Moon Yosemite Sequoia Kings Canyon 9th Edition

Ann Marie Brown pdf download

https://ebookmeta.com/product/moon-yosemite-sequoia-kings-
canyon-9th-edition-ann-marie-brown/

Download more ebook from https://ebookmeta.com

We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit ebookmeta.com
to discover even more!

Birds and Mammals of the Sierra Nevada: With Records

from Sequoia and Kings Canyon National Parks Lowell
Sumner

https://ebookmeta.com/product/birds-and-mammals-of-the-sierra-
nevada-with-records-from-sequoia-and-kings-canyon-national-parks-
lowell-sumner/

Sanctuary with Kings 1st Edition Kathryn Moon

https://ebookmeta.com/product/sanctuary-with-kings-1st-edition-
kathryn-moon/

Sanctuary With Kings 1st Edition Kathryn Moon

https://ebookmeta.com/product/sanctuary-with-kings-1st-edition-
kathryn-moon-2/

700 Essential Neurology Checklists 1st Edition Ibrahim

Imam

https://ebookmeta.com/product/700-essential-neurology-
checklists-1st-edition-ibrahim-imam/
From Whence I Came: The Kennedy Legacy, Ireland and
America 1st Edition Brian Murphy

https://ebookmeta.com/product/from-whence-i-came-the-kennedy-
legacy-ireland-and-america-1st-edition-brian-murphy/

For the King I was Her King She was my Weakness 1st
Edition Jenika Snow

https://ebookmeta.com/product/for-the-king-i-was-her-king-she-
was-my-weakness-1st-edition-jenika-snow/

Government Communications and the Crisis of Trust: From

Political Spin to Post-truth 1st Edition Ruth Garland

https://ebookmeta.com/product/government-communications-and-the-
crisis-of-trust-from-political-spin-to-post-truth-1st-edition-
ruth-garland/

Wolf Hunted Fortitude Wolves 3 1st Edition Nicole R

Taylor

https://ebookmeta.com/product/wolf-hunted-fortitude-wolves-3-1st-
edition-nicole-r-taylor/

The Cambridge Companion to Ancient Logic 1st Edition

Luca Castagnoli

https://ebookmeta.com/product/the-cambridge-companion-to-ancient-
logic-1st-edition-luca-castagnoli/
Elf Napped A Filthy Dirty Christmas 1st Edition Abby
Knox

https://ebookmeta.com/product/elf-napped-a-filthy-dirty-
christmas-1st-edition-abby-knox/
YOSEMITE, SEQUOIA & KINGS
CANYON
ANN MARIE BROWN
Contents
Discover Yosemite, Sequoia & Kings Canyon
Yosemite Valley
Wawona and Glacier Point
Tioga Pass and Tuolumne Meadows
Hetch Hetchy
The Eastern Sierra
Sequoia and Kings Canyon
Background
Essentials
Resources
Index
List of Maps
Photo Credits
Copyright
Although every effort was made to make sure the information in
this book was accurate when going to press, research was
impacted by the COVID-19 pandemic and things may have
changed since the time of writing. Be sure to confirm specific
details, like opening hours, closures, and travel guidelines and
restrictions, when making your travel plans. For more detailed
information, see click here.
 Jeffrey pine Yosemite Falls

DISCOVER Yosemite, Sequoia &

Kings Canyon
10 TOP EXPERIENCES
Planning Your Trip
IF YOU’RE LOOKING FOR…
YOSEMITE IN-PARK LODGING
SEQUOIA AND KINGS CANYON IN-PARK LODGING
 IN THE PARK
Best of Yosemite, Sequoia & Kings Canyon
ESCAPE THE CROWDS
Best Hikes
ONE DAY IN YOSEMITE
YOSEMITE FOR KIDS
Best Waterfalls
A WINTER WONDERLAND
 Tenaya Lake.

Plunging waterfalls, stark granite, alpine lakes, pristine meadows,

giant sequoia trees, and raging rivers—you’ll find them all in the
national parks of Yosemite, Sequoia, and Kings Canyon.
From Yosemite Valley’s famous waterfalls, which are among the
tallest in the world, to the towering granite domes and glistening
meadows of Tioga Pass, Yosemite is a place that can only be
described in superlatives. At 1,169 square miles (3,028 sq km), the
park is nearly the size of Rhode Island and is one of the most
popular national parks in the United States, visited by about four
million people each year.
Set aside as a national park in 1890, Yosemite is a place that is
synonymous with scenery. The 7-mile-long (11.3-km) Yosemite
Valley, with its 3,000-foot (900-m) granite walls and leaping
waterfalls, is known the world over as an incomparable natural
wonder. It is estimated that more than half of the park’s visitors see
only the Valley when they travel to Yosemite, even though it
comprises less than 1 percent of the park.
Beyond the Valley lies the pristine high country of Tioga Pass
Road and Tuolumne Meadows’ subalpine expanse, bordered by
precipitous mountain summits and granite domes. To the northwest
lies Hetch Hetchy, a reservoir in a valley considered a twin of
Yosemite Valley. To the south are Glacier Point, with its picture-
postcard vistas, and the marvels of the Mariposa Grove of Giant
Sequoias—the largest living trees on earth.

El Capitan Tuolumne Meadows

 Half Dome in the clouds

Just 75 miles (121 km) south of Yosemite are two national parks
that hold the greatest concentration of these botanical wonders—but
with about half the visitors of Yosemite. Sequoia and Kings Canyon
National Parks harbor more than 50 of the world’s 75 remaining
groves of giant sequoias. Adjacent to the national parks are the
lands of Giant Sequoia National Monument, which are managed by
the U.S. Forest Service. This distinction is inconsequential to most
visitors: Park roads such as the winding Kings Canyon Scenic Byway
and the epic Generals Highway cross park and forest boundaries,
and the lovely Sierra scenery knows no limits.
 Hetch Hetchy Reservoir

traditional dwelling at Yosemite Moro Rock in Sequoia National

Museum’s Miwok Indian Village. Park
10 TOP EXPERIENCES

1 See the Park’s Greatest Hits from Glacier Point: The

commanding vista from Glacier Point, a 7,214-foot (2,200-m) granite
precipice, takes in the park’s most famous landmarks—Half Dome,
Clouds Rest, Liberty Cap, Vernal and Nevada Falls, and the
surrounding High Sierra.
Another Random Scribd Document
with Unrelated Content
 "Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen
arvo minulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan."

Silloin muutti Joe Ladue häpeissään mieltä. Hän vei Daylightin

syrjään leiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.

"Löytö on nyt varmasti tehty", hän päätti puheensa. "Minä en

rakentanut patoa, huuhdoin vain jalaskattilassa. Sain koko tämän
pussillisen eilen rannalla. Sanon sinulle, että voit saada saman verran
vallan ruohonjuurista. Eikä kukaan aavista, mitä on peruskalliossa,
puron pohjassa. Mutta paljon siellä on. Älä hiisku mitään, vaan hanki
valtauksia niin paljon kuin suinkin saat. Valtaukset ovat hajallaan,
mutta en hämmästy, jos saan niistä viisikinkymmentä tuhatta. Ainoa
harmini on, etteivät valtaukseni ole suuremmat."

*****

Kuukausi kului ja Bonanza Creek pysyi hiljaisena. Aniharvat olivat

paaluttaneet ja useimmat heistäkin olivat paalutettuaan lähteneet
Forty Mileen ja Circle Cityyn. Ne, jotka uskoivat kyllin lujasti
jäädäkseen paikalle, olivat uutterassa työssä rakentaessaan
hökkeleitä lähenevän talven varalle. Carmack ja hänen
intiaanisukulaisensa rakensivat patoa saadakseen vettä
kullanhuuhdontaan. Työ kävi hitaasti, sillä heidän täytyi sahata
hirtensä käsin kasvavasta metsästä. Mutta etäämpänä Bonanzan
alapuolella oli neljä miestä, jotka olivat tulleet virran yläpäästä. Dan
Mc Gilvary, Dave Mc Kay, Dave Edwards ja Harry Waugh. He olivat
hiljaisia toveruksia, jotka eivät puuttuneet toisten asioihin eivätkä
puhelleet omistaan ja kulkivat yhdessä omia teitään. Mutta Daylight,
joka oli huuhdellut sieltä täältä Carmackin valtauksen vierestä ja
saanut kultaa aivan maanpinnalta, ja joka oli huuhdellut monista
muista paikoista löytämättä mitään, oli halukas tietämään mitä oli
peruskalliossa. Hän oli pannut merkille, että nuo neljä vaiteliasta
miestä kaivoivat kuilua lähelle rantaa ja hän oli kuullut heidän
lankkusahansa kitinän, kun he sahasivat palkkeja huuhtelupatojaan
varten. Hän ei odottanut kutsua, vaan meni katsomaan kun he
ensimäisen kerran huuhtelivat siinä kultaa. Kun yksi miehistä oli
nostanut viisi lapiollista, näki hän heidän saavan kolmetoista ja puoli
unssia kultaa. Siinä oli kultaa pienistä jyväsistä aina kahdentoista
dollarin arvoisiin kimpaleisiin ja se oli saatu peruskalliosta. Tänä
päivänä satoi ensimäinen lumi ja napaseudun talvi teki tuloaan,
mutta Daylight ei välittänyt pakenevan lyhyen kesän
kalpeanharmaasta synkeydestä. Hän näki unelmansa käyvän toteen
ja hanttien keskelle kohosi taas hänen mielikuvituksensa
kultakaupunki. Kultaa oli löydetty peruskalliosta. Tämä oli suurta.
Carmackin löytö oli varmennettu. Daylight paalutti omissa nimissään
valtauksen niiden kolmen lisäksi, jotka oli ostanut purutupakalla.
Hänellä oli sitten kahdentuhannen jalan pituinen yhtäjaksoinen
kaistale, joka ulottui rantakalliosta rantakallioon.

Palatessaan tänä yönä leiriinsä Klondike-joen suulle, tapasi hän

Kaman, tuon intiaanin, jonka oli jättänyt Dyeaan. Kama oli tullut
kanootilla tuoden vuoden viimeistä postia. Hänellä oli parisen sadan
dollarin arvosta kultahiekkaa, jonka Daylight heti lainasi häneltä.
Vastapalvelukseksi paalutti hän Kamalle valtauksen, jonka tämän piti
Forty Milen ohi kulkiessaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Kun Kama
seuraavana aamuna läksi vei hän tukun kirjeitä kaikille Daylightin
vanhoille tovereille, joita kehoitettiin viipymättä tulemaan
paaluttamaan. Samansuuntaisia kirjeitä antoivat muutkin
Bonanzassa työskentelevät miehet hänen vietäväkseen.

"Siitä tulee varmaan aika rynnäkkö tänne", ajatteli Daylight

hymähtäen kun hän mielikuvituksessaan näki Forty Milen ja Circle
Cityn kiihoittuneen asujamiston kiirehtivän veneisiin ja soutavan
kilpaa satoja peninkulmia Yukonia ylöspäin; sillä hän tiesi, että hänen
sanoihinsa luotettiin ehdottomasti.

Ensimäisten venekuntien saavuttua vilkastui elämä Bonanza

Creekissa ja sen jälkeen alkoi pitkä-aikainen kilpajuoksu valheen ja
totuuden välillä. Miehet valhettelivat niin urheasti kuin vain osasivat,
mutta todellisuus voitti aina heidän valheensa. Kun miehet, jotka
epäilivät Carmackin kertomusta kahdesta ja puolesta dollarista
kattilalta, itse huuhtelivat kaksi ja puoli, valhettelivat he ja sanoivat
saaneensa yhden unssin. Ja jo kauan ennenkuin tämä valhe oli
oikein päässyt vauhtiin, olivat he saaneet viisi unssia eikä vain yhtä.
Tällöin he väittivät saaneensa kymmenen unssia ja kun he täyttivät
kattilan soralla vahvistaakseen valheensa, saivatkin he siitä
kaksitoista unssia. Ja niin kilpajuoksua jatkui. He valhettelivat yhä
urheasti, mutta totuus oli yhä suurempi kuin heidän valheensa.

Eräänä joulukuun päivänä täytti Daylight kattilan peruskalliosta

omassa valtauksessaan ja vei sen omaan majaansa. Täällä paloi tuli,
jolla hän piti vettä sulana vesisäiliössä. Hän kumartui vesisäiliön yli ja
alkoi huuhdella. Multa ja sora näytti täyttävän kattilan. Kun hän
pyöritti sitä ympyrässä huuhtoontuivat kevyemmät ainekset yli
laidan. Silloin tällöin hän haravoi pintaa sormillaan ja kokosi
kourallisittani soraa. Kattilan sisältö väheni. Kun hän läheni pohjaa
tyhjensi hän kärsimättömästi äkillisellä liikkeellä kattilan vedestä.
Koko pohja näytti siltä kuin olisi se ollut voin peitossa. Keltainen
kulta tuli näkyviin kun mutainen vesi oli kaadettu pois. Siinä oli
kultaa — kultahiekkaa, kultarakeita, kultakimpaleita, suuria
kimpaleita. Hän oli aivan yksin. Hän asetti kattilan syrjään hetkeksi ja
tuumi pitkään. Sitten hän päätti huuhtelun ja punnitsi saaliinsa. Jos
laski unssin hinnaksi kuusitoista dollaria, oli hän saanut kattilasta
alun kahdeksatta sataa dollaria. Se oli enemmän kuin hän
milloinkaan oli uneksinutkaan. Hänen rohkeimmatkaan
ennakkolaskelmansa eivät olleet kohonneet korkeammalle kuin
kahteenkymmeneen tai kolmeenkymmeneen tuhanteen dollariin
valtaukselta; mutta tämän mukaan olivat valtaukset vähintäin puolen
miljoonan arvoiset kukin.

Hän ei palannut työhönsä kuilussa sinä päivänä, eikä seuraavana,

eikä sitäkään seuraavana päivänä. Sensijaan hän lakki päässä ja
käsineet kädessä, jäniksennahkainen vaippa kiinnitettynä hihnoilla
selkään teki monen päivän jalkamatkan pitkin veden-jakajia ja
puroja ja tarkasti koko lähiseudun. Joka paikassa kehoitettiin häntä
hankkimaan itselleen valtaus, mutta hän oli varovainen. Vain Hunker
Creekissa hän paalutti valtauksen. Bonanza Creek oli paalutettu
suusta lähteisin, ja jok'ainoa pienoinen joki-uoma tai puronen, joka
laski siihen, oli niinikään paalutettu. Näistä sivuhaaroista ei oltu
uskottu juuri löytyvän mitään. Ne olivat paaluttaneet ne sadat
miehet, joiden ei ollut onnistunut saada valtausta Bonanzasta.
Suosituin näistä oli Adams. Vähimmin suosittu oli Eldorado, joka laski
Bonanzaan juuri Carmackin Discovery-valtauksen yläpuolella. Ei
Daylightkaan pitänyt Eldoradon paikoista; mutta käyttäen tilaisuutta
hyväkseen osti hän puolella jauhosäkillä osan siitä. Kuukautta
myöhemmin hän maksoi kahdeksansataa dollaria viereisestä
valtauksesta. Kolme kuukautta myöhemmin hän aluettaan
laajentaessaan maksoi neljäkymmentä tuhatta kolmannesta
valtauksesta; ja vaikka se oli vielä peittynyt tulevaisuuden hämärään,
täytyi hänen pian senjälkeen maksaa sata viisikymmentä tuhatta
neljännestä valtauksesta, jota oli pidetty kaikkein vähimmin
lupaavana.
 Siitä päivästä lähtien, jolloin hän yhdestä ainoasta
huuhdontakattilasta oli saanut seitsemänsataa dollaria ja
kumartuneena sen yli tuuminut pitkään, ei hän enää koskenut
kuokkaan eikä lapioon. Hän olikin sanonut Joe Laduelle tuona yönä,
jolloin hän teki tuon ihmehuuhdontansa:

"Joe, en enää milloinkaan käy käsiksi kovaan työhön. Nyt alan

tehdä työtä aivoillani. Rupean kaivattamaan muilla kultaa. Kulta
kasvaa itsestään, jos sinulla vain on ymmärrystä ja kykenet
hankkimaan alun siemeneksi. Kun näin nuo seitsemänsataa kattilan
pohjalla, niin tiesin, että minulla vihdoinkin oli siemen."

"Mihin aijot kylvää sen?" oli Joe Ladue kysynyt.

Ja Daylight heilutti kättään ja osoitti koko ympäristöä ja aluetta

vedenjakajain takana.

"Tuonne", sanoi hän, "ja kohta saat nähdä savuni. Tuossa on

miljoonia miehelle, joka vain osaa ne nähdä. Ja minä näin kaikki nuo
miljoonat tänään iltapäivällä, kun nuo seitsemänsataa dollaria
pilkistivät silmiini kattilan pohjalta ja visersivät: 'Jo löysi Burning
Daylight meidät vihdoinkin!'"
XI LUKU.

Burning Daylight, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä,

ollut Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa
hänen onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen,
kerrottiin ylt'ympäri maata. Epäilemättä oli hän menetellyt paljon
rohkeammin kuin kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni
parhaiten oli suosinut, ollut hallussaan niin paljon ja arvokkaita
valtauksia kuin hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti omaisuuttaan
vähenemättömällä rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat päätään ja
ennustivat, että hän vielä kadottaisi joka unssin, jonka oli voittanut.
He väittivät, että hän teki kauppoja aivankuin olisi koko seutu ollut
täynnä kultaa, eikä kukaan, joka sillä tavoin rehenteli
kullanhuuhtelupaikalla, voinut voittaa.

Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin,

ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä
miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Daylightin kera. Hänen loisteliaassa
tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojen käytössään piili
selvää, käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja
kaukonäköisyyttä. Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän
kuvitteli sellaista, mitä ei milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja hän
pelasi voittaakseen paljon tai hävitäkseen kaikki.
 "Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän",
päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni ja uusia löytöjä tehdään
vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä puolelta
Klondiken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla kultarikkaita
kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."

Hän oli niin varma tässä uskossaan, että hän palkkasi puoli tusinaa
retkikuntaa etsimään malmia Indianjoen varsilta. Toisia miehiä,
sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita valtauksia,
hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa. Ja hän maksoi
heille hyvin — kuusitoista dollaria päivältä kahdeksantuntisesta
työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa. Hänellä oli niin
paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun, ja kun jäiden
lähdettyä Bella laski maihin tuoden ruokatavaroita, luovutti hän Jack
Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa vastaan, josta
kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko talven
ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula maksoi
kaksi dollaria, piti hän kolme työvuoroa työssä Bonanzan kaikilla
neljällä valtauksella. Toiset kaivostenomistajat maksoivat viisitoista
dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimäisenä ottanut
miehiä työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin
päivältä. Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat
miehet, jotka hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.

Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen

jäädyttyä. Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen
valtauksia muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen
jäätymistä myötävirtaa Forty Mileen ja Circle Cityyn. Daylight
panttasi Alaskan Kauppayhtiölle yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti
rahoilla matkakreditiivin. Sitten hän valjasti koiransa ja lähti
taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin suorittaen päivämatkoja,
jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän uuvutti menomatkalla yhden
intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä koiravaljakkoa, ja Forty
Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia tusinoittain. Useimmat
niistä osottautuivat aivan arvottomiksi, mutta muutamista saatiin
parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta ja vasemmalta
ja maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä dollaria ja
niinkin korkean kuin viisi tuhatta. Kalleimman valtauksensa hän osti
Tivolin ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja kun hän
suostui hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhanajan kullankaivaja, joka
oli juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja jätti huoneen sanoen:

"Daylight, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta ja sinä olet aina

tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri
antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän on
suoraa nylkemistä. Viisi tuhatta valtauksesta tuolla kirotulla
hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua
petkutetaan."

"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Daylight, "että Carmackin

kultalöytö on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on
kuin arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä
saa varmaan erinomaisia voittoja."

Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.

"Otaksuppa nyt Wilkins", jatkoi Daylight, "otaksuppa, että tietäisit

taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit tietysti lusikoita.
No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita. Klondikessa rupeaa
satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät saa mitään
suuhunsa."
 Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni ja Daylight ryhtyi
päättämään kauppaansa.

Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan

ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan
koskenut kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa ja ne
pitivät hänet aina loimessa. Edustaminen kävi kalliiksi ja hänen täytyi
usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti
keskeyttää työtä ja missä piti jatkaa kaivuuta. Hän oli itse
nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallin-kaivajana
ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhteluleiri on
lyhytaikainen kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen ja hän palkkasi
kuukausmääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta
ei milloinkaan löydetty ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen
tulleen itselleen maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria.

Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa

olivatkin suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi
rahaa, osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen
koiransa olivat yöt päivät matkavalmiit ja hänellä oli parhaimmat
valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Burning Daylight
pisimmät, kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita
perille ja iski paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella
(monista arvottomista valtauksista puhumattakaan) hankki hän
valtauksia hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion,
Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolitle. Tuhannet, jotka
virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina.
Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja
tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle
voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin
varmasti, nimittäin, että puolikas Eldoradon ensimäisestä
valtauksesta, jonka Daylight oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli
viiden sadan tuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun
tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla
ajojäiden keskitse, ja kun hän tarjosi tuhat dollaria kymmenestä
jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Daylight jauhot
hänelle lahjaksi, vaikkei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin
antoi hän kymmenen säkkiä yksinäiselle katooliselle papille, joka oli
pannut kuntoon ensimäisen sairashuoneen.

Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä

mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin
puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa
kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta se oli
nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä viehätti
itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen
elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään
intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut paitsi harvoissa
poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi
ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa.
Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että
hän enää vain matkoilla keitti itselleen. Muuan rampa kullankaivaja
asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta
se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja
hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama
kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat,
flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut
polttamaan sikaareitakaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli
dollaria tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta
paperista käsin kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin piti hän
enemmän koiria ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät
olleet ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimat. Hänen täytyi kulkea
nopeasti. Ja samasta syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli
liian paljon työtä ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei
kannattanut tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen,
kun piteli miljoonia.

Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi

Daylightille maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin
tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin
kullanhuuhteluleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi
silmät auki.

"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää

etäämmälle", sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin
ravintolassa. "Uutinen ennättää levitä ensi kevääseen mennessä.
Silloin on odotettavissa kolme rynnäkköä. Kesä-ryntäys, jolloin
miehet tulevat ilman liikoja kapistuksia; syys-ryntäys, jolloin he
tulevat tavaroineen; ja kevät-ryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin
tulee viisikymmentä tuhatta miestä. Silloin on täällä arkajalkoja maa
kirjavanaan. No, puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syys-
ryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin aijotte sen johdosta ryhtyä?"

"Mihin toimenpiteisiin aijotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.

"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin.

Olen lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin
hakkaamaan hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa
tulevan myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä
miehet maksavat, mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan
huimaavaan hintaan. Minulla on kolme sahaa, joita par'aikaa
hinataan solien poikki. Ne tulevat tänne heti, kun järvet ovat tulleet
jäistä vapaiksi. Ja jos olette hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne
sopimuksen — kolme sataa dollaria tuhannelta."
 Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä
talvena kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta.
Daylight lähetti uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas
myötävirtaa ja seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa
olivat työssä yötä päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä
hirsiä majojen rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä
ympäröivästä maapalstasta hän sai muutamia tuhansia dollareita.
Kaksikerroksiset rakennukset leirien keskuksessa tuottivat hänelle
neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta dollaria kukin. Nämät
pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin yrityksiin. Kultaa tulvi
hänelle joka taholta, kunnes kaikki mihin hän koski näytti muuttuvan
kullaksi.

Mutta tämä ensimäinen talvi Carmackin kultalassa opetti

Daylightille paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta tiesi hän
kuitenkin määränsä. Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa
tuhlausta eikä käsittänyt sitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan
yhden yön iloisessa leikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen
hän olikin tehnyt pelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti
viisikymmentä tuhatta — kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentä
tuhatta oli hänen mielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun
tuli miljoonista kysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, eikä sitä
saanut kylvää ravintolahuoneiden lattialle, suorastaan kylvää,
niinkuin tekivät humalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat
menettäneet kaiken käsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli Mc
Mann, jonka yksi ainoa ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneen
kahdeksaan tuhanteen dollariin; ja Raaka Jimmie, joka menetti sata
tuhatta kuukaudessa ja hurjisteli neljä kuukautta kunnes eräänä
maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen ja paleltui kuoliaaksi; ja
Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen arvokkaan valtauksen
hinnan kohtuuttomissa juomingeissa, lainasi kolme tuhatta dollaria
jättääkseen seudun, ja joka erään naisen tähden, joka keimaillen oli
vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta sata kymmenen
tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentä neljä dollaria tusinalta
ja syötti ne heti koirille.

Samppanja maksoi neljä-, viisikymmentä dollaria neljännes ja

osterilaatikko viisitoista dollaria. Daylight ei sallinut itselleen mitään
sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen täyteiselle
miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä lasi, mutta
hänenkin tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli jonkinlainen
sopivaisuuden ja sopusuhtaisuuden tunne, joka esti häntä
maksamasta viittätoista dollaria osterilaatikon sisällöstä. Toisaalta
menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten
auttamiseen kuin hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä
panivat mielettömiin hurjisteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut
kertoa paljon suuremmista lahjoituksista kuin ensimäiset kymmenen
jauhosäkkiä. Ja entiset toverit, jotka tulivat Daylightin luo
hädässään, läksivät aina hänen luotaan autettuina. Mutta
viisikymmentä dollaria vaahtoavasta samppanjaneljänneksestä! Se
oli liikaa!

Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden

ja reuhaten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi
tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen
elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta
hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin
ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut
vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi
tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä
enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa
työtä. Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi
Eldoradon miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin
ilo, jota hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen
laskevan rantaan Moosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta
vaakakupeissakin oli sekin oikeastaan epätodellista, käytännössä
merkityksetöntä, Se edusti kappaleita ja voimaa tehdä. Mutta sahat
olivat itse kappaleita, todellisia ja käsitettäviä, ja ne olivat kappaleita,
joiden avulla tehtiin uusia kappaleita. Ne olivat todellisuudeksi
muuttunut unelma, kauniiden haaveiden kova ja epäämätön
toteutus. Kesärynnäkön mukana tuli suurten sanomalehtien ja
aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia ja kaikki kirjoittivat he
Daylightista, joten Daylightista sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä
tuli Alaskan tärkein henkilö. Luonnollisesti maailman mielenkiinto
muutaman kuukauden kuluttua kohdistui Espanjan sotaan; mutta
Klondikessa Daylight vielä sittenkin pysyi huomattavimpana
henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla, kääntyivät kaikkien
katseet seuraamaan häntä ja ravintoloissa uudet tulokkaat tuskin
käänsivät silmiään hänestä niin kauan kuin hän oli heidän
näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies, vaan
hän oli Burning Daylight, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren
maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut
myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita,
Al Mayo'a ja Jack Mc Questionia. Hän oli Burning Daylight,
lukemattomien hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jää-
aavikoiden oli vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen
valaanpyytäjälaivastoon, joka oli kuljettanut postin Circlesta
valtamerelle ja sieltä takaisin kuudessakymmenessä päivässä, joka
talvella 91 pelasti koko Tananan heimon kuolemasta sukupuuttoon
lyhyesti sanoen, mies, joka sai tulokkaiden mielikuvituksen enemmän
liikkeelle kuin kaksitoista muuta miestä yhteensä.
 Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen
tilapäiset ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus
merkittäviksi. Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen
huulilla, joko hän sitten oli ensimäisenä ennättänyt Danish Creekin
löytöpaikalle tai voittanut kanootinsoutukilpailussa Queens
Birthdayssa, oltuaan pakoitettu ottamaan osaa kilpailuun viime
tingassa, kun vanhojen kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä
yönä pelasi hän Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta
he jo aikoja sitten olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla
olivat rajana ja pelin päätyttyä oli Daylight voittanut kaksisataa
kolmekymmentä tuhatta dollaria Jack Kearnsille, joka jo oli moni-
miljoonanomistaja, ei tämä häviö ollut huimaava. Mutta koko
yhteiskuntaa vapisutti panosten suuruus ja jokainen noista
kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti lehdelleen mieltäkiihoittavan
kyhäelmän.
XII LUKU.

Monista tulolähteistään huolimatta oli Daylight koko ensi talven

ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti, kun se
hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli monen
miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava
aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhdella, saattoi hän
käyttää hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin talletti hän
kahteen vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet
ahdistivat häntä ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan
pääomansa heidän yrityksiinsä.

Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin

vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä.
Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi
Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti perinpohjin
päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli muuttunut. Entiset
ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi oli alkanut ja Daylight,
joka oli rikkain kaivostenomistajista, oli uskollinen nykyiselle
yhteiskuntaluokalleen. Tosin teki hän vanhanajan kullankaivajat,
jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden päällysmiehiksi,
estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen
ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Daylightille sydämen asia, eikä
pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka
hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja
tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.

Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon liittymistä, kieltäytyi

hän sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja
tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu
arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut
milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti
sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä oli
ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikkei se ollut
välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, sai hän
aikaan paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja
kujeilunhalusta.

"Tämä on kuin farao-peliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän,

pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin
ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta,
joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.

Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään,

Yhdysvaltoihin, ottaen lomaa napaseudun julmasta taistelusta. Mutta
kun Daylightilta kysyttiin, milloin hän lähtisi etelään, nauroi hän aina
ja sanoi lähtevänsä vasta sitten kun oli pelannut pelinsä loppuun.
Hän lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli
saanut voittoisat kortit.

Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Daylightia kuin

sankaria, väittivät, että hän oli mies, joka ei tiennyt mitä on pelko.
Mutta Bettles ja Dan MacDonald ja muut entisajan miehet pudistivat
päätään ja nauroivat mainitessaan sanan naiset. Ja he olivat
oikeassa. Hän oli aina pelännyt heitä, aina siitä lähtien kuin
"Kuningatar Anna" Juneausta oli avonaisella ja naurettavalla tavalla
osoittanut rakkauttaan hänelle, seitsemäntoistavuotiaalle
nuorukaiselle. Tämän takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia.
Hän oli syntynyt kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja
salaperäisiä, hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut
hänen pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut
tekemisiin heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar
Annan" luota tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut
heidän kanssaan — uranuurtajanaisten, jotka olivat miesten jälkiä
seuraten kulkeneet solien poikki ensimäisille kultakaivospaikoille.
Mutta mikään lammas ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa
suuremmalla pelolla ja vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän
kanssaan. Hänen miehisestä ylpeydestään johtui, että hän seurusteli
heidän kanssaan, ja hän oli tehnyt sen vain näön vuoksi; mutta
naiset olivat yhä hänelle suljettu kirja, ja hänestä oli hauskempaa
pelata yksin tai sitten suuressa joukossa.

Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimeltä "Klondiken kuningas", kun

hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten
"Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsä-parooni" ja
"Kultala-ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta
lisänimestään, joka oli "Vanhanajan-miesten isä", pelkäsi hän naisia
enemmän kuin milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan
koettivat he kietoa hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili
paikkakunnalle uusia naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-
asiamiehen talossa, tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa, tai
suostui New Yorkin "Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi,
niin koettivat he kaikki kietoa häntä pauloihinsa.

Oli vain yksi poikkeus ja se oli Freda, tanssijatar, jolle hän oli
antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi,
sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin oli
kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä
ankaramman pelon.

Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tarkastamassa

Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, tavalliselta nopealta retkeltään,
oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Talvi oli tullut
yht'äkkiä ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä peninkulmaa
Yukonia alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa
ajelehtivien jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä,
joka jo piti, hän ennätti Klondiken suuhun parhaiksi näkemään,
miten yksinäinen mies kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti
veteen. Samassa näki hän turkkeihin puetun naisenruumiin kasvot
alaspäin vajoomassa jäälauttojen väliin. Kun kapea kuja avaantui
jäiden keskelle, oli vain muutaman silmänräpäyksen työ ohjata
kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää hänet varovaisesti
kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei
tämä myöhemmin, tultuaan tuntoihinsa olisi katsonut häneen vihasta
säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi, miksi teitte
sen?"

Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan,

että olisi heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja
näki yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita
sanoja. Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli
tarkoittanut juuri sitä mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.

Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä
vihaisen ja halveksivan näköisenä poispäin. Ja kuitenkin hän tuli
sitten pyytämään Daylightiltä anteeksi ja kertoi jostakin miehestä,
jonka takia hän oli menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui
suoraan, mutta sekavasti, ja Daylight sai hänen puheistaan selville
vain sen, että tuo tapaus, mikä se sitten lienee ollutkin, oli sattunut
jo vuosia takaperin. Niinikään hän sai selville, että Freda oli
rakastanut tuota miestä.

Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli

pelottavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa,
kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi,
sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin
sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla
hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis
ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä,
pakoittanut hänet lähtemään Klondikeen ja etsimään väkivaltaista
kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka
pelasti hänen henkensä.

Tähän saakka Daylight oli välttänyt rakkauden kuten hän oli

välttänyt isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokko ja
aiheutti vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään
hirveitä ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli
vain pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Daylightin, hämmentäisi
se hänenkin elämänsä yhtä armottomasti kuin kaikkien muidenkin.
Se oli hulluutta, sulaa hulluutta ja päällepäätteeksi tarttuvaa.
Puolisen tusinaa nuorta miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki
halusivat mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli
rakastunut johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä
tahtonut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet

löydettiin eräänä aamuna kuolleena majassaan. Hän oli ampunut
luodin päähänsä, eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä
selitystä. Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Daylight oli syynä
tähän tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä.
Kaikki tiesivät sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien
kirjeenvaihtajat kirjoittivat siitä ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain
sunnuntai-lisälehtien palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla
Daylightista, "Klondiken kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin
vaatimatonta elämää, kertoivat kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän
ei ollut milloinkaan käynyt Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä
tultuaan oli hän ensin hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla.
Sitten hän oli hankkinut ompelukoneen ja valmistanut miesten
parka-takkeja, turkislakkeja ja hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli
mennyt virkailijaksi ensimäiseen Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä
muutakin tiedettiin ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että Daylight oli
tahtomattaan syypää hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.

Ja pahinta oli, että Daylight itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli
hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei
silloin ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli
kulunutta elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre
ja tapahtuma. Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi
kaiken — Neidon levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli
aivankuin olisi Neito ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset
ja vaijentanut ne, ja tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä Neito
sanoi ja teki, oli ollut miltei äidillistä. Daylight muisti, miten hän oli
katsonut häneen, miten hän oli nauranut, kun hän kertoi
erehdyksestä, minkä Mickey Dolan oli tehnyt paaluttaessaan
kappaleen Skookum-rotkosta. Hänen naurunsa oli ollut iloista, ja
kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen entinen voima. Ei niin, että
Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen. Päinvastoin oli hän näyttänyt
niin ilmeisen tyytyväiseltä, niin rauhalliselta. Hän oli pettänyt
Daylightia, joka oli todenteolla hullu. Hän oli tuona yönä ajatellut,
että Neidon rakkaus häntä kohtaan oli sammunut ja tämä ajatus oli
tuottanut hänelle mielihyvää ja hän oli kuvitellut heidän vastaista
ystävyyttään, jota rakkaus ei enää häiritsisi.

Daylight muisti kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja

sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja
kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään.
Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän
värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon
huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, iäiset
jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Tällä hetkellä ja koko illan
oli hän kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti kuin hän,
Daylight tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän vain olisi tiennyt
sen! Vaikkei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä kajonnut,
olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain hiukankaan
aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi, että
Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi sallinut
tämän suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei itse asiassa
ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt häneen
kyntensä ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.

Neidon ainoa pelastusmahdollisuus olisi ollut se, että häneenkin,

Daylightiin, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut
häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin
rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi
Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen
Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli
mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia
oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen
kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut
siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myy
kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa
kunniansa ja pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä
Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka on vallannut murhan ja
hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa avonaisessa veneessä'.
Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja
Circlen ja sen takana oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän
todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus toi onnettomuutta ja
hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi hävitystä ja
kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet oikeasta ja
järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia,
sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat olleet
rehellisiä ja moitteettomia.

Ensi kerran elämässään menetti Daylight tarmonsa. Hän tunnusti

suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja
ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän
läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia.
Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekottelevammin
kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkaudettaankin,
pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä, oli
harvinaisen voimakas ja yhtä hyvännäköinen ja hyväluontoinen, olisi
hän tavallisen naisen silmissä ollut tavottelemisen arvoinen. Mutta
kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttisuuden
sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton
nainen katsoi häneen ihastunein silmin, puhumattakaan joistakuista
naineistakin naisista. Muut miehet olisivat siinä asemassa
kadottaneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa vaikutus häneen oli
se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli, että hän
useimmiten vastasi kieltävästi kutsuihin taloista, missä hän saattoi
tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin
ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.
XIII LUKU.

Kuusituhatta miestä toi talvi 1897 Dawsoniin, työt kaivoksissa

vilkastuivat ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli
odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä istui
Daylight penkillä French Hillin ja Skookum Hillin välillä ja alkoi
katsella avarammin asioita. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain
alue ja Bonanzaa näkyi peninkulmain laajalta. Se oli laaja maisema,
jossa kaikkialla näkyi hävityksen jäljet. Mäiltä oli huippuihin saakka
puut kaadettu ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä koloista, joita ei
lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka
suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä.
Savupeite kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi
hämäräksi. Savu kohosi tuhansista koloista lumessa, missä syvällä
peruskalliossa, jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja
kaapivat ja kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin
pakkasen jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia
kuiluja ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina.
Miehiä ryömi ulos koloista tai katosi niihin tai nostivat he
käsivintturilla sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas
jäätyi. Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla huuhdontapatojen
paaluja, huuhdontakouruja, suuria vesirattaita — kullankaivaja-
armeijan kuormaston tähteitä.
 "Tuo on kaikki pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Daylight ääneen.

Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä

suunnattomasta metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä
ylhäältä katsoen hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä
suunnattoman järjestyksen puutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan.
Jokainen työskenteli itsekseen ja seurauksena oli sekasorto. Tällä
kultarikkaimmallakin kaivosalueella maksoi kahden dollarin
kultamäärän kaivattaminen yhden dollarin ja jokaisen dollarin ohella,
minkä he kuumeentapaisilla, suunnitelmattomilla menettelytavoillaan
saivat irti maasta, jäi toinen dollari toivottomasti sinne. Vuoden
kuluttua olisi työ useimmissa valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu
kultamäärä olisi yhtään suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt
maahan.

Tarvittiin järjestelmällisyyttä, päätti hän; ja hänen nopea

mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren
huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin,
jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka otettaisiin käytäntöön, piti hän
vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla sulattamaan
laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa käytettävä
kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Californiassa tehtävän.

Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän oli juuri

ihmetellytkin, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset
yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa.
Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi olivat he
tarjoutuneet ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu sekä
huuhtelumutaa. He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa
valtauksistaan niin paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäisi vielä
jäljelle.
 Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli
käynnissä, suunnitteli Daylight uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa
Guggenhammer ja nuo muut saisivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta
ilon ohella, jonka nämät uudet suunnitelmat tuottivat, tunsi hän
väsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat
kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan
— tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan,
mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin.
Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen
käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä
Skookum Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa
Klondikessa ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.

Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä

seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämät olivat
alkaneet ostaa, osti hänkin hyljättyjä valtauksia. Missä tahansa he
tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt
heidän tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti
heidän valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät
heidän suunnitelmansa mitättömiksi.

"Pelaan avonaista peliä voittaakseni — enkö ole oikeassa?" sanoi

hän kerran kiihkeässä neuvottelussa.

Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovittelulta, voittoja ja

tappioita. Vuonna 1898 oli Klondikessa kuusikymmentä tuhatta
miestä ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat
Daylightin käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi
Daylightin halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä
suuren Guggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi
voittanut. Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin
Ophir, joka parhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä, ja jonka
huuhtelusoran alhaisen kultamäärän korvasi vain alueen laajuus.
Seitsemän valtauksen omistaminen sen keskuksessa saattoi
Daylightin sen valtiaaksi, eivätkä he voineet sopia kauppaehdoista.
Guggenhammerin asiantuntijat arvelivat, että yritys kävi yli
Daylightin voimien ja kun he esittivät hänelle loppuvaatimuksensa,
suostui hän siihen ja osti heiltä loput alueesta.

Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista

taitavia insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn
vedenjakajaan kahdeksankymmenen peninkulman päässä hän
rakensi vesisäiliön ja kahdeksankymmenen peninkulman pituinen
suuri puinen vesijohto kuljetti veden seudun poikki Ophiriin.
Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio oli kolme miljoonaa, mutta ne
tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei pysähtynyt tähänkään. Hän
hankki sähkölaitoksia ja hänen työmiehensä saivat tehdä työtä
kirkkaassa sähkövalossa. Toiset vanhanajan miehet, joiden
rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen, pudistivat
synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät häntä
ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Daylight nauroi ja
myi jälellä olevat maapalstansa. Hän möi oikeaan aikaan, kun
kultakuume oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen
Moosehornin ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa
saisi maapalstoja rahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi,
nauroivat he hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen
tätä aikaa. Mutta hän jatkoi alkamaansa suuntaan ja möi yhtä
hyvästä hinnasta sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään
möi hän hajallaan olevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään
varoituksista huolimatta rakensi hän vesijohtonsa valmiiksi, rakensi
ruoppaajansa, tuotti Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan
kultaa Ophirista. Ja hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta