Explore the full ebook collection and download it now at textbookfull.

com

The Land Shall Be Deluged in Blood: A New History

of the Nat Turner Revolt 1st Edition Patrick H.
Breen

https://textbookfull.com/product/the-land-shall-be-deluged-
in-blood-a-new-history-of-the-nat-turner-revolt-1st-edition-
patrick-h-breen/

OR CLICK HERE

DOWLOAD EBOOK

Browse and Get More Ebook Downloads Instantly at https://textbookfull.com

Click here to visit textbookfull.com and download textbook now
 Your digital treasures (PDF, ePub, MOBI) await
Download instantly and pick your perfect format...

Read anywhere, anytime, on any device!

The Land Shall Not Be Sold in Perpetuity The Jewish

National Fund and the History of State Ownership of Land
in Israel Yossi Katz
https://textbookfull.com/product/the-land-shall-not-be-sold-in-
perpetuity-the-jewish-national-fund-and-the-history-of-state-
ownership-of-land-in-israel-yossi-katz/
textbookfull.com

The Oxford History of Hinduism: Hindu Law: A New History

of Dharmasastra 1st Edition Patrick Olivelle

https://textbookfull.com/product/the-oxford-history-of-hinduism-hindu-
law-a-new-history-of-dharmasastra-1st-edition-patrick-olivelle/

textbookfull.com

Be the Business CIOs in the New Era of IT 1st Edition

Martha Heller

https://textbookfull.com/product/be-the-business-cios-in-the-new-era-
of-it-1st-edition-martha-heller/

textbookfull.com

Purifying the land of the pure : A history of Pakistan’s

religious minorities 1st Edition Farahnaz Ispahani

https://textbookfull.com/product/purifying-the-land-of-the-pure-a-
history-of-pakistans-religious-minorities-1st-edition-farahnaz-
ispahani/
textbookfull.com
The Utrecht Chronicle of the Teutonic Order: A History of
the Crusades in the Holy Land, Prussia and Livonia 1st
Edition Rombert Stapel
https://textbookfull.com/product/the-utrecht-chronicle-of-the-
teutonic-order-a-history-of-the-crusades-in-the-holy-land-prussia-and-
livonia-1st-edition-rombert-stapel/
textbookfull.com

That All Shall Be Saved Heaven Hell and Universal

Salvation First Edition Hart

https://textbookfull.com/product/that-all-shall-be-saved-heaven-hell-
and-universal-salvation-first-edition-hart/

textbookfull.com

A History of Architecture and Trade Patrick Haughey

https://textbookfull.com/product/a-history-of-architecture-and-trade-
patrick-haughey/

textbookfull.com

The facts in logical space : a tractarian ontology 1st

Edition Turner

https://textbookfull.com/product/the-facts-in-logical-space-a-
tractarian-ontology-1st-edition-turner/

textbookfull.com

A Short History of the Middle Ages Barbara H. Rosenwein

https://textbookfull.com/product/a-short-history-of-the-middle-ages-
barbara-h-rosenwein/

textbookfull.com
The Land Shall Be Deluged
in Blood
Men, like other things, have “two sides,” and often a top and a bottom
in addition.
—lunsford lane, 1842
The Land Shall Be
Deluged in Blood
A New History of the
Nat Turner Revolt
z
Patrick H. Breen

1
 1
Oxford University Press is a department of the
University of Oxford. It furthers the University’s objective
of excellence in research, scholarship, and education
by publishing worldwide.
Oxford New York
Auckland Cape Town Dar es Salaam Hong Kong Karachi
Kuala Lumpur Madrid Melbourne Mexico City Nairobi
New Delhi Shanghai Taipei Toronto
With offices in
Argentina Austria Brazil Chile Czech Republic France Greece
Guatemala Hungary Italy Japan Poland Portugal Singapore
South Korea Switzerland Thailand Turkey Ukraine Vietnam
Oxford is a registered trade mark of Oxford University Press
in the UK and certain other countries.
Published in the United States of America by
Oxford University Press
198 Madison Avenue, New York, NY 10016

© Oxford University Press 2015

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced,

stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means,
without the prior permission in writing of Oxford University Press,
or as expressly permitted by law, by license, or under terms agreed with
the appropriate reproduction rights organization. Inquiries concerning
reproduction outside the scope of the above should be sent to the
Rights Department, Oxford University Press, at the address above.
You must not circulate this work in any other form,
and you must impose this same condition on any acquirer.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Breen, Patrick H., author.
Title: The land shall be deluged in blood : a new history of the
Nat Turner Revolt / Patrick H. Breen.
Description: New York, NY : Oxford University Press, 2016. | Includes
bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2015042315 | ISBN 9780199828005 (hardcover : alk. paper)
Subjects: LCSH: Turner, Nat, 1800?–1831. | Southampton Insurrection, 1831.
Classification: LCC F232.S7 B74 2016 | DDC 975.5/55203092—dc23
LC record available at http://lccn.loc.gov/2015042315

1 3 5 7 9 8 6 4 2
Printed in the United States of America
on acid-free paper
For Katie
 Contents

Acknowledgments ix
Chronology of the Revolt xiii
Maps xvii

Introduction 1
1. Signs 17
2. The First Blood 37
3. To Jerusalem 57
4. Where Are the Facts? 73
5. The Coolest and Most Judicious Among Us 89
6. Long and Elaborate Arguments 107
7. Willing to Suffer the Fate That Awaits Me 139
8. Communion 155
Conclusion 165

Afterword: From His Own Words 169

Appendix: Slave Population of Southampton County, 1824–1839 181
Notes 183
Bibliography 263
Index 277
 Acknowledgments

One of the graces that comes with finishing the book is an opportunity to
thank the people who have helped me along the way. This was a project that
began in graduate school. As a result, my research trips were especially
low-budget affairs. The kind hospitality of Paul Vandegrift in Richmond,
Mark Smith and Daniel Nonte in Charlottesville, my parents in Washington,
D.C., and Emory Thomas, who went above and beyond his role as advisor
when he gave me the keys to the farm, allowed me to visit the research li-
braries where I found the materials that I have used in this study. The visits
were great trips, in part because I got to talk with my hosts about the won-
derful things that I had found in the region’s great libraries. The staffs at the
Library of Congress, the Library of Virginia, the Virginia Historical Society,
the Virginia Baptist Historical Society, the Alderman Library at the University
of Virginia, the Earl Gregg Swem Library at the College of William and
Mary, the North Carolina Department of Archives and History, the Perkins
Library at Duke University, and the Southern Historical Collection at the
University of North Carolina were unfailingly helpful as they helped me
search their collections for even the smallest piece of evidence about what was
happening in 1831. At the Virginia Baptist Historical Society, Darlene Slater
Herod was especially accommodating when she sent me copies of church
records that Randolph Scully told me I had missed on an earlier visit. The late
Winthrop Jordan kindly responded to a query of mine about sources; the
carefully considered letter was much more than I ever expected to receive
from a man I had never met. Because I have moved twice since starting my
research, I have used as my home base libraries at three different schools: the
University of Georgia, the University of North Carolina, Chapel Hill, and
Providence College. The help I was able to get at the University of North
Carolina, Chapel Hill was made possible by Peter Colclanis, who made sure
that I would be able to get access to the material that I needed. At Providence
x Acknowledgments

College, the interlibrary loan staff has been unbelievably easy to work with.
I would also like to thank Christiane Marie Landry, who helped digitize sec-
tions of the Southampton Court records.
As I have tried to look at the material in a new way, several people have
helped me in ways that have made The Land Shall Be Deluged in Blood better.
At the University of Georgia, Peter Hoffer and Edward Larson both made me
think not just about the evidence but also about the relationship of historians
to their readers, something that has influenced my work from the conception
of my project. Dave McGee and Jonathan Sarris were also always willing to
talk about this project in its early stages. A college, as my friends who are clas-
sicists remind me, is at its core a collegium of its professors. Providence
College’s faculty understands that the relationship of collegiality and colle-
gium is more than an etymological coincidence. The faculty in the history
department and more broadly in the college have supported this project
during lectures and lunches in ways that they will never know. I have also
gotten support from administrators at the school, including history depart-
ment chairs Connie Rousseau, Matt Dowling, and Margaret Manchester.
While at Providence College, I also had the good fortune to be invited to a
National Endowment for the Humanities Summer Institute, “Slaves, Soldiers,
Rebels: Black Resistance in the Tropical Atlantic, 1760–1888,” organized by
Ben Vinson III, Natalie Zacek, and Stewart King. The presenters, especially
Laurent Dubois, Douglas Egerton, Sylvia Frey, David Garrigus, Marjoleine
Kars, Stewart King, Franklin Knight, Jane Landers, and James Sidbury, helped
me think about slave resistance within a global framework. Zach Morgan,
Sarah Roth, Brian Sinche, Lindsey Twa, and the others at the institute helped
me process what I learned in those five weeks in Baltimore.
I am responsible for all the flaws in The Land Shall Be Deluged in Blood.
There would have been more of them if so many people had not taken time
from their work to save me from mistakes, both big and small. Earlier versions
of my work have been commented upon by Daniel Crofts, Douglas Egerton,
Melvin Patrick Ely, Robert Forbes, Kenneth Greenberg, Charles Irons,
Anthony Kaye, Peter Kolchin, Nelson Lankford, Paul Levengood, Randall
Miller, Randolph Scully, and James Sidbury. Sharon Murphy, who joined me
in the history department at Providence College, has been everything one
would want in a colleague. She has been a great sounding board when I
needed someone to listen to me work my ideas out; as a reader who has read
this book from start to finish, she has made this work better in style and sub-
stance. Douglas Egerton and James Sidbury also deserve thanks for putting
me in contact with my editor, Susan Ferber, at Oxford University Press, who
 Acknowledgments xi

agreed to work with a first-time author whom she did not know. She picked
two anonymous readers whose thoughtful responses to an early version of
this leave me with one regret, that I cannot thank them by name. Ferber’s own
editorial suggestions have improved this work as well. She kept her eye
focused on what was most important. When facing a deadline, I sent her the
revisions that I had made and asked if she wanted me to rush what I had left
to do. She wrote back, “It’s fine if it takes more time. I care most about the
quality.” I could not have asked for a more farsighted perspective. I am espe-
cially indebted to two teachers who have had an enormous influence on this
project, my career, and my life. Emory Thomas has been nothing but sup-
portive of The Land Shall Be Deluged in Blood. He has assisted this project in
myriad ways and outdone any reasonable expectations a graduate student
could have for his advisor. As much as I appreciate his advice, his friendship
has given me a model that I can only hope to emulate with my own students.
It is impossible to overestimate the importance that Eugene Genovese has had
on my life. His wit, his erudition, and his Brooklyn charm are as clear in my
mind as they were the day that I, as a sophomore, first walked into a seminar
that he was teaching on the Old South. His approach to history was creative
in ways that one would expect from the foremost historian of his generation,
but even more compelling were the ways in which he showed how history was
vitally important to the present. His urgency to get history right is one of the
things that influenced my career choices, and it sustains me to this day in both
my writing and my teaching.
I would like to thank my family for their help. My parents and sisters have
always been supportive of me. My own children, Mary, Dorothy, Thomas,
Peter, and Helen, have grown up with a father who must seem to them to be
always at work on a computer. In fact, one of the reasons this project has taken
me as long as it has is that I have learned the many ways in which the challenge
of raising children is often in tension with writing books. I have learned that
one can neither read nor write while changing a diaper or driving the kids to
swim practice. Fortunately, as I have been working on this book, I have been
lucky enough to cross the paths of several women, including Ellen Schlosser,
Jen Cardulo, Emily Cass, Jessica Sweeney, April Lambert, and Mary Margaret
Donovan, who have provided such loving care for my children that I could
work without worry. My children have done little to relieve my worries, but
they buoy my spirits and daily remind me about the unpredictability of life.
My life and this book would be poorer without them.
My greatest debt in writing this book is to my wife, Katie. When we mar-
ried, neither of us could have imagined how demanding our family life would
xii Acknowledgments

be. But my wife has always been a great wife and mother. From graduate
school and the dissertation to Rhode Island and now this book, she has been
with me every step of the way. Juggling the demands of her own successful
career and our children, she has always supported my career. Perhaps her will-
ingness to help me was most clear when she was eight months pregnant with
Peter. I asked her if she would be able to balance her job, a new baby, and the
three other kids while I went to Baltimore for five weeks during the NEH
Summer Institute “Slave, Soldiers, Rebels.” She told me to apply and then
held together our household while I was away. When I returned, she treated
me as if I had done something worthwhile, never reminding me that she was
the one who made it possible. Maybe in her heart she knew that I knew that I
would not have been able to do what I had done without her. Since that sum-
mer, my debt has only grown. In gratitude and love, I dedicate this book to
you, Katie.
 Chronology of the Revolt

(Except where noted, events took place in Southampton County.)

November 7, 1775 Virginia governor Lord Dunmore issues a decree

promising freedom to slaves of patriots who
support the British during the American
Revolution.
October 19, 1781 The British surrender at Yorktown, Virginia.
May 1782 Virginia passes a law making it possible for
residents to manumit slaves.
August 1792 The slave revolution in Saint-Domingue (Haiti)
begins.
1798 Antislavery advocate and Baptist minister David
Barrow publishes a circular letter explaining his
emigration to Kentucky from Virginia.
October 2, 1800 Nat Turner is born.
October 10, 1800 Gabriel is executed for plotting an August 30,
1800, uprising in Richmond, Virginia.
January 1, 1804 Haiti declares independence from France.
January 8–10, 1811 Slave revolt in Louisiana.
July 2, 1822 Denmark Vesey is executed in Charleston, South
Carolina.
1825 Nat Turner runs away; he returns claiming that
the Holy Spirit inspired his return.
December 1825 Jonathan Lankford refuses communion to
slaveholders at Black Creek Baptist Church.
1826 Jonathan Lankford is excommunicated from
Black Creek Baptist Church.
1827–1828 Turner baptizes himself and Etheldred T.
Brantley.
xiv Chronology of the Revolt

1828 Thomas Moore dies. Six-year-old Putnam Moore

inherits Nat Turner and five other slaves.
January 1, 1831 William Lloyd Garrison publishes the first issue
of the Liberator in Boston, Massachusetts.
February 12, 1831 Solar eclipse.
May 1831 Possible allusion to revolt at Raccoon Meeting
House in Sussex County, Virginia.
July 4, 1831 Originally scheduled starting date of revolt; Nat
Turner postpones it.
August 13, 1831 The sun appears bluish green; the conspirators
decide to launch their revolt the following
weekend.
August 21–23, 1831 Nat Turner slave revolt takes place.
August 28, 1831 Virginia militia commander Richard Eppes
proclaims martial law to prevent the killing of
blacks without trial.
August 30, 1831 The trials of the slave rebels begin.
September 4, 1831 Executions of convicted slave rebels begin.
October 18, 1831 Conviction of the star witness Moses marks the
completion of the trials of slaves arrested when
the revolt was suppressed.
October 27, 1831 Nathaniel Francis spots Nat Turner, but Turner
escapes.
October 30, 1831 Nat Turner is captured by Benjamin Phipps.
October 31, 1831 Nat Turner is examined by James Trezvant and
James Parker and then committed to jail; Turner
agrees to tell Thomas R. Gray his confessions.
November 1–3, 1831 Thomas R. Gray interviews Nat Turner.
November 5, 1831 Nat Turner is tried, convicted, and sentenced to
death.
November 10, 1831 Thomas R. Gray applies for copyright for The
Confessions of Nat Turner in Alexandria (then
part of Washington, D.C.).
November 11, 1831 Nat Turner is hanged.
May 11, 1832 Free black Berry Newson is hanged.
November 1832 Mill Swamp Baptist Church, in Isle of Wight
County, Virginia, dismisses ten whites who
refuse fellowship with blacks.
 Chronology of the Revolt xv

November 1833 Mill Swamp Baptist Church rescinds dismissal of

the ten whites after they agree to fellowship with
blacks.
February 1835 Condemned Sussex rebel Boson is captured in
Norfolk, Virginia; his execution is rescheduled
for March 27, 1835, in Sussex, Virginia, but the
governor commutes the sentence.
October 16–18, 1859 John Brown raid at Harpers Ferry, Virginia.
April 11, 1861 Confederate States of America attack Fort
Sumter. Civil War begins.
January 1, 1863 Lincoln issues Emancipation Proclamation.
December 1865 Thirteenth Amendment adopted, abolishing
slavery throughout the United States of America.
 PE N NSYLVA N I A N EW
INDIANA OHIO J E R SEY
M ARYL AND
Baltimore

Washington, D.C. DE L.

VIRGINIA
KENTUCKY
Richmond

Petersburg
ATLANTIC
SOUTHAMPTON Norfolk OCEAN

TENNESSEE
Raleigh

NORTH CAROLINA

W E

GEORGIA SOUTH Wilmington

S

CAROLINA 0 50 100 mi

0 50 100 km

Virginia, Maryland, and North Carolina, 1831. Map by Glen Pawelski.

 Chesapeake
Petersburg Bay

VIRGINIA
SURRY
N COUNTY
Ja m
es
Ri
W E ve
r
Not
S

tow
SUSSEX

ay Ri
ISLE OF

ATLAN
COUNTY
WIGHT

ver
COUNTY
Norfolk

Nottoway Parish PRINCESS

TIC
ANNE
SOUTHAMPTON COUNTY
COUNTY NORFOLK

OCE
Belfield Jerusalem NANSEMOND COUNTY
St. Luke’s Parish COUNTY

AN
GREENSVILLE starting point
COUNTY of the revolt
Dismal
Swamp

Murfreesboro NORTH CAROLINA

0 10 20 mi

0 10 20 km

Southeastern Virginia, 1831. Map by Glen Pawelski.

 Bethlehem Samuel
to Richmond via Crossroads Blunt
Petersburg Thomas
(70 miles) Ridley Jerusalem

VIRGINIA
Rebecca to Norfolk
Vaughan No
Levi (70 miles)
James

tto
Waller

way
Parker
Newit Jacob
Harris Blackhead Riv
Williams Signpost er
Nat Turner’s Cabin Cypress
Cave Pond Bridge
Pearson’s
Meherrin Mill Pond Richard
Riv Joseph Porter Peter
er Travis Edwards
to Belfield
Nathaniel
Francis Catherine
Whitehead Cross Keys
Flat Samuel
Swamp Turner
N
Tar
r
Elizabeth Creeara to Dismal Swamp
W E Turner k
(20 miles)
S

0 2 4 mi
to Murfreesboro
0 2 4 km

NORTH CAROLINA

Nat Turner’s Revolt, St. Luke’s Parish, Southampton, Virginia, August 21–23, 1831. Map by Glen Pawelski.
The Land Shall Be Deluged
in Blood
 Introduction

On Sunday night, August 21, 1831, Nat Turner and four other men launched
the bloodiest slave revolt in American history. During the planning stages,
Turner had kept the conspiracy small, but once the rebels killed Joseph Travis
and his family, they quickly swept through Southampton County, Virginia,
killing whites and recruiting slaves to their ranks. At first the insurgents
caught Southampton’s whites completely by surprise. By the middle of the
day on Monday, August 22, they had killed nearly five dozen whites, including
men, women, and children. Never in American history had so many whites
died in a slave revolt. The rebels also recruited several dozen men and older
boys into their small army.
The rebels’ initial successes were short-lived. By Monday afternoon, Turner’s
army suffered its first defeat, in a battle at James Parker’s farm. The next morning,
local whites dispersed the main rebel force. Over the course of the next week,
whites captured or killed the remaining insurgents, with one exception: de-
spite an intense search for the revolt’s leader, Turner eluded his pursuers for
almost two months. In mid-October he was spotted near the starting place of
the revolt. A renewed manhunt led to his capture on October 31. The next
day, Turner’s white captors brought their prisoner to the jail in Jerusalem, the
county seat. Thomas R. Gray, a white lawyer who was involved in the defense
of other accused rebels, interviewed Nat Turner while he was awaiting trial.
Gray published these interviews in The Confessions of Nat Turner, a unique
narrative that may be the most important work on slavery written and pub-
lished in the slaveholding South. On Saturday, November 6, 1831, Turner
appeared in court, where he was charged with “conspiring to rebel and make
insurrection.” The court’s judgment was never in doubt. Nat Turner was hanged
on November 11, 1831.1
Although a hastily assembled group of local whites suppressed the revolt
quickly, its repercussions reached far beyond the borders of Southampton
County. Haunted by the visions of Nat Turner, the Virginia legislature took
up the question of emancipation. For the first time since the eighteenth
2 T he L an d Sh all Be Deluged in Blo od

century, when St. George Tucker circulated his emancipation plan, a number
of people in Virginia urged that the state legislature adopt a plan of gradual
emancipation and colonization for Virginia’s slaves. In the 1831–32 legislative
session, proslavery conservatives dominated the special committee charged to
examine “the subject of slaves, free negroes and the melancholy occurrences
growing out of the tragical massacre in Southampton.” The committee rec-
ommended that “all petitions, memorials, and resolutions which have for
their object the manumission of persons held in servitude under the existing
laws of the Commonwealth” be refused. Thomas Jefferson Randolph, Thomas
Jefferson’s nephew, then led a floor fight to overturn the recommendations
of this committee. Randolph saw the end of slavery as an eventuality. “It must
come,” he declared at the climax of one speech. The only question in Randolph’s
mind was whether emancipation would be done by legislative action “or by
the bloody scenes of Southampton and St. Domingo.” Many in the Virginia
General Assembly interpreted the recent events in Southampton differently:
Randolph’s appeal fell on deaf ears, and the legislature narrowly rejected
gradual emancipation. The topic was not to be revisited in the South before
the Civil War.2
The nascent abolitionist movement also paid close attention to the revolt.
Although most abolitionists carefully disavowed any connection to the revolt—
“I do not justify the slaves in their rebellion,” William Lloyd Garrison wrote
in a letter two weeks after the revolt—some, including Garrison, used the
revolt to validate their strategy of immediate emancipation. In an article pub-
lished shortly after the rebellion, Garrison boasted: “What we have so long
predicted,—at the peril of being stigmatized as an alarmist and declaimer,—
has commenced its fulfillment.” The claim had merit. In the inaugural issue of
the Liberator on January 1, 1831, Garrison had predicted that slavery would
lead to woe, and Nat Turner’s revolt confirmed in Garrison’s mind the pro-
phetic truth of his statements on slavery.3 In both the North and the South,
Turner’s revolt led significant figures to reject the type of gradual emancipa-
tion plans that had ended slavery in the North. In doing this, Nat Turner’s
revolt contributed to the radicalization of American politics that helped set
the United States on its course toward the Civil War.
Despite the significance of Nat Turner’s revolt as an important milestone
for a nation that was on a path toward its greatest political crisis, what hap-
pened in Southampton County has inspired relatively little scholarly atten-
tion.4 Following the publication of William Styron’s Pulitzer Prize–winning
novel, The Confessions of Nat Turner, there was a flurry of activity as scholars
debated the historical accuracy of the novel. Most of this debate was limited
 Introduction 3

in its scope, as several scholars pointed to particulars in the historical record

that Styron had mistaken. The frustration with Styron’s novel also led to
Stephen Oates’s The Fires of Jubilee: Nat Turner’s Fierce Rebellion. Ironically,
for a historian writing in the wake of the controversy that focused on the
liberties taken by a novelist, Oates, as one reviewer observed, made use of
“many of the novelist’s freedoms.”5
Prior to Oates’s effort, there had only been two other monographs on the
rebellion: William Sidney Drewry’s 1900 dissertation, The Southampton
Insurrection, and Herbert Aptheker’s 1937 master’s thesis, Nat Turner’s Slave
Rebellion, both of which were eventually published. It would be hard to im-
agine two more different histories of Nat Turner’s revolt. Educated at Johns
Hopkins University, Drewry, a white from Southampton whose family had
been involved in suppressing the rebellion, celebrated the virtues of the coun-
ty’s whites and the loyalty of the slaves. “Never in the history of slavery,” he
contended, “was there less danger to owners, more contentment among the
slaves themselves, fewer runaways, and greater advantages, social, financial,
and political, gained from this institution.” Drewry also depicted the rebels as
maniacal fools duped by “a wild, fanatical preacher” whose “earnestness and
intellectual superiority impressed all the negroes who saw him.”6 Working
several decades later at Columbia University, Aptheker—a radical who even-
tually joined the Communist Party—attacked Drewry’s work. In a foreword
that Aptheker added when his book was published, he asserted “that for the
truth of the Turner event it would have been better if Drewry had never pub-
lished.” Aptheker disagreed vehemently with Drewry’s account of the slave-
holders, and he was particularly upset by Drewry’s portrayal of the rebels.
Aptheker ended the introduction to his master’s thesis by demanding that the
men who followed Turner should not be seen “as deluded wretches and mon-
sters . . . but further examples of the woefully long, and indeed veritably end-
less, roll of human beings willing to resort to open struggle in order to get
something precious to them—peace, prosperity, liberty, or, in a word, a greater
amount of happiness.”7
These two works on the revolt embody a fundamental split in the study of
slavery in the United States. Drewry’s work, which was not especially influen-
tial, represented the racist assumptions of early twentieth-century white
America. According to Drewry—and also Ulrich Bonnell Phillips, the era’s
leading historian of slavery—most slaveholders were kind, most slaves were
happy, and the institution of slavery was generally benevolent. Aptheker’s
work posed a major challenge to this understanding of slavery. He argued that
slaves hated slavery and fought however they could to resist the oppressive
4 T he L an d Sh all Be Deluged in Blo od

institution. In his most important publication, American Negro Slave Revolts,

Aptheker tried to show how widespread overt resistance was. Aptheker’s work
was groundbreaking in his conceptualization of slavery, but a flaw in his argu-
ment—he presumed that the white community’s fear of slave revolts was an
accurate barometer of actual slave conspiracies—allowed an antagonistic pro-
fession to marginalize this important work. As a result, others, notably Kenneth
M. Stampp, led most historians to view slavery as an oppressive institution
that slaves hated and resisted however they could.8
Despite the ascendance of the resistance model, Phillips’s view did not
disappear. In Roll, Jordan, Roll, Eugene D. Genovese developed a sophisti-
cated argument that allowed him to retain much of Phillips’s understanding
of slavery, albeit stripped of its racism. According to Genovese, slaveholders
understood themselves to be a paternalistic people who were concerned with
the well-being of their slaves. Genovese argued that this self-conception of
whites gave slaves a way to ameliorate their awful situation. While some his-
torians have balked at Genovese’s terminology, he has given historians pow-
erful tools to understand slavery. Roll, Jordan, Roll revived the idea that most
slaves worked within the system to improve their lives. Historians usually de-
scribe such a negotiation as part of a program of accommodation.9 As a result,
since the publication of Genovese’s book, historians who study slavery have
questioned whether the actions of slaves should be understood fundamen-
tally as part of a program of resistance or as accommodation. Those who
follow Aptheker and Stampp—including most authors who write about slave
plots and revolts in the United States—see small acts of resistance as part of a
continuum with large-scale political resistance such as the Haitian Revolution.
Those who follow Genovese, on the other hand, think that slaves worked for
improvement in their situations, but believe that these incremental improve-
ments ultimately made large-scale political resistance more difficult.10
Evidence from Nat Turner’s revolt challenges both of these positions.
When Drewry insisted that “slaves were the happiest laboring class in the
world,” he staked out an indefensible position. Even a cursory reading of the
evidence from Southampton suggests that, at a minimum, dozens of young
men were deeply unhappy, ready to join a revolt that would almost certainly
end with their deaths. In order to avoid Drewry’s error, Genovese accepted
that Nat Turner and his men were revolutionaries who hated slavery, but he
suggested that they were unlike most slaves in the United States. According
to Genovese, the few slaves who had been involved in America’s handful of
slave revolts were unable to create “a revolutionary tradition.” In other words,
Nat Turner and the other rebels were revolutionaries, but their politics made
 Introduction 5

them anomalies in a world where most slaves looked for less dramatic ways to
improve their lives.11
While resistance historians have celebrated Nat Turner as a hero, evidence
from the revolt provides little support for the idea that historians should rely
upon resistance as the central explanation of slaves’ actions. In fact, the deci-
sions of slaves and free blacks in Southampton demonstrate that the black
community’s responses to the call to revolt were not monolithic. Some slaves
opposed the revolt, and at least a handful of slaves took up arms to defend
their masters. Most slaves did not fight on behalf of the slaveholders, but sev-
eral found other ways to help whites. Some saved their owners, including
Catherine Whitehead’s slave Hubbard, whose quick thinking saved Catherine’s
daughter Harriet from the fate that befell the rest of her family. Even among
those who joined Turner’s army, support for the revolt varied. While some
enthusiastically supported the revolt, others claimed that they had been forced
to join the rebels against their will. Some people may doubt the testimony of
slaves who claimed to have been impressed into a rebel army—although it is
worth noting that Southampton’s court accepted some of these claims—but
Nat Turner himself perceived different levels of commitment among his men.
According to the Confessions, Turner remembered placing “fifteen or twenty
of the best armed and most relied upon, in front.” The implication of Turner’s
testimony was corroborated by the testimony of Moses, one of the most im-
portant witnesses during the trials. During the trials, Moses testified that
some of the rebels were “constantly guarded by negroes with guns who were
ordered to shoot them if they attempted to escape.”12
The prominent examples of slaves who supported the rebels’ attempt to
seize power and those who supported the slaveholders’ attempt to foil the
revolt, however, made up only a small portion of Southampton’s total slave
population. The majority of slaves in Southampton did not get involved in
the revolt. Women, old slaves, and children provided little support for the
rebels, although their passivity may be attributed to the rebels’ lack of interest
in recruiting among such groups.13 Others did not have the opportunity to
join. But even among older boys and adult men who lived in the neighbor-
hood, the rebels failed to win mass support. This can be seen in the rebels’
recruiting rates. Nat Turner and the rebel army’s efforts to recruit at several of
the largest plantations in the county produced few volunteers. The rebels
recruited successfully only at a handful of plantations, notably including
places where the original members of the revolt lived. The rebels also failed to
win much spontaneous support from those slaves who had heard about the
revolt secondhand. As a result, a rebel army that traveled throughout St. Luke’s
6 T he L an d Sh all Be Deluged in Blo od

Parish in Southampton County, home to nearly twenty-five hundred slaves

over age twelve, almost certainly never included as many as eighty men. To
the extent that resistance historians ignore or deemphasize the varied, often
­unsupportive responses of blacks to the call to rebel, they are doing the same
thing that Genovese did when he described Turner and his followers as anom-
alies: normalizing the responses of a certain group of slaves and deemphasiz-
ing the responses of those slaves that do not fit their model.14 As a result, both
resistance and accommodation models of understanding slavery ultimately
are incomplete.
Fortunately, Nat Turner’s revolt provides another way to think about slaves’
responses to slavery. Historians accept that slaves worked to make their lives
better, but the paths people took varied. Some developed a radical politics
and were ready when Turner beckoned, even as others refused to believe that
the Day of Judgment had arrived. The variety of responses did not simply exist
in different people within the black community. Sometimes they existed in
the same person. Some of the reluctant recruits became more enthusiastic as
the revolt progressed, just as others who first thought the revolt was a good
idea had second thoughts. For example, Billy Artis was one of the boldest of
the rebels—like “a wolf let into the fold,” according to one report—but even
he “wept like a child” when he first joined the revolt.15
Other slaves found it hard to decide if they supported the revolt. For ex-
ample, Jack and Andrew were on Catherine Whitehead’s plantation when the
rebels arrived early on Monday morning. Jack and Andrew did not know
about the revolt in advance, so they had no plan to respond. When the rebels
arrived at the farm, Jack and Andrew “retreated from Mrs. W[hitehead’s] and
separated without any understanding.” Another slave who fled with them
noted that “they seemed alarmed.” Confused and perplexed, the two visited
Thomas Haithcock, a free black in the neighborhood, asking him “what they
should do.” At the time, Jack and Andrew were of two minds about the revolt.
On one hand, they understood why the revolt had happened, and when
Thomas Haithcock said he would join, they willingly set off with him. When
they were captured by whites, Jack confessed that they had been “in pursuit of
the insurgents.” Yet Jack and Andrew’s support of the revolt was imperfect.
Even Haithcock noted that they were “much grieved.” Not surprisingly, the
two young slaves expressed their qualms about the revolt more clearly to
whites. When they went to a white man’s house, they “told him of the mas-
sacre and said, ‘Lord have mercy upon them for they know not what they
do.’”16 Jack and Andrew were neither ardent supporters of the revolt who
fooled whites by citing the Gospel of St. Luke nor pious Christian slaves who
Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents
 Antin tuvassa pelasivat pojat pennin hoitoa. Muuan veteli nurkassa
hanurilla "Iitin-Tiltua" toisen naksuttaessa tulitikkulaatikolla kätevästi
tahtia. Huonojen saksalaisten paperossien haiku kiirieli sankkana
pilvenä ilmassa. Kieltämättä oli hiukan ikävää. Mutta oli myöskin
jotakin toivottavaa ja odotettavaa, sillä lomalla-olevain miesten
onnistui usein salavihkaa ostaa leipää, josta kotiinjääneetkin pääsivät
osallisiksi. Leipää, kultaista jumalanviljaa, jonka arvo vasta täällä oli
opittu tuntemaan.

4.

MARSSIHARJOITUS.

Tavallisesti saivat uudet miehet noin pari viikkoa harjoitella ilman

kivääriä, tehden vain voimisteluliikkeitä, käännöksiä,
muodonvaihteluita ryhmässä j.n.e. Mutta meille annettiin aivan
poikkeuksellisen pian ampuma-aseet, ja syynä siihen oli se, että
meidätkin oli päätetty ottaa mukaan marssiharjoitukselle. Määränä
oli marssia erääseen kylään, viipyä siellä yö ja palata seuraavana
päivänä, ja ulkonaisen yleisvaikutuksenkin kannalta piti tietysti
kaikkien olla samoin varustettuja.

Jo edellisenä iltana oli paljon touhua. Tornisteri, selkäreppu, oli

järjestettävä; sen ympärille kiedottiin telttakangas ja sotamiehen
harmaa ja hyvä palttoo, sisään pantiin drillichpuku, nauhakengät,
sukat ja puhdistusvehkeet. Korpraalimme selitti meille käyttäytymistä
marssilla ja jalkojen hoitoa, ja opetti meitä auttavasti käsittelemään
kivääriä.
 Aamulla komppania kokoontui määräpaikalleen, sen miesluku
laskettiin, varustukset tarkastettiin ja annettiin lähtökäsky. Ja niin se
alkoi. Samaa ykstoikkoista jumputusta kesti sitten tunti tunnin
perään. Vapaata kyllä oli, sai jutella, laulaa ja tupakoida, miten vain
miellytti. Mutta rivien täytyi pysyä suorina ja jokaisen piti kulkea 80
cm. päässä etumiehestään. Outoa tuo ankara järjestys kiusasi, pyrki
astumaan edellä-olevan toverinsa kantapäille, eikä tahtonut osata
katsella muualle kuin maahan, vaikka siitä nimenomaan oli
varoitettu. Usein välimatka huomaamatta piteni, mutta silloin kuului
heti terävä ja tyly: aufgehen!

Tiellä oli kuraa nilkkaan saakka ja taivaasta satoi lumiräntää, joka

vaatteille pudotessa heti suli, kastellen pahasti. Jo parin kilometrin
päässä pysähdyttiin hetkiseksi ja myöhemmin oli aina tunnin
kuluttua, kuten marsseilla yleensä, kymmenen minuutin paussi,
jolloin oli tilaisuus korjata, mitä oli epäkunnossa, esim. sukkaa, jos
saapas hieroi. Saimme myöskin tietää sotaretkemme tarkoituksen:
olimme ajamassa takaa vihollista, pionieri-komppaniaa, joka asetteli
tiellemme esteitä ja ansoja.

Vähitellen alkoi tulla hiki vaatteitten yhä enemmän kastuessa.

Tornisterin olan yli kulkevat hihnat pistivät tottumatonta kuin
veitsellä solisluiden kohdalta, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi vain
kestää. Ja aina vain samaa taivallusta. Häntäpää, jossa me
nahkapojat kuljimme, oli hyvin kiusallisessa asemassa. Kun tielle
sattui joku este, hidastutti se etumaisten kulkua ja tämä hitaus
kasvoi rivin loppua kohti, niin että viimeisten miesten oli pakko
kokonaan pysähtyä. Kun sitten jälleen pääsi vapaasti kulkemaan,
pitenivät välit ja häntäpää sai juosta muutaman metrin. Tällaista
nykäyksittäin kulkua oli suurin osa matkastamme. Pysäys ja juoksu,
pysäys ja juoksu, ja väliin terävät, kiusaavat: aufbleiben! richtung!
(ojennus!) vordermann! (etumies!).

Väsymyskin rupesi tuntumaan. Kun jalat juuttuivat liejuun ja

saappaat ilmankin olivat painavat, ei niitä aivan tanssien enää
nostellut. Puhe oli lakannut, sillä sekin uuvutti, kuului vain omituisia
lyhyitä köhähdyksiä. Päät alkoivat painua jo hieman etukuukkaan.
Hiljaisena, punoittavana ja höyryten vaelsi komppania eteenpäin…

Ruokaa saimme eräässä kylässä, suuressa huoneessa, jossa oli

paljon pöytiä ja penkkejä ja joka näytti olevan vartavasten
sotilasruokalaksi tehty. Keittoastiat irroitettiin tornisterista ja niiden
kansiin sai kukin kauhallisen soppaa suuresta ammeesta.
Muutamassa minuutissa oli huone niin täynnä hikoilevista ja
kastuneista miehistä lähtenyttä höyryä, että tuskin kämmentään
erotti.

Sitten taas eteenpäin. Alkoi jo hämärtää, mutta yhä jatkettiin

matkaa, kunnes vihdoin vilahtivat näkyviin sen kylän tulet, jossa
meidän oli määrä yöpyä. Lepäämään ei kuitenkaan vielä päästy, sillä
ensin oli käytävä sotaa. Outona miehenä en juuri ymmärtänyt
taistelun kulkua, olletikin kun se ryhmä, johon minä kuuluin, sai
marssia pari kilometriä pientä metsätietä asettuakseen
kenttävartioon. Sade oli lakannut, ilma muuttunut kylmemmäksi ja
alkanut kovasti tuulla. Meitä palelti. Omituinen puistatus, joka johtui
sekä väsymyksestä että vilusta, pani poikien hampaat kalisemaan,
mutta karaistunut ryhmänjohtaja kertoi meille juttuja, mitenkä
saksalaiset soturit olivat rintamalla saaneet vuorokausimääriä maata
vetisillä soilla, tai kurjissa juoksuhaudoissa, joten ei kenenkään
päähän pälkähtänyt valittaa.
 Lopulta siitä kuitenkin selvittiin yösijoille, joita oli varattu kylän
taloista. Useat ryhmät saivat kerrassaan oivallisen makuusuojan,
minulla vain oli huono onni ja ehkäpä siihen osaksi vaikutti sekin
seikka, että olin nahkapoika. Jouduin nimittäin muutaman navetan
etehiseen, jos niin voi sanoa, ja tämä oli sangen kylmä,
sementtipermannolla varustettu huone. Ruokaa saimme kyllä
runsaasti ja hyvää, mutta olin liikaa rasittunut, voidakseni ahmia
niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin vanhemmat jääkärit tekivät. Ateria
tarjottiin talonväen asunnossa ja ystävällinen isäntä kyseli
loppumattomiin hankkeistamme kummallisella, vaikeasti
ymmärrettävällä murteellaan. Mutta senjälkeen saimme vetäytyä
koleaan makuupaikkaamme.

Lattialle oli tosin tuotu läjä pehkuja, mutta kun niistä pari miestä
kahmasi alleen tukun, oli toisten tyytyminen miltei paljaaseen
permantoon. Riisuutuminen ei tietenkään tullut kysymykseen, jo
senkin vuoksi, että yöllä saattoi minä hetkenä tahansa tulla hälyytys
ja varjelkoon, ellei silloin joka mies ollut heti täydessä kunnossa.
Omasta puolestani en uskaltanut ottaa edes saappaita pois; nehän
olivat nyt likomärät, ja kun ne olivat muutenkin rinnasta ahtaat ja
kaiken lisäksi jalkani kävelystä turvonneet, en mitenkään olisi
saattanut kylliksi nopeaan kiskoa niitä arkoihin jalkoihini. Löysin
nurkasta vanhan nahan, levitin sen lattialle ja lopen väsyneenä ja
viluissani heittäysin pitkäkseni, asettaen tornisterin pääni alle ja
palttoon huolellisesti ympärilleni. Ulkona tuuli vinkui ja tohisi,
tunkeutuen hataran oven läpi kylmänä viimana suojaamme. Unta ei
vaan kuulunut. Olin kaikkeen vielä liian tottumaton, liian mukavista
oloista lähtenyt ja ennen kaikkea liikaa rasittunut. Vääntelehdin
levottomana, yskitti, hartioita pisti ja pakotti ja jalkoja kuumasi ja
särki. Olisin kernaasti tupakoinut, mutta se oli tulipalon
ehkäisemiseksi ankarasti kielletty. Mieli pyrki painumaan. Muistelin
entisiä aikoja ja aloin hiljalleen epäillä, tokko olinkaan kykenevä
sotamieheksi, tokko terveyteni voisi kestää näitä koetuksia. —

Kuten sanottu, toisilla ryhmillä oli paljoa mukavammat yöpaikat.

Useat heistä olivatkin riisuneet itsensä hälyytyksen vaarasta
huolimatta aivan alusvaatteisilleen, ripustaneet saappaansa
kuivamaan, ja nukkuivat suloisessa rauhassa lämpimissä vuoteissa.
Tämä oli sitäkin onnellisempaa, kun pelättyä hälyytystä ei lainkaan
tehty.

Myöhemmin yöllä, kun unta vain ei tullut, alkoi minua siinä määrin
viluttaa, että olin pakotettu nousemaan ylös. Kävelin hetken ulkona,
mutta tuuli tunkeutui siellä ytimiin saakka. Sitten älysin
mukavamman paikan: menin navettaan. Pistin tupakaksi, halailin
lämpimikseni ammuja, joita siellä olikin vain neljä ja pidin niille
liikuttavia ja lempeitä puheita kotoisista ihanuuksista. Nukkumaan
siellä ei voinut asettua, sopivan paikan puutteessa, mutta olin
sangen tyytyväinen, kun vilu ei enää niin hyristänyt ja torkuin
seisoallani tuontuostakin karvakorvaa hyväilevästi raaputtaen.

Ennen pitkää tämä salainen saunani sai uusia vieraita. Yksi ja

toinen tovereistani oli herännyt viluun ja pistäysi navettavisiitille
tupakoimaan ja lämmittelemään. Siinä heitä nyt seisoskeli,
kumaraisina ja kädet housuntaskuissa, kaalia hakkaavien hampaiden
raossa hehkuva paperossi tai tutiseva piippu…

Aamulla anivarahin lähdettiin taivaltamaan kotia kohti.

Sanomattakin on selvää kuinka arat ja painavat jalkani olivat.
Joitakuita perin uupuneita ja sairaita lähetettiin kyllä junalla takaisin
leirille, mutta heitä kohdeltiin niin ylimielisesti ja tylysti, että en
halunnut hellittää niin vähällä, vaan päätin yrittää loppuun asti. —
Kuljettuamme noin peninkulman pysähdyimme erääseen kylään
kahville. Kukin sai vuoronperään mennä ottamaan voileivän ja hänen
juoma-astiansa täytettiin mustalla kahvilla. Ja tässä kylässä näin
tapauksen, jota en milloinkaan unohda. Oli levinnyt tieto siitä, että
me olimme suomalaisia vapaa-ehtoisia ja hyväsydämiset emännät
toivat meille tarjottimilla voileipäröykkiöitä. Mihin tahansa tarjotin
ilmaantui, siellä sulki sen kehäänsä nälkäisten jääkärien parvi ja
kukin heistä koetti kahmaista itselleen niin monta herkkupalaa kuin
mahdollista, huolimatta siitä, että vastikään oli järjestelmällisesti
saatu yksi voileipä mieheen. Ei tyydytty kauniisti ja vuoronperään
ottamaan, vaan riideltiin, tuupittiin, ryöstettiin toisilta ja murjottiin
kallis jumalanvilja. Joku kurotti kätensä taampaa, paiskasi sen
keskelle voileipäläjää ja kouristi sormensa, yrittäen anastaa
mahdollisimman paljon, kuten apina rusinoita ruukusta. Ja näiden
miesten joukossa oli suomalaisia ylioppilaita. Moinen menettely
hämmästytti minua siinä määrin, etten yrittänytkään tarjottimelle.
Tunsin suuttumusta ja inhoa — sillä en vielä tuntenut nälkää. En
silloin ymmärtänyt, että nämä jääkärit olivat niitä, joilla ei ollut
rahaa, jotka eivät voineet ostaa kanttiineista keksiä, omenakakkuja,
hunajaa tai muuta hyvää, vaan saivat olla tyytyväisiä, jos palkka riitti
tupakkaan.

Sitten taas marssia, tylsää, hengetöntä jalkojen siirtoa. Hartioita ei

enää pistänyt, ne olivat turtuneet ja niillä tuntui lepäävän kuin
lyijypaino. Ei enää syntynyt ajatuksia ja mielikuvia, kuten kävellessä
tavallisesti, ei jaksanut tarkata ympäristöä, ei vierustoveria. Vain
eteenpäin kohahdellen ja läähättäen, jalkansa etumiehen jälkiin
sovittaen, pää kuukassa, hien valuessa otsalta. Ja väliin soi kuin
piiskaniskut: aufbleiben, richtung! — Rivistä ei tietenkään saanut
poistua ilman lupaa; pari kertaa pysähtyi joku uupunut kasvot
vääntyneinä, jäi jälkeen, selittääkseen perässä kulkevalle upseerille
voimainsa loppuneen, mutta johtomiesten tylyjen ja ankarain sanain
kannustamana alkoi hän uudelleen laahustaa mukana, enää tuskin
tietäen, missä oli. —

Omille harjoituskentille saavuttuamme oli vielä kova taistelu

edessä. Kolmas komppania oli siellä vihollisena vastassa. Noin
kilometrin pituisen lakeuden yli saimme juosta, heittäytyä maahan,
taas nousta ja juosta, pitkiin ampumaketjuihin hajaantuneina.
Viimeiset voimani ponnistaen seurasin mukana, mutta myönnän,
ettei hölkkäni ollut enää mitään juoksua. Hyökkäsimme yhä
eteenpäin kunnes viimein komennettiin kiväärit tanaan ja hirveän
hurraan kaikuessa rynnättiin pistintaisteluun. Hetkeksi haihtui kaikki
väsymys. Tämä oli aivan kuin täyttä totta jo, ja kiihtyneinä, silmien
villisti kiiluessa hikisistä kasvoista syöksyivät jääkärit voittoon tai
kuolemaan. — Sitten saatiin levätä. Torvisoittokuntamme oli
lähetetty vastaan ja komeiden suomalaisten marssien kajahdellessa
suoritimme ripeästi ja virkistyneinä loppumatkan.

Saksalainen sotaväki saapuu aina pysähdyspaikalleen

paraatimarssissa, miten uupuneita sitten oltaneenkaan, ja niin
tulimme mekin parakkien edustalle tömistäen jalkojamme kuin vasta
liikkeelle lähteneet. Mutta kun siunattu weggetreten! (hajalleen!)
vihdoin kajahti ja jääkärit riensivät tupiinsa, tuntui minusta, etten
kauemmin olisi enää pysynyt pystyssäkään. Vaivoin sain kiskotuksi
likomärät saappaat jaloistani. Sukat olivat mähjänä ja jalkapohjissa
suuria rakkoja. Varsin mielelläni olisin käynyt vuoteelle, mutta se ei
ollut luvallista ennen klo 8 illalla, sensijaan täytyi puhdistaa
kiväärinsä ja pestä huolellisesti jalkansa. —

Näiden valittelujen yhteydessä on mielenkiintoista mainita, etteivät

vanhat jääkärit olleet juuri millänsäkään koko marssiharjoituksesta.
Pulmakseni omasta korpraalistamme, ei hänessä, lukuunottamatta
lievää kalpeutta, huomannut lainkaan väsymyksen merkkejä. "Miltäs
pojista tuntui?" kysäsi hän naurahtaen ja lähti sitten toimituksilleen
yhtä reippaana kuin ennenkin. Täytyy sentään huomauttaa, että
korpraali oli parhaita marssijoita ja kaikin puolin perin karaistunut.
Rauhallisella tavallaan hän meille selitteli, että jahka me totumme, ei
tällainen kävelyretki tunnu kovinkaan, vaikka se outoa hiukan
koettelee.

5.

SAIRAANA.

Jokaisen pitemmän marssin jälkeen toimitettiin jalkojen tarkastus.

Kussakin tuvassa asetettiin jääkärit riviin palleille seisomaan,
avojaloin ja lahkeet käärittyinä, jonka jälkeen lääkäri, usein myöskin
vain sairaus-aliupseeri, teki tarkastuksensa ja määräsi pahimpien
rakkojen omistajat revierstubeen, sairaalaan, apua saamaan.
Tällaisten toimitusten suurin siunaus oli siinä, että joka miehen oli
pakko pitää jalkansa puhtaina ja kunnossa, sillä sattuipa vaan esim.
kynsien alla olemaan jotakin tummaa, sai siitä saarnan, jota ei
hevillä unohtanut.

Minun veriset rakkoni näyttivät hyvin pahalta, joten jouduin,

samoin kuin molemmat aikaisemmin mainitut polyteekkaritkin,
sairaalaan. Yleensä eivät vanhemmat jääkärit mielellään näyttäneet
jalkavikojaan lääkärille ja syynä oli se, että hoito oli melkoisen
pintapuolista. Kun nimittäin päivystävä ryhmänjohtaja vei
komppanian sairaat "reviiriin", sai ensinnäkin odottaa pitkän aikaa
lääkärin tuloa. Vastaanottajana oli saniteetti-aliupseeri,
vihreämekkoinen lihava ja velton näköinen mies, jota sanottiin
täikenraaliksi, jopa niin yleisesti, etten hänen oikeata nimeään
muistakaan. Tämä kohteli potilaita varsin ylimielisesti, varsinkin
lääkärin poissaollessa, kyseli heidän tautinsa laatua ja teki purevia
huomautuksia, ellei vaiva hänen mielestään ollut kylliksi vakava.
Rakot hän puhkaisi ja pani niihin jotakin voidetta, sitten sai laputtaa
tiehensä. Minut määrättiin kuitenkin aamulla uudestaan niitä
näyttämään.

Sairaalassa lepäsi melkoinen joukko potilaita ja heidän

vuoteittensa päähän oli valkealle paperille kirjoitettu taudin nimi.
Kahdesti päivässä kävi lääkäri heitä katsomassa, he eivät saaneet
tupakoida, eivätkä lähteä tupiin vierailulle. Terveimmät heistä
siivosivat huoneen ja noutivat ruoan. Hoito, kuten sanottu ei ollut
kovin huolellista, tuskinpa lääkärikään oli varsin kyvykäs; joka
tapauksessa jääkärit luottivat vain meikäläiseen mieheen, tohtori
Sahlmanniin, joka toimi saksalaisen rinnalla, ja jolla oli zugführerin
arvo ja merkit.

Yöllä minua hyristytti. Uneni oli rauhatonta, kun käheä yskä

tuontuostakin herätti minut. Koko ruumiini tuntui jäykältä ja
turtuneelta, aivan kuin olisin saanut kovasti selkääni ja jäseniä
pakotti. Olin varma, että tulisin sairaaksi, nyt jo tykytti suonissa
kuume. Kaikkein onnellisemmassa tapauksessa voisin ehkä päästä
influensalla, joka kotioloissakin oli minua monesti vaivannut.
Aamupuolella vaivuin kuitenkin sikeään ja virkistävään uneen.

Heräsin tavalliseen aufstehen huutoon. Päivystävä ryhmänjohtaja

seisoi ovella, kaski päässä ja vyö ympärillä, kuten virantoimituksessa
olevalla sotilaalla ainakin. Hetken kuluttua teki hän joka aamu
uudistuvan kysymyksensä: ist jemand krank? (onko kukaan sairas?)
ja vastattuani sanomalla nimeni, merkitsi hän sen kirjaansa ja
poistui. Oli suloista jäädä vuoteelle toisten kömpiessä kangistunein
jäsenin pystyyn. Luentoakaan en malttanut kuunnella, vaan
tarkastelin palleilla istuvia tovereitani. Molemmat polyteekkarit olivat
perin kuitin näköisiä ja ylioppilas L. torkkui yrmeänä tuolillaan,
sällismiehet vehkeilivät keskenään, "kapteeni" yksin oli
tarkkaavainen. Pari päivää sitten oli tupaamme siirretty neljä muuta
jääkäriä; näistä oli yksi vielä aivan nuori, kirkassilmäinen,
vaaleatukkainen, lyhyt ja vilkas koulupoika, toinen pitkä, hieman
velttoryhtinen ja niin hoikka, että näytti siltä kuin olisivat housut
yksinään kävelleet, kolmas tummaverinen Ruotsin alamainen ja
neljäs, ylioppilas N., rillinenäinen, hienosteleva ja aina tyytymätön
herrasmies. Hän sattui juuri tänään olemaan tupapoikana ja suurella
nautinnolla olin seurannut hänen lattianlakaisupuuhiaan,
nyrpistyksiään ja epäröintiään. "Pitääkö sitä nyt thodellakhin?
Tällaista en minä ole khoskaan tehnyt." "Sinusta nyt ei ainakaan tule
soturia", ajattelin itsetykönäni. Eikä hänestä tullutkaan. Sillä varsin
pian anoi tämä rusoposkinen nuoriherra vapautusta koko
pataljoonasta huonojen silmiensä perusteella, ja onnistui siinä kuin
onnistuikin.

"Parasta on sairaankin ruveta panemaan ryysyjä ylleen, kohta

tullaan hakemaan", huomautti aina rauhallinen korpraali. Ja tuskin
olin päässyt sietämättömän aroille jaloilleni, kun päivystäjä jo
huusikin ovelta: Die Kranken heraus! (Sairaat ulos!) Vai niin,
ajattelin, kovin rauhassa ei täällä potilaan anneta olla, ja lähdin
ontumaan pihalle, missä oli jo toisia onnettomia odottamassa.
Meidät järjestettiin riviin ja marssitettiin reviiriin.

Kuumemittari pistettiin kainaloon, kieltä katsottiin ja rintaa

koputettiin. Sain aspiriinipulverin, jota tehoisata lääkettä täällä miltei
aina määrättiin, olipa miehessä sitten umpisuolentulehdus tai
munuaistauti. Päivän sain kuitenkin olla harjoituksista vapaana, en
suinkaan kuumeen, mutta jalkojeni perusteella, jotka todellakin
olivat huonossa kunnossa. Kun tästä kaikesta olin hieman
ihmeissäni, selitti minulle muuan vanhempi jääkäri, että saksalainen
soturi on joko kuollut, haavoittunut tai palveluskuntoinen, muita
välimuotoja ei tunnettu. Vatsakatarrit ja influensat olivat turhia
naistentauteja. — Tässä oli tietenkin liioittelua. On otettava
huomioon, että reviiri oli paikka, jossa sairas sai vain ensi avun ja
jossa hoidettiin lievempiä tauteja. Jos mies oli todellakin heikkona,
lähetettiin hänet oikeaan sairaalaan, jossa huolenpito oli erinomaista
ja ruokakin paljoa parempaa.

Vaikka sain jäädä harjoituskentältä pois, ei minulla silti ollut lupaa

käydä vuoteeseen, sillä olin määrätty "sisäpalvelukseen". Tavallisesti
vietiin tällainen potilas joko varastohuoneeseen järjestelemään
tavaroita, tahi johonkin muuhun helppoon toimitukseen, mutta
kukaan ei tullut minua ahdistelemaan. Istuskelin siis kaikessa
rauhassa kotosalla, koettaen kykyni mukaan saada kamiinaa
palamaan. Kirjoitinpa äidillekin. Kotimaahan menevät kirjeet pantiin
avonaiseen kuoreen, johon osote oli kirjoitettu, tämä ynnä
postimaksu vuorostaan suurempaan kuoreen, kaikki lähetettiin
Berliiniin, jossa oli sensuuri, ja sieltä edelleen, ties millä keinoin,
Tukholmaan. —

Kello kahden tienoissa, juuri kun meikäläiset olivat lähteneet

iltapäiväharjoituksiin, tuli tupaamme, uusia vieraita, komeita ja
suoria Pohjanmaan miehiä, jotka olivat hiihtäneet Merenkurkun yli.
Kolme heistä oli ylioppilasta, loput neljä sitkeitä ja vankkoja
talollisten poikia; yksi oli suoraa päätä viety sairaalaan, hän kun oli
matkalla palelluttanut varpaansa ja sitäpaitsi joutunut tilapäiseen
mielenhäiriöön, niin että toisten oli täytynyt väkipakolla kuljettaa
häntä mukanaan. Huomasin selvästi, että tupamme teki heihin
masentavan vaikutuksen, mutta merkillistä, sensijaan että olisin
koettanut heitä jollakin lailla lohduttaa, minä päinvastoin olin heille
suorastaan ilkeä. Niinpä esim. kun he aikoivat hakea ruokaa meidän
puhtaiksi kuuratuilla astioillamme, huomautin tyynesti, ettei niitä
sopinut ottaa, pakottaen miekkoiset tällä tavoin ensi töikseen
pesemään ruostuneita pakkeja. Kamiina paloi niin kituen, että se
niukasti antoi lämpöä, mutta siitä huolimatta selitin, kun pojat
päivittelivät uutta asuntoaan, että mikäs täällä nyt oli ollessa, kun
lämmityslaitoskin toimi, toista oli ollut meidän tullessamme. Olin
tietoviisas kuin kokenut jääkäri ainakin, tyynesti kuvailin
marssimatkaa kuin olisi se ollut yksinkertaisin asia maailmassa,
mutta samalla salakavalasti korostaen sen vaivoja. Omituisinta on,
että toverini, palattuaan harjoituksilta, alkoivat ilman muuta
menetellä samalla tavoin, ja kuta hiljaisemmiksi ja alakuloisemmiksi
uudet miehet tulivat, sitä tyytyväisemmiltä näyttivät vanhat. Kaiken
lisäksi oli vastatulleitten vielä illalla tehtävä edellä kerrottu
"lippuvala", ja äänettöminä kiipesivät he lukusalista palattuaan
vuoteilleen ja kietoutuivat peitteisiinsä. Vasta silloin silmäni ikäänkuin
aukenivat ja tunsin katumusta. Mitä oli ollut tämä ilkeys?
Kostonhimoako, vahingoniloako siitä, että oli nähnyt toisten kärsivän
samalla lailla kuin kerran itsekin? Kuinka pikkumainen onkaan
sentään ihmisluonto… Minut valtasi niin hempeämielinen liikutus,
että olin vähällä ruveta pyytelemään anteeksi. —

Kovin olin jäykkä ja rampa vielä seuraavanakin aamuna.

Huojennukseksi sain ottaa nauhakengät harjoituksiin, ja vaikka rakot
ensimältä olivatkin arat, niin ennen pitkää, kun rohkeasti ja
hammasta purren astui, pärjäsi kipeilläkin jaloilla paremmin kuin
ennen kotimaassa terveillä.
 6.

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA.

Oli kulunut noin viikon verran edelläkerrotusta marssista, kun näin

tapauksen, joka on ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Vaikka ei ollut
harjoitusaika, kutsuttiin komppania ulos, ja vääpeli Steinmüller,
keskikokoinen, kauniskasvoinen, leikinlaskuun ja laiskotteluun
taipuva mies, johti sen kentälle. Täällä komennettiin komppania
rintamaan, erinäisiä jääkäreitä huudettiin nimeltä ja riveistä astui
viisi kuusi kalpeata, sairaannäköistä miestä, mikä ontuen, mikä
muuten väsyneesti laahaten jalkojaan. Vääpeli asetti heidät riviin,
selitti ivallisin sanoin komppanialle, että tässä oli miehiä, jotka olivat
tulleet sotureiksi, mutta eivät kyenneet marssimaan 25:ttä
kilometriä, vaan heittäytyivät tiepuoleen muka sairaina. He olivat
laiskoja, kunnottomia lurjuksia, jotka tuottivat komppanialle häpeää
ja joille hauptmanni oli määrännyt tunnin rangaistusäksiisin.
"Hinlegen! Auf! Hinlegen! Auf!" (Maahan! Ylös!) Näin karjui vääpeli
monta kertaa perätysten, kurjannäköisten jääkärien käskyn mukaan
heittäytyessä maahan ja vaivaloisesti noustessa ylös. Minulle teki
sanomattoman pahaa. Kuka tahansahan huomasi selvästi, että nämä
miehet olivat todellakin sairaita.

Kun olimme jälleen päässeet tupaan, sain kuulla, mistä kaikki

johtui. A-luokalla oli ollut pikamarssiharjoitus. Kuten jo ennemmin on
mainittu, syötiin kuudeksi päiväksi jaettu leipäosuus tavallisesti
kolmessa, ja komppanian johtaja, Bade-ukko, joka tuntui olevan
tästä tietoinen, järjesti viimeisen leivättömän päivän osalle
raskaimmat harjoitukset, tahtoen luultavasti sillä tavoin totuttaa
poikia säästellen käyttämään varojaan. Vaikka matkaa oli vain 25
kilometriä, oli vauhti niin hirveä, että nälkäiset miehet tyyten
nääntyivät. Pari kaatui pyörtyneenä maahan, jotkut heittäytyivät
tiepuoleen kykenemättöminä kauemmin nopeata kulkua jatkamaan,
ja koko komppania palasi kotiin väsymyksestä pökerryksissä. Ja nyt
olin nähnyt, mikä tuli jälkeen jääneiden osaksi.

Rangaistusäksiisi oli yhtämittaista juoksua, paraatimarssia,

maahan syöksyä ja jälleen juoksua. Parhaissa voimissaankin oleva
soturi sai siitä nahkansa niin täyteen kuin ikinä sieti, saati sitten
tällaiset uupuneet poikaraiskat. Nytkin, vaikka kutakuinkin luulen
tuntevani sotilaselämän kovan armottomuuden, olen sitä mieltä, että
liika oli liikaa. Ei tämän kaltaisilla toimenpiteillä miestä enää karaista
ja kasvateta, se saattaa jo koskea suorastaan terveyteen. —

Kokonaan toisella mielenkiinnolla aloin tämän jälkeen katsella

hauptmanni Badea. Hän oli viidettäkymmentä käypä, pitkä, laihakas,
hieman kumarainen herra, joka herätti ehdotonta respektiä ja jonka
vakojen ympäröimä ja pielistä omituisesti kohollaan oleva suu ilmaisi
julmuutta, intohimoa, mutta myöskin tarmoa ja voimaa. Hänen
silmänsä tuntuivat näkevän läpi ihmisen ja hänen suuttuessaan
leimusi niissä jotakin vihreää ja hirveätä. Monessa kuumassa
ottelussa oli hän jo ollut mukana, saanut vaikeita haavoja ja
määrätty parantumisensa jälkeen meikäläisiä opettamaan. Kerrottiin
hänen johtaneen huimapäisen rohkeutensa tautta kaksi komppaniaa
rintamalla perikatoon. Vaikka perääntymiskäsky oli annettu, oli Bade
komentanut miehensä hyökkäykseen, kävellyt mitä kiivaimmassa
luotituiskussa heidän takanaan, neuvonut ja haukkunut, kunnes
komppania oli ammuttu viimeistä myöten ja hän itse henkitoreissa
kannettu kentältä. Myöhemmin oli hän saanut uuden komppanian
haltuunsa, mutta kun senkin oli käynyt yhtä hullusti, ei häntä enää
— niin ainakin väitettiin — liiallisen äkkipikaisuutensa vuoksi
rintamalle päästetty. Sillä kiivas hän oli, aivan mielettömyyteen
saakka. Luullakseni häntä vaivasi joku hermotauti, joka saattoi
johtua haavoista. Aamusittain, tervehtiessään komppaniaa näytti hän
useimmiten sangen tyyneltä. Istuen valkean ratsunsa seljässä,
hiukan kumarassa ja terävästi vaanien kulmainsa alta, huusi hän
komentosanansa juhlallisesti, pitkiä pausseja pitäen ja äänellä, joka
sai hätkähtämään. Aivan yleisesti matkittiin hänen tapaansa lausua:
Das Gewiärrr — überrr! Mutta tuskin ennätettiin kentälle, ennenkuin
hän alkoi komennella rintamaan-marsseja, ja jos pieninkin häiriö
sattui suuttui hän silmittömästi, juoksutti ja äkseerautti niin kiivaasti,
ettei mikään enää voinutkaan onnistua. Ja sitten hän soimasi,
tukehtumaisillaan omaan huutoonsa, punaisena, silmät päässä
pyörien ja vihertävinä leimuten. Hän haukkui meitä tyhmiksi
raadoiksi, sioiksi ja koiriksi, eikä hän milloinkaan lausunut kiitoksen
sanaa tai edes tyytyväisyydenilmausta. — Kaikesta huolimatta oli hän
etevä soturi ja sivistynyt mies, joka ankarasti vaatiessaan piti
myöskin hyvää huolta komppaniastaan. Varustuksista ei saanut
mitään puuttua ja jos vain ruoka ei ollut kunnollista, kuulivat kokit
kunniansa. Kuvaavaa on, että vaikka häntä yleisesti vihattiin ja
pelättiin, niin rintamalla, huolimattomuudesta johtuneiden
epäjärjestysten aikana, kun hän jo oli poissa komppaniastamme,
muisteltiin häntä rakkaudella, ja moni lausui toivomuksen: ollapa
täällä nyt Bade-ukko.

Tällä herralla oli mieluinen käskyläinen, varavääpeli Höfelmeyer,

josta on jo ollut puhetta. Hän oli sopusuhtainen, ryhdikäs ja verevä
nuorimies, jolla oli silmät kuin naskalit, ja joka nähtävästi
mielihyvällä täytti herransa ankarat käskyt. Mutta hän osasi olla
hillitty, hillitty pirullisella tavalla; haukkumasanoja hänellä kyllä oli
yhtä runsas varasto kuin Badellakin. Kunniantekoon vastasi hän
aniharvoin, vaikka korkeallekin kohonneet saksalaiset upseerit ovat
yleensä tässä suhteessa sangen huomaavaisia. Mutta, kuten
herransakin, hän oli erinomainen opettaja, joka pani kurssia poikiin.
Rintamalla tämä pöyhkeä mies osoitti suurta rakkautta suojapaikkoja
kohtaan, sai rautaristin ja yleni nopeasti.

*****

Jos hauptmanni itse oli poissa harjoituksista, johti komppaniaa

luutnantti Haase. Tämä oli pitkä, kalpeakasvoinen, veltonnäköinen ja
rikas ylimys, jota ensi näkemältä luuli salonkileijonaksi, mutta joka
siitä huolimatta oli soturi kiireestä kantapäähän, erittäin jäntevä ja
sympaattinen. Tuskin kukaan saksalaisista päälliköistämme on siinä
määrin saanut osakseen suosiota ja rakkautta kuin tämä
hienoluonteinen, suomalaisia ymmärtävä mies. Hänen
opetustapansa oli hillittyä ja lempeätä ja usein komppania tunsi
ikäänkuin lepäävänsä ollessaan hänen johtonsa alaisena. Mutta
täytyy myöskin tunnustaa, että äkseeraus kävi ehkä veltommin ja
pojat olivat leväperäisempiä kuin Baden läsnä ollessa.

Sattuipa kerran, Haasen komentaessa, hauptmanni tulemaan

takaapäin ratsullaan. Heti hänen terävä silmänsä huomasi, ettei
miehissä ollutkaan täysi höyry päällä, varsinkin muuan
jääkärinuorukainen näytti torkkuvan. Seurauksena oli hirveätä
huutoa ja tunnin jälkiharjoittelu koko komppanialle.

Sillä sellainen on saksalainen tapa, että jos yksikin mies tekee

virheitä, saa siitä koko komppania kärsiä, eikä syyllistä rangaista
erikseen. Se olisikin vaikeata, erehdyshän sattuu parhaimmallekin.
Jos siis esim. joku myöhästyy kivääriä olalle viedessä, ei hänelle
sanota mitään erikoista, sensijaan ilmoitetaan koko joukolle, että se
harjoittelee huonosti ja määrätään rangaistusäksiisiä. Tämä on viisas
temppu, sillä komppania pitää näin ollen itse huolen yksilöistään, sen
sain nähdä samaisella kerralla.
 Kun nimittäin illalla menin Antin tupaan, huomasin selvästi, että
siellä oli jotakin tekeillä, ja pojat, joiden kanssa olin jo ehtinyt
hyvinkin läheisesti tutustua, katselivat minua vihaisen näköisinä,
ikäänkuin olisivat he tahtoneet ajaa minut ovesta ulos. Olin siitä
hiukan ihmeissäni, mutta ennen pitkää asia selveni. Sisään astui
nimittäin sama mies — tuvan asukkaita muuten — joka
harjoituskentällä oli ollut leväperäinen. Silmänräpäyksessä oli häneen
tarttunut neljä viisi jääkäriä, hänet nostettiin pöydälle ja
istuinpakaroille alkoi sataa huimia lyöntejä nahkapiiskoista,
jommoisia oli annettu vaatteiden pölyytystä varten. Samassa puhkesi
kuin yhdestä suusta voimakas laulu: Olet maamme armahin
synnyinmaa…, joka säveleihinsä kokonaan hukutti selkäänsä saajan
huudot.

Tällaista toimitusta sanottiin remmi-apelliksi ja sitä käytettiin

juurruttamaan disipliiniä muutamiin pahankurisiin.
Kysymyksenalainenkin mies oli vielä rangaistusharjoituksissa
niskoitellut, aiheuttaen ajan pidennyksen, jonka vuoksi hänelle nyt
oli annettu sakin hivutus. Ja kyllä se näkyi vieneen nuorukaiselta
sisun kaulaan.

Paitsi tätä sisäistä kaitselmusta, oli kuri muutenkin rautainen ja

ankara. Tuskallisinta siinä oli, ettei jääkärille annettu juuri
minkäänkaltaista tilaisuutta puolustukseen. Jos esim. aliupseeri luuli
huomanneensa jonkun miehen tekevän rikoksen, ei miehellä ollut
oikeutta sanoa: "Ei, herra aliupseeri, minä en ole syyllinen, voin sen
todistaa." Taikka: "Salliiko herra aliupseeri, että selitän asian?"
Hänen oli ehdottomasti pidettävä suunsa kiinni ja kantapäät yhdessä
kuunneltava soimaukset. Ainoastaan siinä tapauksessa, että häneltä
erikoisesti kysyttiin, oli hänellä lupa puhua. Hänelle saatettiin syyttä
määrätä muutama päivä putkaa, ja hänen oli viattomanakin nöyrästi
kärsittävä rangaistus. Vasta jälkeenpäin oli hänellä oikeus tehdä
kirjallinen valitus, jos luuli voivansa todistaa syyttömyytensä. Ja jos
hänen valituksensa hyväksyttiin, julistettiin hänelle armossa, ettei
rangaistusta merkitty kirjoihin, joten se ei siis ollut esteenä hänen
vastaiselle menestykselleen ja ylenemiselleen. Sillä hyvä!

Kerron esimerkin, joka kyllä tapahtui myöhempinä aikoina,

Berliinissä. Erään kostosta aiheutuneen ilmi-annon perusteella —
tekijä oli muuten Saksan alamaiseksi päässyt ryssä — syytettiin
ryhmänjohtaja St:ä, joka oli ylioppilas, siitä, että hän oli elänyt aivan
siivottomasti, ylenantaen majurimme oven edustalle. Varmuudella
tiesimme me toiset, ettei St. kysymyksenalaisena iltana ollut käynyt
edes siinä huoneistossakaan, missä mainittu törkeys oli tapahtunut.
Siitä huolimatta sai hän seitsemän vuorokautta pimeätä putkaa,
tietenkin ilman edelläkäypää kuulustelua, ja oli rangaistuksen
kärsittyään niin masentunut, ettei viitsinyt ollenkaan ryhtyä
valituksen tekoon. Hänen viattomuutensa tuli kuitenkin ilmi, eikä
hänen arvoaan alennettu, kuten alkujaan oli ollut tarkoitus. —
Tämänkaltaisia väärinkäytöksiä ei tosin tapahtunut usein, mutta
mahdollisuus oli aina uhkaamassa. —

B-luokan alkeellinen elämä oli paljoa rauhallisempaa. Sitä johti

offizierstellvertreter (upseerinsijainen) Vick, suuri, komeavartaloinen
ja jäntevä mies, jonka polvet olivat taipuneet niin sisään ja
taaksepäin, että hänen ruumiinsa näytti olevan eräänlaisen ristikon
varassa. Hänellä oli erinomaiset opetuslahjat, ja kun hän esiintyi
hillitysti, eikä käyttänyt haukkumasanoja, pidettiin hänestä paljon.
Hänen erikoistaitonsa oli pitää yllä rautaista kuria ja järjestystä,
osoittamatta ankaruutta. Rintamalla oli hän tavattoman rohkea,
mutta siinä määrin julma eläimille, että ainakin minun käsitykseni
melko lailla muuttui hänen luonteestaan.
 *****

Helmikuun 25 päivänä oli vuosi kulunut silta, jolloin ensimäiset

miehet olivat Saksaan saapuneet. Samoin kuin aikaisemmin
Runebergin päivää, vietettiin tätäkin juhlallisuuksilla. Jälkeen
päivällisen ei enää ollut harjoituksia, ja ylennetyille miehille pidettiin
erikoiset illatsut, joiden menosta meillä nahkapojilla ei ollut
suurtakaan tietoa.

Kaiketi meitä hiukan harmitti, koska tuvassamme syntyi

jonkinlaiset käräjät, tai paremmin sanoen kahvikekkerit, jotka
muistan erityisesti siitä, että siellä haukkua nalkutettiin korotettuja
miehiä, aivan kuten ämmäin on tapana menetellä samanlaatuisissa
tilaisuuksissa. Epäilemättä olisikin ollut mielenkiintoista juuri tänä
päivänä saada kuulla selontekoja, miten kaikki oikeastaan oli
alkanut, mitä toiveita meillä oli ja millä pohjalla me nykyään
seisoimme. Mutta sotaväki on sotaväkeä ja sillä on kaikessa vähän
eri meininki. Saimme tyytyä osaamme ja purkaa kiukkumme
soimauksiin. Yksi syytti ylenneitä miehiämme siitä, että he olivat
unohtaneet kansallisen erikoisasemansa ja omaksuneet saksalaisen
aliupseerin tympäisevän kopean käytöksen; nahkapoikia he
kohtelivat ylimielisesti ja äreästi, eivät seurustelleet kanssamme,
eivätkä meille mistään puhuneet, arvellen kai, ettei meidän tarvinnut
ollenkaan tietää pataljoonan asioista. Todistihan sitä tämäkin
tilaisuus! Heille oli arvonsa noussut päähän, ja kylläpä silloin oli
hullusti, kun suomalainen mies moisen seikan tautta joutui
kunnianhimonsa huumauksen valtaan. — Toinen väitti
ruotsalaisuuden olevan täällä ansioksi. Jos puhui kieltä sujuvasti tai
omisti vain ruotsalaisen nimenkin, pääsi heti parempiin kirjoihin ja
verrattain pian ylenemään. — Tällaista oli, häpeä sanoa, meidän
juhlanviettomme. Ja kuitenkin: ei savua ilman tulta, jotakin aihetta
ehkä sentään oli näihin liioteltuihin väitteisiin.

Pian sen jälkeen, maaliskuun alussa, saimme sitten nähdä mitenkä

tuo miehen luonnetta niin mullistava yleneminen tapahtui. Heti
päivällisen jälkeen kutsuttiin koko pataljoona kokoon, järjestettiin
neliönmuotoiseen kehään ja alettiin huutaa erinäisiä jääkäreitä
nimeltä. Nämä kiiruhtivat ripein askelin neliön keskelle, asettuivat
riviin ja majuri ilmoitti heille ylennyksen, sanoen esim., että
hilfsgruppenführer X:n koroitan gruppenführeriksi.

Ylenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan

seisoivat filosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla
tavalla heitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä
eteenpäin, kaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti
kielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran
ulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin
työläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon
enemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton
voinut kohota.

Eloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan

rintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli
solakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit kasvot,
mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko komennusääni.
Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana, mutta
varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja
järjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin
kohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta, että
täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen omansakin.
Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä hänellä ollut
kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen syvemmin
suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän asiamme,
tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu on
hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista,
välittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille ja
ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on hän
saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen
meidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan
kiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen
suomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi
käden ohimolleen.

*****

Noin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa

koe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista
kykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan
miehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen
suorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin
konsanaan tenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan
jännityksessä, koska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän
takana käsillään neuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta
sitähän sai kokea joka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä
kukin esimies oli korkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin
kuumilla hiilillä, komenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin
kauan kun tiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun
silmä vältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja
ärhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin
miehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä
voitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä
suomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti
vähemmän kuin saksalaisissa.

Kevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se

juovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi pikkulinnut
iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui elähyttävän ja varmaan
herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun. Jouto-aikoinaan
makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön kyliin mikäli se oli
sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä, pienessä ravintolassa,
heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden tarjoilu kuitenkin varsin
pian lopetettiin.

Sillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme,

joka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta kuin
tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja
marmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä
vilkkaammin yritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin
suuhunpantavaa.

Huhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan

maassa tunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa
markkaa. Nukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla
noustiin puoli kuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli
kuitenkin ihan toista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.

Näihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina oli

liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja
varmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se
riemua, jonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista
seesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien
poissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko
synkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja
kyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää,
jotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen,
mutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja
suorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.

Mutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän

pataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut
kaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin
yritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki
epäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle
sellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai järjestää
asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut, että joku oli
jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin tekivät
pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet lakon:
he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin, vaan
tahtoivat vapauteen.

Heidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin luja

vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti vankilan
kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen heidän
menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja hävetti,
mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan oli kytenyt
povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia syytöksiä,
kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli valehdeltu, heitä
suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia töitä, joiden asemasta
nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla. Syntyi periaatteellisia
väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan lähteä rintamalle, yleensä
taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka komppaniassa pidettiin
puheita: omat johtomiehemme selittivät meille asemaamme, suurta
tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati; he kertoivat siitä
luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä laajemmat piirit
alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että meillä oli
suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto, joka piti
meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä
minnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. — Lopulta
kehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan,
oliko joku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty
vääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla
kysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.

*****

Kun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat

olleet lomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni
Bade viikon ajan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti
laihtui niinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi
eroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että
hänet oli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille
siis määrättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat
pojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli
Höfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin
ilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä Bade-ukko
oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta kovia
harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla, tarkastuksilla, niin
että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen komppania sai
apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain vaivoin
hillittävissä.

Kun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle,

jossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö,
sympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli
kunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen
johdosta. Ei hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista
auktoriteettiä kuin Badella.

Ties mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä

seisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä
töllistelivät meitä: "Iivana, Iivana", sihisi joka haaralla. Ja tuo sihinä
ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein
sydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja
pilkka tuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä "suuren isänmaan"
sotilaiden osaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin
työskentelemässä saksalaisten talonpoikain pelloilla.

Kelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella

tätä Suomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati
luonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat
harvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu
komensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja
piti meille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän
täydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme,
kuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin
tunnustuksensa. "Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin sen
kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle", sanoi hän ylpeästi. Ja
tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu kiitos,
minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän
kolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle
sijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten
kaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi
ohimolla. Hetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.

Oberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa.

Tekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen
kiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit
hauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti
hurraahuudon Baden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki
tuon kehoituksen ankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada
sympaattisille ja ilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin,
niiltä kuvastui levottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa
silmissään oli jotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi
poikansa, tiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi
nyt, että nämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa
kiinni. Mutta ei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli
juhlamielellä, unohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika
opettajaansa hyvästellessä. — Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli
lausunut muutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä
muuttunut, ikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.

7.

VALMISTUKSIA.

Hauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan

toisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen,
kiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen
mielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen
määräaikaa. Rasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt,
äkseeraus tuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja
urhea soturi, jota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin
todistivat.
 Ennen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin
koskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät
aivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen
keskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta
olivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua.
Kaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin maljoja.
Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli ilmeisesti
liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa jyrisevän
offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain ilman muuta,
sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä olemme
kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä — tehtyämme pienen
huvimatkan Itämeren ympäri.

Heti ryhdyttiin pataljoonaa lopullisesti varustamaan. Kaikki tavarat,

alusvaatteista juoma-astiaan saakka, saatiin uudet. Pukuja ja
palttoita käytiin sovittelemassa moneen kertaan, samoin saappaita,
ja tornisteria pakattiin ja purettiin. Ei ollut nimittäin mikään
yksinkertainen asia saada tähän verrattain pieneen selkäreppuun
sopimaan kaikki se kama, jota jääkärin tuli kantaa. Kun luettelen:
telttakangas, palttoo, kolme filttiä, alusvaatteita, sukkia, kengät,
puhdistusvehkeet ja harjat sekä vielä rautainen annos (kaksi
korppupussia, lihasäilykerasia ja soppa-ainepaketti), joka sotilaalla
on aina mukanaan, mutta jota hänellä on oikeus käyttää vain
viimeisessä hädässä, niin maallikkokin saa jonkinlaisen käsityksen
tornisterista. Lisäpainona oli vielä kivääri, leipäreppu, vesipullo, lapio,
kaasunaamari ja 200 patruunaa. Se oli taakka, jonka alla jalat
tukevasti painuivat maata vasten.

Jo neljältä noustiin usein ylös ja lähdettiin tämä oiva taakka

selässä harjoituksiin. Ne olivat enimmäkseen suuria
kenttähyökkäyksiä tai marsseja, ja perin rasittavia. Kun viisi kuusi
tuntia juoksi paahteisilla nummilla tai pölyisillä teillä, niin monesti
saattoi epäillä, oliko tämä enää harjoitusta, jonka tuli karkaista ja
lisätä voimia; eikö päinvastoin näin ankara ponnistelu uuvuttanut ja
kuluttanut.

Muistan varsinkin erään leikkitaistelun, jota oli tullut katselemaan

joukko Saksassa olevia suomalaisia neitosia sekä pari
kunnianarvoisaa suomalaista herraa. Meidän komppaniamme oli
aamulla ani varailin lähtenyt liikkeelle. Sen piti kiertää noin
peninkulman matka ja rynnätä määrä-ajalla vihollisen kimppuun,
mutta näitä seutuja tuntematon hauptmanni erehtyi, johti meidät
väärälle tielle, josta oli seurauksena, että saimme taivaltaa kolme
peninkulmaa kertaakaan pysähtymättä, täydet taakat selässä ja
pikamarssissa, ehtiäksemme ajoissa taistelupaikalle. Ilma oli
helteinen ja ahdistava, mutta kestää täytyi. Ja kun vihdoin pääsimme
perille, niin hetkenkään lepoa suomatta komennettiin hyökkäykseen,
yli aavan, kuumuudesta väreilevän kentän. Näimme kyllä suloisten
suomalaistyttöjen vartalot etäisellä kunnaalla ja antoihan se voimaa,
mutta liika oli sittenkin liikaa. Sen ryhmän johtaja, johon minä satuin
kuulumaan, heittäysi maahan, oli kykenemätön enää nousemaan ja
jäi siihen, läähättäen ja sortunein äänin kehoittaen meitä
rynnistykseen. Sydämeni tykytti niin, että luulin sen halkeavan,
korvani humisivat ja kun vihdoin oli hurraan kaikuessa syöksytty
pistintaisteluun ja sen jälkeen päästy makaavaan asemaan, musteni
maailma silmissäni, mutta en kuitenkaan pyörtynyt. — Kun sitten
pataljoona oli kutsuttu kokoon, piti meille professori B. kauniin ja
lämpimän puheen, jonka jälkeen laulettiin Maamme. Mutta laulu
sujui kuin hautavirsi, hitaasti laahaavassa tahdissa ja liian matalalta
aloitettuna. Ellen erehdy, kuvastui neitosten kasvoilta eräänlainen
hämmästys ja pettymys, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä oli
ruumiillinen väsymys. He eivät käsittäneet, ettei tämäkään
innostuttava laulu kyennyt tyynnyttämään rasittunutta sydäntä ja
palkeina puuskuttavia keuhkoja. Muistan aina, mitä vierustoverini,
pahapäinen ja ylpeä pohjalainen, kuiskutteli korvaani: "Mitä helvettiä
ne meille aina saarnaavat siitä isänmaasta. Johan me sen tiedämme.
Tunti lepoa, laatikko tupakkaa, markka, se olisi jotakin. Niin no,
uutisia ehkä. Ei meihin enää sanat tehoa." Varmaankin tämä
kuulostaa raa'alta sellaisesta, joka ei tunne ruumiillisen väsymyksen
vaikutusta.

Sillä tietysti me muulloin, normaalitilassa ollessamme, osasimme

antaa arvoa niille suomalaisille, jotka kävivät meitä tervehtimässä.
Usein heitä olikin tänne tullut. He olivat meille puhuneet, selvittäneet
meidän suhdettamme kotimaahan ja sydämellisyydellään
innostuttaneet meitä ja antaneet toivoa ja voimaa. Ja me
puolestamme olimme tehneet heille paraateja ja näyttäneet sotaista
kuntoamme.

Laulun loputtua sai pataljoona marssia kotiin. Ja kyllä oli

askeleissa jälleen ripeyttä väsyneiden miesten kiiruhtaessa
ruokakupeilleen. Jos äskenmainittu laimeus oli tosiaan tuottanut
vieraileville suomalaisille pettymystä, korvasi sen nyt valtava näky:
puolitoista tuhatta vihreätakkia alkoi painua kunnaalta alenevaa tietä
pitkin parakkeja kohti, soittokunnan kaiuttaessa marsseja. Mikä jono,
mikä kiemurteleva, vihreä virta, joka liikehti, eli, vyöryi eteenpäin,
aseiden kimmeltäessä auringon valossa! Sydän paisui sitä
katsellessa. "Olisipa yhtäkkiä heittää nämä pojat Helsingin torille",
ajattelin. "Eiköhän Suomen tyttöjen silmät kiiltäisi ja posket
punottaisi vähän eri tavalla — koska ne niin kuuluivat hehkuvan
ryssän ras-tvaatakin seuratessa."
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

textbookfull.com