin taitaa
parantua; ylihuomenna se päästetään siteistä. — Ja sitte! On
mentävä tuonne ulos, aidan taakse, jossa elämä kohisee.

Niin, mikäs olisi ruumiin puolesta mennessä, jos tuntisi sinne vielä
kuuluvansa. Mutta sinne paluustaan ei osaa iloita enemmän kuin nuo
rammat tuolla. Melkeinpä täytyy kysyä itseltään: mennäkkö vai eikö
mennä? — Täällä on ollut niin turvallista. On tarvinnut vain myöntää
itselleen olevansa heikko, ja ajatella vain huomisesta huomiseen. Nyt
tulee sellainen masentava kysymys eteen. Se loimottaa edessä ja
vaatii vastausta. Eikä sitä jaksa ratkaista —

— Omatuntoni ei syytä minua mistään. En ole tehnyt mitään

sellaista, joka mieltäni vaivaisi. Rauha nukkuneille. Nyt on heidän
hyvä olla. Mutta minun ei ole hyvä. Inho ja kyllästys valtaa minut,
kun ajattelenkin palaamista tuonne. Olen ollut jo kuoleman piirin
sisällä, ja kuulun yhä sinne. Mitä teen enään tällä jälkielämällä? Miksi
sitä minulle tyrkytetään? Miksi ovat lääkärit näin taitavia ja
hoitajattaret näin huolellisia? — Olisivat edes hiukan hutiloineet. —
Tai jos olisi silloin siellä edes ammuttu vähän suurireikäisemmällä
pyssyllä — mitäs sellaisesta japanilaisesta, jolla saa puhkoa miehen
seulaksi, eikä niistä lävistä sittenkään mahdu henki pihisemään
loppuun.

Ei tottavieköön Pekkaa haluta enään palata tuonne. Hän aavistaa

että tulee olemaan sanomattoman vaikeaa enään sinne toistamiseen
juurtua. Hänen elämänsä puuta on töytäissyt sellainen myrsky, joka
on sitä julmasti pahoinpidellyt. Se näyttää kyllä
vahingoittumattomalta, voivatpa sivulliset luulla ettei sillä ole mitään
hätää, mutta se itse tietää että juuret ovat poikki. — Ihminen ei
lopultakaan ole mikään kasvi — jota voi leikellä, paikkailla, ja
muutella paikasta toiseen — vaan paljon monimutkaisempi olento,
jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Ihminen voi näyttää aivan
eheältä, vaikka hänen sielunsa juuret olisivat niin ruhjotut että
tuntee olevansa aivan avuton ryhtymään enään mihinkään. — Ja
sittenkin täytyy! Monen muun on täytynyt, ja täytyy Pekankin. —
Miehuus lienee siinä että tyynesti alistuu välttämättömyyteen eikä
napise eikä vapise.

Pekka on tullut sairaalan raja-aidalle. Sen läpi hän katselee pelloille

ja niityille, kuvitellen olevansa tervehdyskäynnillä elämän luona.
Mutta ei hän jaksa päästä siihen vireeseen kuin ennen, joskus.
Välinpitämättömänä hän aistii luontoa, ihmetellen vain itsekseen
mitävarten nuo linnut pauhaavat tuollatavoin ja mitävarten kukat niin
tavattomasti helottavat. Se kai kuuluu niitten tehtäviin, ja niin kai ne
ovat tehneet ennenkin, mutta Pekka vain ei ole entinen. Hänestä on
tullut elämän inhoaja. Hänellä on entisyydestään päällimmäisinä
hädän ja tuskan muistot vain. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta
kuin joko kaivella niitä tai pysyä aivan turtana ja ryhtyä puuhaamaan
jotain, ettei muistaisi olevansa olemassa. Mies ilman sukua, ilman
kiintymyksiä, ilman mielenliikkeitä — olkoon nyt sitte sellainenkin olio
maan päällä. Sanotaan että viisas on se, joka ei puhu mitään ei väitä
mitään eikä halua mitään — ihmettelee vain. Se on surkeaa viisautta,
mutta paremman puutteessa se saanee kelvata.

— Kunpa olisi edes selvän konkurssin tehnyt mies, niin löisi vain
reippaasti entisyytensä ovet kiinni, ottaisi eteensä valkoisen
paperiarkin, ja piirtäisi siihen uudelleen: Debet — Kredit. Mitään
saldoa ei tosin olisi, josta alottaa, mutta sitähän alottaminen juuri
merkitseekin että on alotettava tyhjästä. Vieläpä konkurssintehnyt
tietää senkin että nyt on toimittava paremmin kuin ennen, sillä
tileissä ollut vajaus on jäänyt muitten vahingoksi.