Probabilistic Numerics Computation as Machine

Learning 1st Edition Philipp Hennig download

https://ebookmeta.com/product/probabilistic-numerics-computation-
as-machine-learning-1st-edition-philipp-hennig/

Download more ebook from https://ebookmeta.com

We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit ebookmeta.com
to discover even more!

Probabilistic Machine Learning: Advanced Topics Kevin

P. Murphy

https://ebookmeta.com/product/probabilistic-machine-learning-
advanced-topics-kevin-p-murphy/

Probabilistic Machine Learning Advanced Topics Draft

1st Edition Kevin P. Murphy

https://ebookmeta.com/product/probabilistic-machine-learning-
advanced-topics-draft-1st-edition-kevin-p-murphy/

Probabilistic Machine Learning for Finance and

Investing - EARLY RELEASE 1st Edition Deepak Kanungo

https://ebookmeta.com/product/probabilistic-machine-learning-for-
finance-and-investing-early-release-1st-edition-deepak-kanungo/

King of Queens King University 4 1st Edition Nikki

Pennington

https://ebookmeta.com/product/king-of-queens-king-
university-4-1st-edition-nikki-pennington/
Mastering ARKit: Apple’s Augmented Reality App
Development Platform 1st Edition Jayven Nhan

https://ebookmeta.com/product/mastering-arkit-apples-augmented-
reality-app-development-platform-1st-edition-jayven-nhan/

Computational Quantum Chemistry, Second Edition Ram

Yatan Prasad

https://ebookmeta.com/product/computational-quantum-chemistry-
second-edition-ram-yatan-prasad/

Tabata Training: The Science and History of HIIT 1st

Edition Izumi Tabata

https://ebookmeta.com/product/tabata-training-the-science-and-
history-of-hiit-1st-edition-izumi-tabata/

Southern African Wildlife 3rd Edition Mike Unwin

https://ebookmeta.com/product/southern-african-wildlife-3rd-
edition-mike-unwin/

Best-Selling House Plans, 4th Edition: Over 360 Dream-

Home Plans in Full Color Creative Homeowner

https://ebookmeta.com/product/best-selling-house-plans-4th-
edition-over-360-dream-home-plans-in-full-color-creative-
homeowner/
Advanced Nanomaterials and Their Applications in
Renewable Energy 2nd Edition Tian-Hao Yan

https://ebookmeta.com/product/advanced-nanomaterials-and-their-
applications-in-renewable-energy-2nd-edition-tian-hao-yan/
 Probabilistic Numerics
Probabilistic numerical computation formalises the connection between machine learning and
applied mathematics. Numerical algorithms approximate intractable quantities from computable
ones. They estimate integrals from evaluations of the integrand, or the path of a dynamical system
described by differential equations from evaluations of the vector field. In other words, they
infer a latent quantity from data. This book shows that it is thus formally possible to think of
computational routines as learning machines, and to use the notion of Bayesian inference to build
more flexible, efficient, or customised algorithms for computation.
The text caters for Masters’ and PhD students, as well as postgraduate researchers in artificial
intelligence, computer science, statistics, and applied mathematics. Extensive background material
is provided along with a wealth of figures, worked examples, and exercises (with solutions) to
develop intuition.

Philipp Hennig holds the Chair for the Methods of Machine Learning at the University of
Tübingen, and an adjunct position at the Max Planck Institute for Intelligent Systems. He has
dedicated most of his career to the development of Probabilistic Numerical Methods. Hennig’s
research has been supported by Emmy Noether, Max Planck and ERC fellowships. He is a co-
Director of the Research Program for the Theory, Algorithms and Computations of Learning
Machines at the European Laboratory for Learning and Intelligent Systems (ELLIS).
Michael A. Osborne is Professor of Machine Learning at the University of Oxford, and a co-
Founder of Mind Foundry Ltd. His research has attracted £10.6M of research funding and has
been cited over 15,000 times. He is very, very Bayesian.
Hans P. Kersting is a postdoctoral researcher at INRIA and École Normale Supérieure in Paris,
working in machine learning with expertise in Bayesian inference, dynamical systems, and
optimisation.

Published online by Cambridge University Press

 ‘This impressive text rethinks numerical problems through the lens of probabilistic inference and
decision making. This fresh perspective opens up a new chapter in this field, and suggests new and
highly efficient methods. A landmark achievement!’
– Zoubin Ghahramani, University of Cambridge

‘In this stunning and comprehensive new book, early developments from Kac and Larkin have been
comprehensively built upon, formalised, and extended by including modern-day machine learn-
ing, numerical analysis, and the formal Bayesian statistical methodology. Probabilistic numerical
methodology is of enormous importance for this age of data-centric science and Hennig, Osborne,
and Kersting are to be congratulated in providing us with this definitive volume.’
– Mark Girolami, University of Cambridge and The Alan Turing Institute

‘This book presents an in-depth overview of both the past and present of the newly emerging
area of probabilistic numerics, where recent advances in probabilistic machine learning are used to
develop principled improvements which are both faster and more accurate than classical numerical
analysis algorithms. A must-read for every algorithm developer and practitioner in optimization!’
– Ralf Herbrich, Hasso Plattner Institute

‘Probabilistic numerics spans from the intellectual fireworks of the dawn of a new field to its
practical algorithmic consequences. It is precise but accessible and rich in wide-ranging, principled
examples. This convergence of ideas from diverse fields in lucid style is the very fabric of good
science.’
– Carl Edward Rasmussen, University of Cambridge

‘An important read for anyone who has thought about uncertainty in numerical methods; an
essential read for anyone who hasn’t’
– John Cunningham, Columbia University

‘This is a rare example of a textbook that essentially founds a new field, re-casting numerics on
stronger, more general foundations. A tour de force.’
– David Duvenaud, University of Toronto

‘The authors succeed in demonstrating the potential of probabilistic numerics to transform the way
we think about computation itself.’
– Thore Graepel, Senior Vice President, Altos Labs

Published online by Cambridge University Press

 PHILIPP HENNIG
Eberhard–Karls–Universität Tübingen, Germany
MICHAEL A. OSBORNE
University of Oxford
H A N S P. K E R S T I N G
École Normale Supérieure, Paris

PROBABILISTIC NUMERICS
C O M P U TAT I O N A S M A C H I N E L E A R N I N G

Published online by Cambridge University Press

 University Printing House, Cambridge CB2 8BS, United Kingdom
One Liberty Plaza, 20th Floor, New York, NY 10006, USA
477 Williamstown Road, Port Melbourne, VIC 3207, Australia
314–321, 3rd Floor, Plot 3, Splendor Forum, Jasola District Centre, New Delhi – 110025, India
103 Penang Road, #05-06/07, Visioncrest Commercial, Singapore 238467

Cambridge University Press is part of the University of Cambridge.

It furthers the University’s mission by disseminating knowledge in the pursuit of
education, learning, and research at the highest international levels of excellence.

www.cambridge.org
Information on this title:www.cambridge.org/9781107163447
DOI: 10.1017/9781316681411
© Philipp Hennig, Michael A. Osborne and Hans P. Kersting 2022
This publication is in copyright. Subject to statutory exception
and to the provisions of relevant collective licensing agreements,
no reproduction of any part may take place without the written
permission of Cambridge University Press.
First published 2022
Printed in the United Kingdom by TJ Books Limited, Padstow Cornwall
A catalogue record for this publication is available from the British Library.
ISBN 978-1-107-16344-7 Hardback
Cambridge University Press has no responsibility for the persistence or accuracy of
URLs for external or third-party internet websites referred to in this publication
and does not guarantee that any content on such websites is, or will remain,
accurate or appropriate.

Published online by Cambridge University Press

 To our families.

Published online by Cambridge University Press

 Measurement owes its existence to Earth
Estimation of quantity to Measurement
Calculation to Estimation of quantity
Balancing of chances to Calculation
and Victory to Balancing of chances.

Sun Tzu – The Art of War

§4.18: Tactical Dispositions
Translation by Lionel Giles, 1910

Published online by Cambridge University Press

 Contents
Acknowledgements page ix
Symbols and Notation xi
Introduction 1

I Mathematical Background 17
1 Key Points 19
2 Probabilistic Inference 21
3 Gaussian Algebra 23
4 Regression 27
5 Gauss–Markov Processes: Filtering and SDEs 41
6 Hierarchical Inference in Gaussian Models 55
7 Summary of Part I 61

II Integration 63
8 Key Points 65
9 Introduction 69
10 Bayesian Quadrature 75
11 Links to Classical Quadrature 87
12 Probabilistic Numerical Lessons from Integration 107
13 Summary of Part II and Further Reading 119

III Linear Algebra 123

14 Key Points 125
15 Required Background 127
16 Introduction 131
17 Evaluation Strategies 137
18 A Review of Some Classic Solvers 143
19 Probabilistic Linear Solvers: Algorithmic Scaffold 149
20 Computational Constraints 169
21 Uncertainty Calibration 175

Published online by Cambridge University Press

 viii Contents

22 Proofs 183
23 Summary of Part III 193

IV Local Optimisation 195

24 Key Points 197
25 Problem Setting 199
26 Step-Size Selection – a Case Study 203
27 Controlling Optimisation by Probabilistic Estimates 221
28 First- and Second-Order Methods 229

V Global Optimisation 243

29 Key Points 245
30 Introduction 247
31 Bayesian Optimisation 251
32 Value Loss 259
33 Other Acquisition Functions 267
34 Further Topics 275

VI Solving Ordinary Differential Equations 279

35 Key Points 281
36 Introduction 285
37 Classical ODE Solvers as Regression Methods 289
38 ODE Filters and Smoothers 295
39 Theory of ODE Filters and Smoothers 317
40 Perturbative Solvers 331
41 Further Topics 339

VII The Frontier 349

42 So What? 351

VIII Solutions to Exercises 357

References 369
Index 395

Published online by Cambridge University Press

 Acknowledgements

Many people helped in the preparation of this book. We, the

authors, extend our gratitude to the following people, without
whom this book would have been impossible.
We are particularly grateful to Mark Girolami for his involve-
ment during the early stages of this book as a project. Though
he could not join as an author in the end, he provided a lot of
support and motivation to make this book a reality.
We would like to deeply thank the many people who offered
detailed and thoughtful comments on drafts of the book: On-
drej Bajgar, Nathanael Bosch, Jon Cockayne, Michael Cohen,
Paul Duckworth, Nina Effenberger, Carl Henrik Ek, Giacomo
Garegnani, Roman Garnett, Alexandra Gessner, Saad Hamid,
Marius Hobbhahn, Toni Karvonen, Nicholas Krämer, Emilia
Magnani, Chris Oates, Jonathan Schmidt, Sebastian Schulze,
Thomas Schön, Arno Solin, Tim J. Sullivan, Simo Särkkä, Filip
Tronarp, Ed Wagstaff, Xingchen Wan, and Richard Wilkinson.

Philipp Hennig

I would like to thank my research group, not just for thorough

proof-reading, but for an intense research effort that contributed
substantially to the results presented in this book. And, above
all, for wagering some of their prime years, and their career, on
me, and on the idea of probabilistic numerics:
Edgar Klenske, Maren Mahsereci, Michael Schober, Simon
Bartels, Lukas Balles, Alexandra Gessner, Filip de Roos, Frank
Schneider, Emilia Magnani, Niklas Wahl and Hans-Peter Wieser,
Felix Dangel, Frederik Künstner, Jonathan Wenger, Agustinus
Kristiadi, Nicholas Krämer, Nathanael Bosch, Lukas Tatzel,
Thomas Gläßle, Julia Grosse, Katharina Ott, Marius Hobbhahn,
Motonobu Kanagawa, Filip Tronarp, Robin Schmidt, Jonathan
Schmidt, Marvin Pförtner, Nina Effenberger, and Franziska
Weiler.
I am particularly grateful to those among this group who

https://doi.org/10.1017/9781316681411.001 Published online by Cambridge University Press

 x Acknowledgements

have contributed significantly to the development of the probnum

library, which would not exist at all, not even in a minimal state,
without their commitment.
Last but not least, I am grateful to my wife Maike Kaufman.
And to my daughters Friederike und Iris. They both arrived
while we worked on this book and drastically slowed down
progress on it in the most wonderful way possible.

Michael A. Osborne

I would like to thank Isis Hjorth, for being the most valuable
source of support I have in life, and our amazing children
Osmund and Halfdan – I wonder what you will think of this
book in a few years?

Hans P. Kersting

I would like to thank my postdoc adviser, Francis Bach, for

giving me the freedom to allocate sufficient time to this book.
I am grateful to Dana Babin, my family, and my friends for
their continuous love and support.

https://doi.org/10.1017/9781316681411.001 Published online by Cambridge University Press

 Symbols and Notation xi

Symbols and Notation

Bold symbols (x) are used for vectors, but only where the fact that a variable is a vector is relevant.
Square brackets indicate elements of a matrix or vector: if x = [ x1 , . . . , x N ] is a row vector, then
[ x]i = xi denotes its entries; if A ∈ R n×m is a matrix, then [ A]ij = Aij denotes its entries. Round
brackets (·) are used in most other cases (as in the notations listed below).

Notation Meaning
a∝c a is proportional to c: there is a constant k such that a = k · c.
A ∧ B, A ∨ B The logical conjunctions “and” and “or”; i.e. A ∧ B is true iff
both A and B are true, A ∨ B is true iff ¬ A ∧ ¬ B is false.
AB The Kronecker product of matrices A, B. See Eq. (15.2).
A
B The symmetric Kronecker product. See Eq. (19.16).
AB The element-wise product (aka Hadamard product) of two
matrices A and B of the same shape, i.e. [ A  B]ij = [ A]ij · [ B]ij .
#– #– #–
A,  A A is the vector arising from stacking the elements of a matrix A
#–
row after row, and its inverse (A =  A). See Eq. (15.1).
cov p ( x, y) The covariance of x and y under p. That is,
cov p ( x, y) := E p ( x · y) − E p ( x )E p (y).
C q (V, R d ) The set of q-times continuously differentiable functions from
V to R d , for some q, d ∈ N.
δ( x − y) The Dirac delta, heuristically characterised by the property

f ( x )δ( x − y) dx = f (y) for functions f : R  R.
δij The Kronecker symbol: δij = 1 if i = j, otherwise δij = 0.
det( A) The determinant of a square matrix A.
diag( x) The diagonal matrix with entries [diag( x)]ij = δij [ x ]i .
dωt The notation for an an Itô integral in a stochastic differential
equation. See Definition 5.4.
x
erf ( x ) The error function erf( x ) := √2π 0 exp(−t2 ) dt.

Ep( f ) The expectation of f under p. That is, E p ( f ) := f ( x ) dp( x ).
E |Y ( f ) The expectation of f under p( f | Y ).
∞
Γ(z) The Gamma function Γ(z) := 0 x z−1 exp(− x ) dx. See
Eq. (6.1).
G(·; a, b) The Gamma distribution with shape a > 0 and rate b > 0, with
a a −1
probability density function G(z; a, b) := bΓz( a) e−bz .
GP ( f ; μ, k) The Gaussian process measure on f with mean function μ and
covariance function (kernel) k. See §4.2
H p (x) The (differential) entropy of the distribution p( x ).

That is, H p ( x ) := − p( x ) log p( x ) dx. See Eq. (3.2).
H ( x | y) The (differential) entropy of the cond. distribution p( x | y).
That is, H ( x | y) := H p(·|y) ( x ).
I ( x ; y) The mutual information between random variables X and Y.
That is, I ( x ; y) := H ( x ) − H ( x | y) = H (y) − H (y | x ).

https://doi.org/10.1017/9781316681411.002 Published online by Cambridge University Press

 xii Symbols and Notation

Notation Meaning
I, IN The identity matrix (of dimensionality N): [ I ]ij = δij .
I (· ∈ A) The indicator function of a set A.
Kν The modified Bessel function for some parameter ν ∈ C.
∞
That is, Kν ( x ) := 0 exp(− x · cosh(t))cosh(νt) dt.
L The loss function of an optimization problem (§26.1), or the
log-likelihood of an inverse problem (§41.2).
M The model M capturing the probabilistic relationship between
the latent object and computable quantities. See §9.3.
N, C, R, R + The natural numbers (excluding zero), the complex numbers,
the real numbers, and the positive real numbers, respectively.
N ( x; μ, Σ) = p( x ) The vector x has the Gaussian probability density function
with mean vector μ and covariance matrix Σ. See Eq. (3.1).
N (μ, Σ) ∼ X The random variable X is distributed according to a Gaussian
distribution with mean μ and covariance Σ.
O(·) Landau big-Oh: for functions f , g defined on N, the notation
f (n) = O( g(n)) means that f (n)/g(n) is bounded for n  ∞.
p(y | x ) The conditional the probability density function for variable Y
having value y conditioned on variable X having value x.
rk( A) The rank of a matrix A.
span{ x1 , . . . , xn } The linear span of { x1 , . . . , xn }.
St(·; μ, λ1 , λ1 ) The Student’s-t probability density function with parameters
μ ∈ R and λ1 , λ2 > 0, see Eq. (6.9).
tr( A) The trace of matrix A, That is, tr( A) = ∑i [ A]ii .
A The transpose of matrix A: [ A ]ij = [ A] ji .
U a,b The uniform distribution with probability density function
p(u) := I (u ∈ ( a, b)), for a < b.
V p (x) The variance of x under p. That is, V p ( x ) := cov p ( x, x ).
V |Y ( f ) The variance of f under p( f | Y ). That is, H ( x | y) :=

− log p( x | y) dp( x | y).
W (V, ν) The Wishart distribution with probability density function
−1
W ( x; V, ν) ∝ | x |(ν− N −1)/2 e−1/2 tr(V x) . See Eq. (19.1).
x⊥y x is orthogonal to y, i.e. x, y = 0.
x := a The object x is defined to be equal to a.
Δ
x=a The object x is equal to a by virtue of its definition.
xa The object x is assigned the value of a (used in pseudo-code).
X∼p The random variable X is distributed according to p.
1, 1d A column vector of d ones, 1d := [1, . . . , 1] ∈ R d .
∇ x f ( x, t) The gradient of f w.r.t. x. (We omit subscript x if redundant.)

https://doi.org/10.1017/9781316681411.002 Published online by Cambridge University Press

 Introduction

The Uncertain Nature of Computation

Computation is the resource that has most transformed our

age. Its application has established and extracted value from
globe-spanning networks, mobile communication, and big data.
As its importance to humankind continues to rise, computation
has come at a substantial cost. Consider machine learning, the
academic discipline that has underpinned many recent tech-
nological advances. The monetary costs of modern massively
parallel graphics processing units (GPUs), that have proved so
valuable to much of machine learning, are prohibitive even to
many researchers and prevent the use of advanced machine
learning in embedded and other resource-limited systems. Even
where there aren’t hard resource constraints, there will always
be an economic incentive to reduce computation use. Trou-
blingly, there is evidence1 that current machine learning models 1
R. Schwartz et al. “Green AI” (2019);
D. Patterson. “The Carbon Footprint of
are also the cause of avoidable carbon emissions. Computations
Machine Learning Training Will Plateau,
have to become not just faster, but more efficient. Then Shrink” (2022).
Much of the computation consumption, particularly within
machine learning, is due to problems like solving linear equa-
tions, evaluating integrals, or finding the minimum of nonlinear
functions, all of which will be addressed in different chapters
in this text. These so-called numerical problems are studied by
the mathematical subfield of numerics (short for: numerical analy-
sis). What unites these problems is that their solutions, which
are numbers, have no analytic form. There is no known way to
assign an exact numerical value to them purely by structured,
rule-based thought. Methods to compute such numbers, by a
computer or on paper, are of an approximate nature. Their re-
sults are not exactly right, and we do not know precisely how
far off they are from the true solution; otherwise we could just
add that known difference (or error) and be done.

That we are thus uncertain about the answer to a numerical

https://doi.org/10.1017/9781316681411.003 Published online by Cambridge University Press

 2 Introduction

problem is one of the two central insights of probabilistic numerics

(pn). Accordingly, any numerical solver will be uncertain about
the accuracy of its output – and, in some cases, also about
its intermediate steps. These uncertainties are not ignored by
classical numerics, but typically reduced to scalar bounds. As
a remedy, pn brings statistical tools for the quantification of
uncertainty to the domain of numerics.
What, precisely, are the benefits of quantifying this numerical
uncertainty with probability measures?
For a start, a full probability distribution is a richer output
than a sole approximation (point estimate). This is particularly
useful in sequences of computations where a numerical solu-
tion is an input to the next computational task – as is the case
in many applications, ranging from the elementary (matrix in-
version for least squares) to the complex (solving differential
equations for real-word engineering systems). In these settings,
a probabilistic output distribution provides the means to propa-
gate uncertainty to subsequent steps.
But pn’s uncertainty-aware approach does not stop with
quantifying the uncertainty over the final output. Rather, it offers
an uncertainty-aware alternative to the design of numerical
methods in two ways:
Oftentimes, numerical uncertainty already appears within nu-
merical algorithms because its intermediate values are subject to
approximations themselves. The resulting intra-algorithmic accu-
mulation of such uncertainties calls for an appropriate amount
of caution. It appears, e.g., whenever expensive function evalua-
tions are replaced by cheaper simulations (such as when cheaper
surrogate functions are used in global optimisation); or when
imprecise steps are iterated (such as when ODE solvers concate-
nate their extrapolation steps). Probabilistic numerical methods
account for these uncertainties using probability measures. This
enables such methods to make smarter uncertainty-aware deci-
sions, which becomes most salient through their formulation as
probabilistic agents (as detailed below).
Moreover, probability distributions allow to more precisely
encode the expected structure of the numerical problem into
the solver: Numerical tasks can be solved by any number of
algorithms, and it is difficult to choose among them. Not all
algorithms for, say, integration, work on all integration prob-
lems. Some require the integrand to be highly regular, others
only that it be continuous, or even just integrable at all. If their
requirements are met, they produce a sequence of numbers
that converge to the intractable solution. But they do not all

https://doi.org/10.1017/9781316681411.003 Published online by Cambridge University Press

Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents
 Minä taistelin ankarasti vastaan. Saavuin jo kulkuaukon reunalle,
tympeämielisenä, puoli-kuolleena. Lunta ympärillä joka taholla. Minä
laahasin itseni aukosta sisään. Ilma oli siellä hiukan lämpimämpi.

Lumihiutaleita — ilmahiutaleita — tuprutti aukosta sisään,

koettaessani kohmettunein käsin asettaa kantta eteen, kunnes
vihdoin sain sen lujasti kiinni. Minua nikotti, hampaat kalisivat.

— Minä tahdon! — jupisin minä, kääntyen vapisevin ja murskilta

tuntuvin sormin etsimään uutimien nappuloita.

Niitä kopeloidessani — ennen en ollut niitä milloinkaan käsitellyt —

näin himmeän, huurteisen lasin läpi, kuinka laskevan auringon
viimeiset punaiset säteet hyppivät ja välkähtelevät lumituiskun läpi,
ja kuinka pensaitten mustat haamut paisuvat ja taipuvat ja taittuvat
yhä lisääntyvässä lumessa. Ja lunta tupruttaa yhä tiheämmin ja
tiheämmin, mustana valonkuultoa vasten. Mitähän, jos ei minun
onnistu löytää nappuloita?

Mutta silloin naksahti jotain käteni alla, ja samassa katosi

silmistäni viimeinenkin jälki kuun maailmasta.

Ja niin minä nyt istuin planettain välisen pallon hiljaisuudessa ja

pimeydessä.
XX.

Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa.

Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut lyöty kuolijaksi. Tällaiselta —

niin kuvailin mielessäni — mahtaa tuntua miehestä, joka on kuollut
äkillisen, väkivaltaisen kuoleman. Ensimmäisessä silmänräpäyksessä
kuolinkamppailun tuska ja hätä, seuraavassa pimeys ja hiljaisuus, ei
valoa enää, ei eloa, ei aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiä… äärettömyyttä
vain, äärettömyyttä. Olinhan omin käsin saattanut itseni tähän tilaan,
olinhan tällaisen vaikutelman alaisena ollut jo ennenkin, Cavorin
seurassa, mutta sittenkin tämä oli niin hämmästyttävää, huumaavaa,
valtavaa. Tuntui kuin minua vietäisiin ylös suunnatonta pimeyttä
kohti. Sormeni heltivät nappuloista, minä lyyhistyin, niinkuin koko
olemukseni olisi kadonnut, ja laskeuduin vihdoin varsin hiljaa
tavaramyttyjen, kultakahleitten ja kankien päälle, jotka olivat
siirtyneet pallon keskustaan.

Kuinka pitkän ajan kaikki tämä kysyi, en tiedä. Ajan aisti oli tietysti
pallossa vielä tehottomampi kuin kuussa. Tavaramyttyihin kajottuani
minä ikäänkuin heräsin horros-unesta. Minä käsitin heti, että jos
mieli minun pysyä valveilla ja hengissä, niin minun täytyy saada
valoa tai avata akkuna, niin että silmäni voisi kohdistua johonkin. Ja
sitäpaitsi minua paleli. Minä ponnahdin myttyjen päältä, tartuin
hienoihin nuoriin lasin sisäpuolella ja pääsin niitä myöten
kopeloimalla kulkuaukolle, jossa jälleen osasin laskea, missäpäin
valon ja uudinten nappulat ovat. Heittäysin taas irti, ja silloin minut
lennätti kerran pallon ympäri. Siinä minuun iski joku suuri, hauras
esine, joka leijui irrallaan. Pääsin tuosta nuoran johdolla nappulain
luokse ja sytytin ensinnäkin sähkölampun, nähdäkseni, mikä esine se
oli minuun törmännyt: se oli vanha numero Lloyds News'ia, joka oli
päässyt irti ja lähtenyt lentoon. Tämä se palautti minut
äärettömyyden tunnelmista takaisin omiin äärellisiin mittoihini. Minua
rupesi naurattamaan ja yskittämään, ja siitä johtui mieleeni laskea
lieriöstä palloon hiukan happea. Samalla panin lämmityslaitoksen
käymään, kunnes lämpenin, jonka jälkeen nautin ravintoa. Lopuksi
rupesin mitä suurimmalla varovaisuudella käsittelemään cavoriiti-
uutimia, osatakseni edes joissain määrin arvata, mihin suuntaan
pallo kulkee.

Vedin auki ensimmäisen uutimen, mutta suljin sen samassa, sillä

räikeä auringonvalo sokaisi ja huumasi minut hetkiseksi. Hiukan
mietittyäni avasin akkunan, joka oli suorassa kulmassa edellisestä, ja
näin silloin jättiläismäisen kuunsirpin ja sen takana pienen
maansirpin. Minä hämmästyin, huomatessani, kuinka kauas kuusta
jo olin joutunutkaan. Olin näet laskenut, että sangen vähän, jos
lainkaan, olen tunteva sitä täräystä, minkä maan ilmakehässä
olimme tunteneet, matkaan lähtiessämme. Olinpa laskenut, että
kuun pyörimisen tangentiaalinen sysäys oli oleva vähintäänsä 28
kertaa pienempi kuin maan. Ja niinpä luulin olevani tällä haavaa
vasta kraaterin yläpuolella ja yön reunassa, mutta kaikki tuo olikin jo
vain ulkolaitaa siinä valkoisessa sirpissä, joka täytti koko taivaan.
Entäs Cavor?
 Hän oli äärettömän pienenä nyt jo.

Koetin mielessäni kuvailla, mitenkä hänen oli käynyt, mutta silloin

en vielä osannut ajatella muuta kuin että hän on kuollut. Olin
näkevinäni hänet lyyhistyneenä, runneltuna jonkun sanomattoman
korkean putouksen juurella, josta sininen valovuo syöksee alas… ja
ylt'ympärillä seisoo noita typeriä turilaita… ne katsoa tuijottelevat
häntä…

Tuo pallossa leijaileva sanomalehti vaikutti minuun niin

virkistävästi, että minusta hetkiseksi tuli käytännöllinen mies.
Päivänselvää oli, että minun täytyy nyt kaikin mokomin päästä
maahan jälleen, mutta minähän, mikäli ymmärrän, olen joutumassa
yhä kauemmaksi siitä. Olkoonpa Cavorin laita nyt mikä hyvänsä,
vaikkapa hän hengissäkin olisi, — sitä en kumminkaan saattanut
pitää mahdollisena, nähtyäni nuo veripilkut paperissa — enhän minä
enää mitenkään voi häntä auttaa. Siellä hän nyt on, hengissä tai
kuolleena, läpikuultamattoman yön vaipan alla, ja sinne hänen täytyy
jäädä, kunnes saan kootuiksi muita ihmisiä hänen avukseen. Teenkö
niin? Jotain sellaista minun mielessäni liikkui: tulla takaisin maahan,
jos suinkin mahdollista, ja sitten — sitä mukaa kuin tarkemmin
harkittuani parhaaksi näen — joko näyttää ja selittää pallon
rakennus moniaille luottamusmiehille ja ryhtyä toimimaan yhdessä
heidän kanssaan, tahi pitää koko asia salassa, myödä kullat, hankkia
aseita, muonaa ja apulainen, ja palata tänne. Silloin olen
tasaväkinen noitten hauraitten kuun asukasten kanssa, ja silloin
minä pelastan Cavorin, jos suinkin mahdollista on, ja joka
tapauksessa kokoan kultia kyllältäni, laskeakseni vastaiset yritykseni
vakavalle pohjalle. Mutta kaikki tuo oli pelkkiä toiveita vaan. Maahan
ensin, siinä pääasia.
 Rupesin harkitsemaan juurta jaksain, mitenkä se maahantulo
parhaiten kävisi laatuun. Mitä sinne päästyäni sitten teen, siitä en
enää lainkaan huolehtinut. Maahan-tuloani nyt vain yksinomaa
mietiskelin.

Näin tuosta viimein kaikkein parhaaksi pudota takaisin kuuta kohti

niin lähelle kuin vain uskaltaa, saadakseni sitä suuremman vauhdin,
sulkea sitten sen puoleiset akkunat ja kuun taakse päästyäni, avata
maahan päin antavat akkunat ja lähteä aika kyytiä kotia kohti. Mutta
pääsenkö tällä tavoin milloinkaan maahan vai lähdenkö kiertämään
sitä hyperbolassa tai parabolassa, sitä en osannut sanoa.
Myöhemmin älysin, onnellisesti kyllä, availla eräitä akkunoita kuuta
kohti, joka taivaalla oli asettunut maan eteen, ja sain siten kurssini
suunnatuksi sillä tapaa, että asetuin vastapäätä maata. Ellei näin
olisi käynyt, olisin hurahtanut sen taakse. Kyllähän minä mielessäni
koetin punnita ja pyöritellä tähän kuuluvia monimutkaisia problemoja
— matemaatiko näet en ole — mutta onnenkauppa se lopulti
sittenkin minut maahan toi eikä nämä visut mietinnät, siitä olen
varma. Jos silloin olisin tiennyt, kuinka monesta matemaatillisesta
pulasta minun oikeastaan on selvittävä, tokkopa olisin ryhtynytkään
näitä nappuloita naperoimaan. Mutta nyt, suunnilleen arvaamalla,
mitä tässä on tehtävä, minä avasin kaikki kuunpuoliset akkunat ja
lyyhistyin: tuo nykäys näet oli kohottanut minut muutamia jalkoja
ylös ilmaan, ja siinä minä nyt leijailin sangen omituisessa asemassa.
Siinä sitten odottelin kuunsirpin kasvamista yhä suuremmaksi ja
suuremmaksi, kunnes arvasin olevani jo kyllin lähellä sitä. Silloin
päätin sulkea akkunat, kiitää kuun ohi siitä saamallani vauhdilla —
ellen nimittäin tulla tärähdä kuuhun takaisin — ja painua maata
kohti.

Ja niin minä teinkin.

 Huomattuani päässeeni jo tarpeeksi lähelle kuuta, minä suljin
kuun näkyvistäni, ja siinä nyt istuin, vahtivuoroa pitäen tässä aineen
hiukkasessa keskellä ääretöntä avaruutta. Mieleni tila, sen muistan,
oli uskomattoman tyyni ja hätäilemätön, vaikka tätä vahtivuoroa oli
kestävä, kunnes maanpinta allani tuntuu. Lämmityslaitos oli tehnyt
tehtävänsä, happi oli raitistanut ilman, tunsin yleensä voivani varsin
hyvin, lukuun-ottamatta sitä painostusta päässä, jota tunsin koko
sen ajan, minkä olin maasta poissa. Olin jälleen sammuttanut
lampun, jott'ei valo minulta kesken loppuisi. Pimeässä olin.
Alapuolellani vain maa paistoi ja tähdet kimaltelivat. Kaikki oli niin
äänetöntä, niin hiljaista ympärilläni, että tuntui kuin olisin ainoa
elävä olento koko maailmankaikkeudessa, eikä sittenkään, kumma
kyllä, tuntunut sen yksinäisemmältä tai pelottavammalta kuin jos
olisin maan päällä virunut vuoteessa. Nyt tämä on minusta sitä
oudompaa, kuin viimeisinä hetkinä kraaterissa tuo yksinäisyys oli
tuntunut ihan kuolinkamppaukselta…

Tuo avaruudessa viettämäni aika — niin uskomattomalta kuin

tämä kuuluneekaan — ei ollut minkäänlaisessa suhteessa minkään
elämäni jakson aikaan. Välisti tuntui kuin olisin istunut tässä jo
lukemattomia ikuisuuksia, niinkuin mikä tarun jumala lotus-lehdellä,
vuoroin taas kuin singahtaisin silmänräpäyksessä kuusta maahan.
Todellisuudessa tätä aikaa kesti muutaman maallisen viikon. Mutta
sen kuluessa oli huoli ja levottomuus, nälkä ja pelko olemattomissa.
Omituisen avarasti ja vapaasti minä tuossa leijaillessani mietiskelin
kaikkia tähänastisia kokemuksiamme, koko elämääni kaikkine
monine motiveineen ja salaisia seikkoja olemuksessani. Itse olin
mielestäni käynyt yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, menettänyt
kerrassaan kaiken liikunta-aistin, olin leijailevinani nyt tähtien
keskellä, mielessäni myötäänsä se tunnelma, että maa on niin pieni
ja minun olemukseni sen päällä niin äärettömän pientä.
 En uskalla käydä selittelemään, mitä kaikkea silloin mielessäni
liikkui. Epäilemättä ne olisivat välittömästi tai välillisesti johdettavissa
silloisista erikoisista fyysillisistä oloista. Esitän ne tässä
semmoisinaan, ilman mitäkään selityksiä. Huomattavinta oli valtava
epäilys oman itseni olemassa-olosta. Minä, jos niin saan sanoa,
irtaannuin Bedfordista. Bedford oli mielestäni jonkunlainen mitätön,
satunnainen olento, jonka kanssa minä en enää ollut yhteydessä.
Hän esiintyi minun silmissäni monessakin suhteessa — aasina tai
jonkunlaisena elukka parkana, jota minä tähän saakka olin hiljaisella
ylpeydellä tavallisesti pitänyt varsin henkevänä ja jotenkin
vaikuttavana personana. Eikä hän minun silmissäni esiintynyt
ainoastaan aasina, vaan hyvin monen aasipolven jälkeisenä. Minä
loin silmäyksen hänen kouluaikaansa, hänen aikaisemman
miehuutensa päiviin, hänen ensimmäiseen lemmentaisteluunsa,
aivan samoin kuin välisti tarkastelee muurahaisen toimintaa
hiekassa… Palanen silloista kaunista kirkkauden aikaa on minussa
vieläkin jäljellä, ja yhä minä nytkin epäilen, tokko enää milloinkaan
saan takaisin nuoruuteni päiväin tyytyväisyyttä. Mutta silloin tuo
ajatus ei ollut lainkaan tuskallinen, minussa kun asui se erikoinen
vakaumus, etten ole Bedford enkä mikään muukaan, olenhan vain
selkeässä avaruudessa leijaileva henki. Mitäpä minä siis tuon
Bedfordin puutteista ja huolista? Enhän minä ole vastuun-alainen
hänestä.

Jonkun aikaa minä taistelin tätä todellakin lumouksenomaista

harhatilaa vastaan. Koetin avukseni kerätä muistooni eloisia hetkiä,
helliä ja voimallisia liikutuksia. Jos saisi — ajattelin — yhdenkin
tunteen oikein valtavana esille, niin silloin tämä yhä lisääntyvä
erkaneminen kyllä lakkaisi. Mutta siitä ei tullut mitään. Minä näin
Bedfordin, hattu niskassa ja takinliepeet liehumassa, astuvan
Chancery Lanea myöten julkiseen tutkintoon. Näin hänen
pujotteleivan kihisevässä parvessa samallaisia pieniä olentoja,
törmäävän yhteen heidän kanssaan, jopa tervehtivänkin heitä.
Minäkö tuo? Näin Bedfordin samana iltana istuvan erään ladyn
vierashuoneessa. Hänen hattunsa oli viereisellä pöydällä, ja kovin oli
miehen tukka silloin harjan tarpeessa, ja kyynelet oli hänellä
silmissä. Minäkö tuo? Näin hänen, haastelevan tuon ladyn kanssa,
kiihtyneenä ja jos minkinlaisissa asennoissa… Näin hänen rientävän
Lympneen, kirjoittamaan näytelmää, keskustelevan Cavorin kanssa,
paitahihasillaan täydessä puuhassa rakentelevan palloa ja kulkevan
Canterbyryyn, koska pelkäsi lähteä mukaan. Minäkö? En usko.

Kyllä kaiketi, ajattelin sitten taas, kyllä kaiketi tämä on

harhanäköä, johon on syynä tämä yksinäisyys ja se seikka, ettei
minussa enää ole painoa eikä vastustamisen aistia. Saadakseni
takaisin tämän aistin, minä heittelime pallossa puoleen ja toiseen,
nipistelin käsiäni, puristelin niitä yhteen. Muun muassa sytytin
lampun, sieppasin käteeni rikkinäisen Lloydin numeron ja luin jälleen
noita vakuuttavan realistisia ilmoituksia Cutaway polkupyörästä ja
yksityisvarain omistajasta, ja pulaan joutuneesta ladystä, joka
tarjoaa kaupan veitsiä ja lusikoita. Epäilemättä nuo kaikki ovat yhä
vieläkin olemassa, ja tuohan, sanoin itsekseni, tuohan on sinun
maailmaasi, ja sinä olet Bedford, matkalla viettämään tuollaisten
asiain keskuudessa loput ikääsi. Mutta epäilykset sisimmissäni ne
todistivat vastaan: "Ethän sinä noita ilmoituksia lue, Bedfordhan se
on; ethän sinä Bedford ole, kylläs sen tiedät. Siinähän koko juttu".

— Tonttu vieköön! — huudahdin minä. — Ellen minä ole Bedford,

niin mikäs minä olen?

Mutta ei se asia vain ottanut siltä puolen selvitäkseen, vaikka

päässäni pyöri mitä kummallisimpia mielikuvia, outoja, kaukaisia
epäluuloja, etäisten varjojen kaltaisia… Minulla oli sellainenkin
käsitys, tiedättenkös, että olen jotain, joka on kokonaan ulkopuolella
maailmaa, jopa ulkopuolella kaikkia maailmoita, tilaa ja aikaa, ja että
tuo Bedford parka on juuri tuommoinen kurkistusreikä, josta minä
elämää katselen…

Bedford! Niin lujasti kuin kielsinkin hänen olemassaolonsa, olin

sittenkin ihan varmaan kiinteässä yhteydessä hänen kanssaan;
minun täytyi kuin täytyikin tuntea hänen mielitekojensa painostusta,
minun täytyy ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa hamaan hänen
elämänsä loppuun saakka. Ja kun Bedford kuolee — kuinkas
sitten?…

Mutta jo riittää tästä kokemusteni kummallisesta vaiheesta. Olen

kertonut niistä, osoittaakseni vain, kuinka yksinäisyys ja poissa-olo
tältä planetalta saa aikaan outoja, aavistamattomia häiriöitä ei
ainoastaan kaikissa ruumiin elineittein tunnossa ja toiminnassa, vaan
koko hengen sisäisessä rakennuksessa. Suurin osa aikaani tällä
matkalla avaruuksien halki meni minulta tällaisten aineettomain
asiain ajattelemiseen. Aineesta irtaantuneena, aineelle tympeänä
minä leijailin, kuin mikä hämärän suuruuden-hulluuden rasittama
mies, tähtien ja planettain keskellä avaruuksien tyhjyydessä.
Sanomattoman vähäpätöiseltä, ventovieraalta tuntui minusta ei
ainoastaan se maailma, jonne olin palajamassa, vaan seleniitainkin
sinivaloisat luolat, heidän kypäräpäänsä, jättiläismäiset, ihmeelliset
koneensa ja Cavorin kohtalo, hänen, joka auttamattomasti oli
takertunut sinne.

Tällaisessa tilassa minä olin, kunnes vihdoin aloin tuntea itsessäni

maan vaikutusta. Tunsin, kuinka se alkaa vetää minua takaisin siihen
maailmaan, joka ihmisiä varten todella luotu on. Ja silloin alkoi käydä
yhä selvemmäksi, että minä sittenkin olen Bedford, palajamassa
hämmästyttäväin seikkailujen perästä meidän omaan maailmaamme,
ja että minussa on henki ja elämä, jonka kaiketikin menetän,
tullessani takaisin. Ja niin rupesin aprikoimaan, mitenkähän sen
minun maahan-tuloni oikeastaan käynee.
XXI.

Mr. Bedford Littlestonessa.

Ylimmäiseen ilmakerrokseen saapuessani, minun lentoni kävi

melkein yhtäsuuntaa maanpinnan kanssa. Lämpötila pallossa alkoi
nousemistaan nousta. Tiesin nyt alkavani pudota suoraa päätä.
Kaukana alapuolellani häämöitti laaja meri. Minä avasin kaikki
akkunat ja putosin auringonpaisteesta illan hämärään ja illan
hämärästä yön pimeyteen. Yhä laajemmaksi ja laajemmaksi kasvoi
allani maa, sammutellen tähtiä näkyvistäni. Hopeainen, tähtien
heiastuksessa kuultava verho levittäytyi kietomaan minua
helmaansa. Vihdoin ei maa enää näyttänytkään pallolta, vaan
tasangolta ja sitten koveralta. Ei se enää esiintynyt taivaan
planettana, vaan ihmisten maailmana. Minä suljin kaikki akkunat,
jättäen kunkin vain tuuman verran raolleen, ja lähenin maata yhä
vähenevällä nopeudella. Laajeneva meri, joka nyt jo oli niin lähellä,
että saatoin erottaa sen tummain vetten välkähtelyn, kohoili ylös
minua vastaan-ottamaan. Pallossa oli nyt sangen kuuma. Minä
tempasin kiinni viimeisenkin akkunanraon ja istuin synkkänä ja
rystysiäni pureskellen. Odottelin vain, milloin tärähtää…
 Sanomattomalla läiskäyksellä pallo paiskautui veteen, viskaten sitä
kaiketikin monen sylen korkeuteen. Läiskäyksen kuultuani, minä
vedin kaikki akkunat auki. Alaspäin sitä nyt mentiin, mutta yhä
verkemmin ja verkemmin. Vihdoin tunsin pallon ponnistuvan
jalkojani vasten ja sitten kohoavan ylös kuplan lailla, kunnes jo
uiskenteli ja kellui meren pinnalla.

Ja siihen se minun matkani avaruudessa päättyi.

Yö oli pimeä ja pilvinen. Kaksi keltaista täplää tuolla kaukana tiesi

ohikulkevaa laivaa. Lähempänä vilkahteli punainen valo puoleen ja
toiseen. Ellei sähkö olisi lampustani loppunut, olisi minut varmaankin
jo tänä yönä nostettu johonkin alukseen. Ja vaikka tavaton
väsymyskin jo alkoi saada valtaa, niin laivaa kumminkin vielä jonkun
aikaa kiihkeästi odottelin.

Mutta lopulti lakkasin astuskentelemasta pallossa ja istuin, kädet

polvilla, katsellen kaukaista, punaista valoa. Se heilui ja huojui ylös
ja alas, puoleen ja toiseen. Jännitykseni laukesi. Huomasin olevani
pakotettu viettämään pallossa vielä ainakin yhden yön.
Sanomattomasti alkoi nyt painostaa ja väsyttää. Minä nukahdin.

Äkkinäinen muutos pallon säännöllisessä huojunnassa herätti

minut. Minä tähystelemään pallon kuperan ja säteitä taittavan lasin
läpi ja havaitsin ajautuneeni suunnattoman suurelle hietasärkälle.
Kaukana olin näkevinäni taloja ja puita ja merempänä kaarevan,
epäselvän laivanhaamun, joka huojui taivaan ja meren välillä.

Minä nousin hoiperrellen. Päästä ulos — siinä ainoa toivomukseni.

Kulkuaukko oli ylhäällä, ja sitä nyt rupesin kaikin voimin vääntämään
auki, ja vihdoin alkoi ilma vinkuen virrata sisään, niinkuin se kerran
oli vinkuen virrannut ulos. Mutta tällä kertaa en odotellut
ilmanpuristuksen tasaantumista. Seuraavassa silmänräpäyksessä
pitelin jo akkunan pulttia kädessäni, ja akkuna oli auki, selko
seljällään.

Ilma löi minua niin äkisti rintaa vasten, että oli salvata minulta
hengen. Lasiruuvi kirposi kädestäni. Minä parkasin, painoin kädet
rintaani vasten ja vaivuin istumaan. Hetken aikaa tunsin kovia kipuja,
koetin sitten hengittää syvään ja pääsin vihdoin ylös ja jaksoin
kävellä taas.

Koetin pistää pääni kulkuaukosta ulos, mutta silloin pallo keikahti,

ja minusta tuntui kuin mikä olisi vetänyt päätäni veden alle. Minä
sukelsin pintaan ja hetken aikaa pyristeltyäni ja ponnisteltuani pääsin
vihdoin nelin kontin hiekalle, jota luodeveden viimeiset aallot yhä
vielä huuhtelivat.

En yrittänytkään nousta pystyyn. Tuntui kuin ruumiini olisi äkkiä

muuttunut lyijyksi. Maa-emonen se nyt jälleen otti minut kouriinsa:
ei ollut enää cavoriitia sen ja minun välilläni. Minä istahdin,
huolimatta siitä, että jalat olivat vedessä.

Silloin oli hämärä, harmaa hämärä, taivas pilvessä. Siellä täällä

vain kuulsi joku pitkä, vehreänharmaa juova. Jonkun matkan päässä
häämöitti suuren esineen haamu ja siinä keltainen valonpilkku: laiva
siellä kellui ankkurissa. Vireillen merenvesi loiskui loivissa aalloissa
hiekkasärkkää vasten. Kauempana oikealla kaareili matala
kivikkoranta pienine mökkeineen, joitten takana erotti majakan,
meriviitan ja jonkun torninhuipun. Maanpuolella näkyi hietatasanko,
siinä paikoin vesirapakoita. Noin mailin päässä se yhtyi matalaan
pensaikkoon. Koillisessa huomasi rivin matalia asuinmajoja, jotka
epäselvinä ryhminä kuvastuivat yhä selkenevää taivasta vasten —
pisimmät esineet, mitä maan puolella näki. Siellä oli arvatenkin joku
yksinäinen kylpypaikka.

Kauan aikaa minä istuin yhdessä kohdin, haukotellen ja kasvojani

hieroskellen. Rupesin sitten ponnistelemaan jaloilleni. Tuntui kuin
olisi raskas paino ollut nostettavana. Minä nousin.

Loin tuosta silmäni noihin kaukaisiin taloihin. Ensi kertaa siitä

saakka, kuin olimme nähneet nälkää kraaterissa, rupesin
ajattelemaan maallista ruokaa.

— Sianlihaa, — kuiskasin itsekseni, — munia, paahdettua leipää ja

hyvää kahvia… Ja miten kuron lailla minä saan kaikki matkakompeet
Lympneen?… Ja missähän minä nyt oikeastaan lienen? — ajattelin
sitten. — Itärannalla sitä nyt jossain ollaan, sillä näinhän minä
Europan, ennenkuin pallo — alas putosi.

Hiekassa kuului narskuvia askeleita. Rannalle ilmaantui muuan

pyöreäkasvoinen, ystävällisen näköinen mies flanelleissaan, kylpyliina
hartioilla ja uimapuku käsivarrella. Heti huomasin olevani
Englannissa. Hän katsella tirkisteli palloa ja minua ja astui
lähemmäs. Minä mahdoin näyttää hirmuiselta villiltä, likainen ja
pörröpäinen kun olin ihan uskomattomissa määrin. Mutta sillä
hetkellä en tullut ajatelleeksi omaa itseäni lainkaan. Hän pysähtyi
parinkymmenen metrin päähän minusta.

— Halloo, hyvä mies! — huusi hän epäröiden.

— Halloo vaan! — vastasin minä.

Hän rauhoittui ja tuli lähemmäksi.

— Mikäs kumman kapine tuo on? — kysyi hän.

 — Osaattekos te sanoa, missä minä olen? — kysyin minä.

— Täm' on Littlestone, — vastasi hän, viitaten taloihin. — Ja tuoll'

on Dungeness. Oletteko vast'ikään laskenut maihin? Mikäs tuo
oikeastaan on? Jonkunlainen koneko, vai?

— Niin on.

— Oletteko te ajautunut maihin? Onko tapahtunut haaksirikko tai

jotain sellaista?

Koetin saada pikaisen käsityksen tuosta miehestä, hänen

tullessaan yhä likemmäs.

— Tonttu vieköön! — puheli hän. — On maar teillä ollut kolttosia.

Kai te… no niin… missä se laiva särkyi?

… Onkos tuo kapine semmoinen… niinkuin hengenpelastuskapine,

joka kelluu…?

Päätin yhtyä tähän ajatukseen ja sanoin hänelle, että jotain

semmoistahan se on.

— Minä tarvitsen apua, — virkoin sitten käheällä äänellä. — Minun

pitäisi saada muutamia kapineita maihin… eihän niitä tännekään sovi
jättää.

Samassa huomasin kolme muutakin hauskan näköistä nuorta

miestä, olkihatut päässä ja kylpyliinat ja pyyhkimet käsivarrella,
astuvan hiekkaa myöten minua, kohti. Kaiketikin aikaisia kylpijöitä
täällä Littlestonissa.
 — Apuako? — virkkoi tuo ensimmäisenä tullut. — Miksei? — Hän
alkoi liikehtiä neuvottomana. — Mitäs te nyt nimenomaa tahtoisitte?
— Hän pyörähti, käsillään viittaillen. Toiset kolme jouduttivat
askeleitaan. Yks kaks he olivat ympärilläni kaikki, ja nyt sateli
päälleni kysymyksiä, joihin en ollut kovinkaan halukas vastaamaan.

— Minä kerron kaikki tyyni perästäpäin, — virkoin minä.

— Nyt olen väsynyt kuin koira, rääsynä koko mies.

— Menkää tuonne hotelliin, — sanoi ensimmäinen pikku mies. —

Me vartioimme tätä sill'aikaa.

Minua epäilytti.

— Se ei käy laatuun, — sanoin minä. — Tuossa pallossa on kaksi

suurta kultakankea.

He katsahtivat toisiinsa epäilevästi ja loivat sitten minuun tutkivan

silmäyksen. Minä astuin pallon ääreen, kumarruin ja kiipesin sisään,
eikä aikaakaan, niin jo olivat seleniitain kultakanget ja katkotut
kahleet heidän edessään. Ellen olisi ollut niin kauheasti uuvuksissa,
olisin voinut nauraa heille. He olivat kuin kissat koppakuoriaisen
ääressä, tietämättä oikein, miten olla, mitä tehdä. Lihava pikku mies
kumartui, kohotti yhtä kankea toisesta päästä ja pudotti sen sitten
maahan, jotain jupisten. Samoin tekivät muutkin.

— Se on joko lyijyä tai kultaa! — virkkoi yksi.

— Kultaa se on! — sanoi toinen.

— Kultaa ihan varmaan! — arveli kolmas.

 Ja sitten he katsahtivat minuun, ja sitten he katsahtivat laivaan,
joka seisoi ankkurissa.

— Mutta kuulkaas nyt! — huudahti pikku mies. — Mistäs te olette

nämä saanut?

Minä olin liiaksi väsynyt, jaksaakseni enää jatkaa valhetta.

— Kuusta ne on saatu, — vastasin heille.

Minä näin heidän tuijottelevan toisiinsa.

— Kuulkaas nyt, — sanoin minä. — En minä nyt tässä rupea asiata

juurta jaksain selittelemään. Auttakaa minua vain saamaan nämä
kultaharkot hotelliin. Tottahan te kahden miehen jaksatte aina yhden
tangon kantaa, kun lepäätte välillä; minä laahaan nämä kahleet
perässäni. Saatuani hiukan ruokaa, kerron teille enemmän.

— Entäs tuo kapine?

— Eihän se mitään pahaa kellenkään tee, — vastasin minä. — Ja

saahan se, tonttu vieköön, kaikissa tapauksissa olla paikoillaan.
Vuoksen tullessa se kyllä nousee pintaan.

Ja sanomattoman ihmettelyn vallassa nämä nuoret miehet nostivat

minun aarteeni varsin kiltisti olkapäilleen, ja minä, jalat raskaina kuin
lyijy, läksin kulkueen etunenässä astumaan tuota merikaupungin
viikkoista kohti tuolla kaukana. Puolitiessä liittyi joukkoon kaksi
kauheasti hämmästynyttä tyttöä, lapiot kädessä, ja hiukan
myöhemmin ilmestyi muuan laiha, pieni poika, jonka nenä tuhisi ihan
pelottavasti. Hän talutti polkupyörää ja seurasi meitä noin sadan
metrin päässä oikealla. Sitten hän lienee pitänyt meidän
joukkoamme varsin epä-intressanttina, koskapa hyppäsi
polkupyöränsä selkään ja läksi ajamaan hiekkarantaa pitkin palloa
kohti.

Minä katsahdin taakseni.

— Ei tuo siihen koske, — vakuutti lihava mies, ja minä olin liiankin

herkkä kuuntelemaan hänen vakuutustaan.

Harmaa aamu oli tähän asti painanut minun mieltäni, mutta äkkiä
pilkisti aurinko pilvien lomista ja loi kirkkaan valonsa maailmaan,
muuttaen lyijynkarvaisen merenkin kimalteleviksi aalloiksi. Henkeni
voimat elpyivät. Mieleeni johtui, kuinka sanomattoman paljon
tärkeätä minä olin jo saanut aikaan, ja kuinka paljon minun vielä on
aikaan saatava. Sen se auringonpaiste teki. Ihan minä purskahdin
nauramaan, kun etummainen mies kompastui minun kultani alla.
Jahka minä tästä oikealle sijalleni maailmassa nousen, niin mahtaa
se maailma hämmästyä!

Ellen olisi ollut niin peräti näännyksissä, niin olisi Littlestonin

hotellin isäntä minua hyvinkin huvittanut, nähdessäni hänen
epäröimisensä: toisella puolen minua kultani ja arvoisa seura ja
toisella minun likainen personani. Mutta vihdoin huomasin kerran
jälleen olevani maallisessa kylpyhuoneessa, jossa sain pestä itseni
lämpimässä vedessä ja puin päälleni toiset vaatteet, hassun pienet
kyllä, mutta joka tapauksessa puhtaat. Ne olin saanut lainaksi
hauskalta pikku mieheltä. Lainasi hän minulle partaveitsenkin, mutta
minussa ei ollut miestä kajoamaan törröttävän partani ulommaisiin
etuvartijoihinkaan.

Istahdin sitten englantilaisen aamiaisen ääreen, söin hitaalla

ruokahalulla — monen viikon vanhahan se olikin ja peräti nuutunut
— ja kävin nyt vastaamaan neljän nuoren miehen kysymyksiin.
Pelkkää totta heille puhuinkin.

— No niin, — sanoin minä, — koska te minua ahdistelette; kuusta

nuo kullat on.

— Kuustako?

— Niin, kuusta tuolla taivaalla.

— Mitäs te sillä tarkoitatte?

— Sitä, mitä sanon, peiakas olkoon!

— Ettäkö olette vast'ikään tullut kuusta?

— Aivan niin. Kautta avaruuden, tuossa pallossa.

Samassa pistin suuhuni aika annoksen munaa, painaen mieleeni,

että ensi kerralla, kuuhun lähtiessäni, otan laatikollisen munia
mukaan.

Minä huomasin selvään, ett'eivät he usko yhtään ainoata sanaa

minun puheestani, vaan pitävät minua kaikkein suurimpana
valehtelijana, mitä ikinä olivat kohdanneet. He katsahtelivat toisiinsa
ja suuntasivat sitten silmistänsä yhteisen tulen minua kohti. Toivoivat
kaiketi pääsevänsä minun perilleni, nähdessään, millä tavoin minä
panen suolaa ruokaani. He olivat nähtävästikin huomaavinaan jotain
erikoista siinä, mitenkä minä riputan pippuria munaan. Nuo
omituisen muotoiset kultakasat, joitten alla he olivat kompastelleet,
kiinnittivät heidän huomiotaan puoleensa. Tuossahan ne olivat
edessäni, itsekukin tuhansien puntain arvoinen: moisia esineitä on
ihmisen yhtä mahdoton varastaa kuin taloa tai maankaistaletta.
Katsellessani kahvikuppini ylitse heidän uteliaita kasvojansa, minä
huomasin, millaiseen selitysten kuiluun minun täytyy vajotakaan, jos
mieli saada heidät käsittämään minua edelleen.

— Ettehän te toki todella tarkoita… — aloitti nuorin herroista

sellaisella äänellä, jolla puhutellaan itsepäistä lasta.

— Tehkää hyvin ja ojentakaa tuo leipäkori minulle, — virkoin minä,

ja kysyjältä jäi suu kiinni.

— Mutta kuulkaas nyt, — virkkoi toinen herroista. — Me emme

usko teidän puheitanne.

— Hja! — virkoin minä, kohauttaen olkapäitäni.

— Hän ei tahdo sanoa meille, — arveli nuorin mies "syrjään",

niinkuin näytelmässä, ja lisäsi sitten peräti kylmäverisesti: —
sallinette minun sytyttää sigaretin?

Suopealla kädenviittauksella minä ilmoitin suostumukseni ja

jatkoin aamiaista. Toiset kaksi astuivat kauimpana olevan akkunan
luo ja haastelivat hiljaisella äänellä. Muuan seikka johtui mieleeni.

— Joko luode on laskenut? — kysäisin minä.

Äänettömyys. He näkyivät epäröivän, kumpainenko vastaisi.

— Pian alkaa vuoksi, — sanoi lihava herra.

— No sama se, — arvelin minä. — Ei se sitä kovin kauas vie

kumminkaan.

Minä rupesin kuorimaan kolmatta munaa ja aloitin pienen puheen.

 — Katsokaas, — lausuin minä, — älkää toki luulko, että minä olen
äreissäni tahi muutoin päästelen teille säädyttömiä valheita ja sen
semmoista. Minun on melkein pakko olla harvasanainen ja
salaperäinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että tämä on teistä niin
nurinkurista kuin olla saattaa, ja että teidän mielikuvituksenne on
ihan ylimmillään. Uskokaa minua: te elätte nyt merkillistä aikaa.
Mutta minä en saata ryhtyä sen tarkempiin selityksiin; se on ratki
mahdotonta. Minä vakuutan kunniasanallani tulleeni vast'ikään
kuusta… muuta en saata sanoa… Joka tapauksessa olen teille
sanomattoman kiitollinen, sanomattoman kiitollinen ja toivon
samalla, ettei kohteluni ole millään tavoin loukannut teitä.

— Eikö mitä! Ei millään muotoa! — sanoi nuorin heistä

kohteliaasti. — Tietystihän te… — jatkoi hän, tuijotellen kaiken aikaa
minuun ja heiluen tuolillaan yhä innokkaammin, kunnes oli vähällä
keikahtaa seljälleen. Suurella vaivalla hän sai sentään pysyneeksi
siinä.

— Ettehän te mitenkään… — virkkoi lihava herra. — Älkää toki

sellaista ajatelko.

Ja he nousivat ylös joka mies ja läksivät astumaan huoneessa

edestakaisin, sytyttivät sigarettinsa, koettaen esiintyä niin herttaisina
ja luontevina kuin suinkin, vailla pienintäkään uteliaisuutta palloon
nähden.

— Oli miten oli, minäpä pidän silmällä tuota laivaa tuolla, — kuului
yksi heistä kuiskasevan naapurilleen.

Luulen kuin luulenkin, että jos heissä olisi ollut tarpeeksi

rohkeutta, niin jo he vainenkin olisivat menneet ulos ja jättäneet
minut yksin. Minä kävin kolmannen munan kimppuun.
 — Ilma, — virkkoi lihava herra, — ilmahan on ollut aivan
tavatonta, eikö niin? En tiedä, milloinka meillä olisi ollut tällaista
kesää…

Pau… hih!

Se oli kuin hirveä raketti.

Jossain kuului akkuna kilahtavan rikki…

— Mitäs se oli? — kysäisin minä.

— Eikös se ollut…? — huudahti pikku mies, syösten nurkka-

akkunaan.

Akkunaan riensivät muutkin. Minä katselin heitä tutkistellen.

Äkkiä minä kavahdin pystyyn, kaasin kolmannen munan kumoon

ja juoksin akkunaan. Muuan ajatus oli sävähtänyt päässäni.

— Ei tästä mitään näe! — huusi pikku mies ja hyökkäsi ovelle.

— Se oli se poika! — huusin minä, vimmasta käheänä. — Se oli se

peiakkaan poika!

Samassa käännyin ympäri, sysäsin syrjään passarin, joka oli

tuomassa minulle voileipiä lisää, törmäsin ovea vastaan ja siitä ulos
hotellin edustalla olevaan pieneen esplanadiin.

Meri, joka tähän asti oli ollut tyyni, kävi nyt lakkapäissä. Siinä
kohden, missä pallo oli ollut, vesi kihisi kuin laivan vanassa. Taivaalla
kieri muuan pilvenpilkku hälvenevän savun lailla, ja kolme neljä
miestä rannalla katsella ammotti kysyväisesti tuohon
odottamattoman pamauksen tulokseen. Siinä kaikki! Passari ja
äskeiset neljä herraa hotellista riensivät minun perässäni. Huutoja
kuului ovista ja akkunoista, ihmisiä jos jonkinlaisia juosta läähätti
joka puolelta, suut ammollaan jok'ainoalla.

Tuossa minä nyt seisoin liikahtamatta. Tämä asiain käänne oli niin
valtava, etten kyennyt ajattelemaankaan ihmisiä ympärilläni tuossa.
Olin niin huumautunut, etten vielä käsittänyt tätä tapausta
varsinaiseksi onnettomuudeksi, — olin huumautunut kuin se, joka
äkkiä on saanut ankaran iskun: kärsitty vahinko alkoi selvetä vasta
myöhemmin.

— Hyvä isä sentään!

Tuntui kuin joku olisi ruiskauttanut vettä niskaan. Jalkani

hetkahtivat. Mieleeni iski, mikä merkitys tällä onnettomuudella
minulle onkaan. Tuolla se nyt lentää, se peiakkaan poika, ylös ylä-
ilmoihin! Senkö sitä iloa vain kestikin! Tuonne ruokasaliin jäivät
minulta kullat — ainoa omaisuuteni maan päällä. Mitenkäs nyt käy?
Sanomaton neuvottomuus valtasi minut.

— Kuulkaas, — virkkoi pikku mies minun takanani, — kuulkaas!

Minä pyörähdin ympäri ja näin pari kolme kymmentä ihmistä

seisovan ympärilläni kuin mikä säännötön saartojoukko ja
pommittavan minua äänettömillä kysymyksillä, ääretön epäilys ja
epäluulo katseissaan. Heidän silmäyksensä tuntuivat minusta
sietämättömiltä. Minulta pääsi parahdus.

— Enhän minä saata sanoa! — huusin minä. — Kuulittehan, etten

saata. Minen pysty siihen! Koettakaa itse päästä selville ja menkää
hornan tuuttiin!
 Niin huimasti siinä huidoin käsiäni, että hän peräytyi askelen,
luullen minun uhkaavan häntä. Ja sitten syöksin ihmisjoukon lävitse
ja kiirehdin hotelliin. Siellä hyökkäsin ruokasaliin ja soitin kelloa kuin
riivattu. Passari tuli. Minä hänen kimppuunsa.

— Kuuletteko te? — huusin minä. — Hankkikaa apumiehiä ja

kantakaa nämä tangot heti kohta minun huoneeseni.

Hän ei oikein ymmärtänyt minua, ja minä huutamaan ja

raivoamaan kahta kauheammin. Hetken perästä tuli huoneesen
muuan pieni, säikähtäneen näköinen ukko, sininen esiliina vyöllään,
ja lisäksi kaksi äskeistä nuorta herraa. Minä hyökkäsin heidän
luokseen ja komensin heidät palvelemaan minua. Saatuani kullat
huoneeseni, minä olin valmis taistelemaan.

— Ja nyt ulos! — huusin minä. — Ulos joka mies, ellette tahdo

nähdä miehen menettävän järkensä teidän silmäinne edessä.

Passari vitkasteli ovella, mutta sai minulta jouduttavan sysäyksen

hartioihinsa. Lukittuani oven heidän perässään, minä rupesin
kiskomaan yltäni pikku miehen vaatteita, heitellen niitä sen sikäli tän
täkäli, ja pujahdin suoraa päätä sänkyyn. Ja siinä minä sitten viruin
kauan aikaa, noituen ja ähkien ja kiivauttani jäähdytellen.

Vihdoin olin siksi tyyntynyt, että uskalsin nousta vuoteesta ja

soittaa kelloa. Passari tuli sisään silmät pullollaan. Minä käskin hänen
tuoda minulle flanellisen yöpaidan, soodavettä ja whiskyä sekä
muutamia hyviä sikareja. Harmillisen kauan nämä tavarat viipyivät,
niin että minun täytyi jo soittaa heristää monta kertaa uudestaan,
mutta vihdoin ne tuotiin. Minä lukitsin oven jälleen ja rupesin nyt
tyyten tarkoin harkitsemaan asiain tilaa.
 Suuri yritys oli mennyt kerrassaan myttyyn, — sellaiseen
päätökseen minä tulin. Taistelu oli päättynyt täydelliseen tappioon, ja
minä yksin olin jäänyt henkiin. Kaikki oli romahtanut kokoon, ja tämä
nyt oli se viimeinen onnettomuus. Ei ollut muuta jäljellä kuin
pelastaa tästä sekasorrosta oma itseni ja se vähä, mikä toiveita
tulevaisuuden varalta vielä oli jäljellä. Yksi ainoa ratkaiseva kovan
onnen isku oli tyhjäksi tehnyt kaikki minun epäselvät aikeeni
palajamisesta ja uusista yrityksistä. Olin aikonut käväistä kuussa
vielä kerran, tuoda sieltä koko pallollisen kultaa, tutkituttaa sitten
cavoriiti kemiallisesti, päästäkseni tuon suuren salaisuuden perille:
kenties löytää Cavorin ruumiskin… Kaikki tuo oli nyt mennyt kuin tina
tuhkaan.

Minä olin ainoa henkiin jäänyt tanterella ja siinä kaikki.

Tuo vuoteesen käyminen oli luullakseni onnistuneimpia

päähänpistoja, mitä minulla pulmallisissa tiloissa milloinkaan on ollut.
Muutoin olisin ihan varmaan joko joutunut kaistapäiseksi tai tehnyt
jotain ajattelematonta, hurjaa. Mutta nyt, lukitussa huoneessa ja
turvassa kaikilta häirityksiltä, minä saatoin punnita koko asiaintilaa
kaikessa sen laajuudessa ja miettiä rauhassa tarpeenmukaisia
keinoja.

Minä olin tietysti ihan selvillä siitä, mitenkä pojan oli käynyt. Hän
oli kiivennyt pallon sisään, sormitellut nappuloita, sulkenut cavoriiti-
akkunat ja lähtenyt ylä-ilmoihin. Sangen vähän on luultavissa, että
hän oli kiertänyt kulkuaukon kannen kiinni, ja vaikkapa niinkin olisi,
niin oli hänen palajamiseensa yksi mahdollisuus tuhannesta. Siellä
hän nyt varmaankin leijuu tavaramyttyjeni kanssa jossain
keskikohdalla palloa, ja siihen hän jää. Ja jos lopulta päätynee
johonkin avaruuden kohtaan, niin ei ne sikäläiset vähääkään huoli
siitä, että hän on ollut laillisesti oikeutettu asukas maan päällä, niin
merkillisenä ilmiönä kuin häntä muutoin pitänevätkään. Siitä asiasta
minä tulin piankin aivan varmaan vakaumukseen.

Minun edesvastaukseni tässä asiassa sitten… Mitä enemmin sitä

asiata ajattelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että jos vain tyynenä
pysyn, niin ei minulla ole syytä hätäillä. Jos surevat vanhemmat
vaativat minulta poikaansa takaisin, niin minä vaadin kadonnutta
palloani takaisin tai kysyn, mitä he oikeastaan tarkoittavat. Ensi
alussa olin jo näkevinäni itkeviä vanhempia ja holhoojia ja
kaikenlaisia selkkaannuksia, mutta nyt huomasin, että jos vain pidän
suuni kiinni, niin asia nukkuu nahkoihinsa. Ja mitä enemmän siinä
loikoilin ja polttelin ja mietiskelin, sitä selvemmäksi kävi, että parasta
on olla niin läpitunkematon kuin mahdollista.

Jokaisen brittiläisen alamaisen on oikeus — elleihän mitään

vahinkoa tee eikä säädyttömästi menettele — ilmestyä äkisti missä
vain halajaa ja niin repaleisena ja likaisena kuin suinkin tahtoo, ja
mukanaan niin paljon puhdasta kultaa kuin sopivaksi näkee
mukanaan kuljettaa, olematta kenelläkään oikeutta estellä tai
pidätellä häntä. Minä sovitin tämän kaiken itseeni, toistellen
mielessäni, että tämähän on tavallaan minun vapauteni magna
charta.

Saatuani nyt tämän asian lukkoon, saatoin samalla muotoa ryhtyä

harkitsemaan muutamia muita seikkoja, joita tätä ennen tuskin olin
uskaltanut ajatellakaan, nimittäin minun vararikkooni kuuluvia
kohtia. Mutta nyt, tyynesti ja häiriöittä tätäkin puolta punniten, minä
huomasin, että jos vain verhoan identtisyyteni jollakin vähemmin
tunnetulla nimellä, ja jos jätän kahden kuukauden vanhan partani
yhä kasvamaan, niin saanen olla rauhassa häirityksiltä pahan-ilkisen
velkojani puolelta, josta jo olen ohimennen maininnut. Ja tästä nyt
kävi selvä reitti maallisen toimintani lopulliseen järjestämiseen.
Sangen vähäpätöistähän tuo kaikki on, arvelin, mutta minkäs sille
mahtaa?

Tilasin kirjoitusneuvoja ja kirjoitin kirjeen New Romney Bankiin —

passarin osoituksen mukaan kaikkein lähimpään — ilmoittaen
johtajalle haluavani avata siellä konton ja pyytäen häntä
lähettämään kaksi luotettavaa valtuutettua miestä ja rattaat, vahva
hevonen edessä, noutamaan pari sataa kiloa kultaa, jota minulla
sattuu olemaan mukanani. Nimekseni merkitsin "Blake", joka
mielestäni tuntui varsin arvokkaalta. Sen tehtyäni rupesin
selailemaan Folkestonen osoitekalenteria, valitsin sieltä
vaatetusliikkeen ja käskin sen lähettää luokseni räätälin ottamaan
mittaa minusta harmaata pukua varten, tilaten samalla matka- ja
käsilaukun, ruskeat kengät, paitoja, hattunäytteitä ja muuta sellaista.
Kellosepältä tilasin kellon.

Lähetettyäni kirjeet, tilasin aamiaispäivällisen niin hyvän kuin

hotelli suinkin aikaan saa, ja viruskelin sitten, sikaria poltellen, niin
tyynenä kuin mahdollista, kunnes kaksi asianmukaisesti valtuutettua
sihteeriä saapui pankista. He punnitsivat kullat ja veivät ne pois.
Senjälkeen vedin peitteen pääni ylitse, ettei pieninkään kolina minua
häiritsisi ja nukuin makeaan uneen.

Niin, minä nukuin. Olihan tuo kieltämättäkin sangen proosallista

ensimmäisen, kuussa käyneen ihmisen toimeksi. Nuorelle ja
mielikuvitukseltaan vilkkaalle lukijalle tämä minun käytökseni
varmaankin on oleva suurta pettymystä. Mutta minä olin niin
hirveästi väsynyt ja nuutunut, ja — sitä paitsi — mitä tonttuja minä
muutakaan olisin osannut tehdä? Eihän ollut pienintäkään
mahdollisuutta, että ihmiset olisivat uskoneet minua, jos olisin heille
historiani kertonut. Ihan varmaan olisin vaan joutunut kaikenlaisiin
ikäviin selkkauksiin. Panin kuin paninkin maata.

Heräsin tuosta vihdoin, ja nyt olin valmis katselemaan maailmaa

silmästä silmään, kuten olin tottunut sitä katselemaan siitä saakka
kuin aikamieheksi olin tullut. Ja sitten matkustin Italiaan, ja siellä
minä nyt tätä kertomustani kirjoitan. Ellei maailma tahdo sitä pitää
tosi tapahtumana, niin pitäköön jutelmana. Se ei liikuta minua.

Ja nyt, kun tämä kertomus on lopussa, minä ihmeekseni

huomaan, kuinka mukavasti koko seikkailu on käynyt ja päättynyt.
Jok'ainoa ihminen pitää Cavoria tuommoisena vähemmin nerokkaana
tieteellisenä kokeilijana vain, joka Lympnessä räjäytti talonsa ja
itsensä ilmaan. Selitykseksi taas sille pamaukselle, joka kuului minun
tultuani Littlestoniin, he viittaavat niihin kokeiluihin, joita myötäänsä
toimitetaan hallituksen omistamassa räjäys-aineitten tehtaassa
Lyddissä, kahden mailin päässä täältä. Minun täytyy tunnustaa, etten
vieläkään ole myöntänyt osallisuuttani master Tommy Simmonsin —
sen pienen pojan — katoamiseen. Itse tapahtumaa lienee heidän
vaikea millään tavoin saada toisellaiseksi. Minun tuloani Littlestonen
rannalle ryysyisenä ja kaksi ilmeistä kultakankea mukanani
selitekään senkin seitsemällä näppärällä tavalla, mutta minusta on
yks'kaikki, mitä he minusta ajattelevat. He väittävät minun keksineen
koko jutun, päästäkseni vain tiukoista kyselyistä, mistä muka minun
rikkauteni on peräisin. Tahtoisinpa vainenkin nähdä sen miehen, joka
voisi keksimällä keksiä tällaisen yhtenäisen jutun. He tahtovat pitää
koko tapausta tekemällä tehtynä. No niin, tässä se nyt on.

Historiani olen kertonut, ja nyt minun arvatenkin täytyy jälleen

palata tämän maailman hyörinään ja pyörinään. Henki se on
elätettävä, vaikka olisit käynyt kuussa asti. Ja niinpä minäkin olen
laittelemassa kuntoon sitä näytelmää, jonka olin saanut
suunnitelluksi silloin kuin Cavor minun maailmaani astui. Olen
päättänyt pitää elämätäni koossa samaan tapaan kuin ennen hänen
näkemistänikin.

Täytyy tunnustaa, että minun on vaikea pitää ajatuksiani kiinni

näytelmässäni silloin kuin kuu alkaa paistaa huoneeseni. Täällä on
parhaillaan täyden kuun aika, ja viime yönä minä istuin tuntikausia
Pergolan pylväskujassa, katsellen tuota loistavaa valkoista valoa,
joka takanaan kätkee niin paljon. Aatelkaas: pöytiä ja lavitsoja ja
telineitä ja kultakankia. Pahus, kun keksis taas tuon cavoriitin! Mutta
eipä sellaista taida kahdesti maailmassa sattua. Tässä minä nyt
istun, hiukan paremmissa oloissa kuin Lympnessä, siinä kaikki. Ja
Cavor on tehnyt itsemurhan mutkallisemmalla tavalla kuin yksikään
ihmis-olento ennen häntä. Ja niin tämä juttu pyöristyy ja päättyy
kuin hyväkin uni. Se käy niin peräti vähän yhteen kaiken muun
kanssa, mitä elämässä on. Paljon se sisältää sellaista, joka on niin
ylen kaukana kaikesta inhimillisestä kokemuksesta, tuo juokseminen,
syöminen, hengitys, nuo painottomat ajat, että todellakin on hetkiä,
jolloin minä, kuun kullasta huolimatta, enemmän kuin puoleksi uskon
kaiken tämän olleen pelkkää unta vain…
XXII.

Mr. Julius Wendigeen hämmästyttävä tiedonanto.

Päätettyäni kertomuksen palajamisestani maan päälle Littlestoniin,

minä pyöräytin perään "Loppu", vedin viivan viimeiseksi ja heitin
kynän kädestäni, siinä varmassa uskossa, että tämä kertomus
"Ensimmäiset ihmiset kuussa" oli loppuun suoritettu. Eikä siinä kyllä.
Olin jo jättänyt käsikirjoituksen eräälle kirjallisen toiminimen
asiamiehelle, antanut painoluvan, nähnyt suuren osan sitä jo
ilmestyneeksi Strand Magazinessä, ja ryhtynyt jälleen näytelmääni,
jonka olin Lympnessä pannut alulle. Silloin huomasin ettei
kertomukseni olekaan lopussa vielä. Olin matkustanut Amalfista
Algeriaan — siitä on nyt noin kuusi kuukautta — mutta sinnekin asti
tuli minulle muuan hämmästyttävä tiedon-anto, hämmästyttävin,
mitä minun ikinä on suotu kuulla. Lyhyesti sanoen: Mr. Julius
Wendigee, hollantilainen sähköntutkija, joka teki kokeita
samanluontoisilla koneilla kuin Mr. Tesla Amerikassa, keksiäkseen
jotain keinoa, millä päästä sananvaihtoon Mars tähden kanssa,
kirjoittaa saavansa joka päivä omituisia, katkonnaisia ilmoituksia,
jotka eivät saata tulla muualta kuin Mr. Cavorilta kuusta.
 Ensi alussa luulin jonkun tahtovan vain tehdä perinpohjaista pilaa,
luettuansa käsikirjoituksesta minun kertomukseni. Minä vastasin Mr.
Wendigeelle leikillisesti, mutta sain häneltä niin vakavan kirjeen, että
kaikki epäluuloni tässä kohden hälvenivät, ja minä sanomattomassa
mielenkiihkossa riensin Algeriesta St. Gotthardille, missä hänellä oli
pieni laboratorio. Nähtyäni hänen muistiinpanonsa ja laitoksensa ja
ennen kaikkea Mr. Cavorilta tulleet sanomat, katosivat viimeisetkin
epäilykseni. Hän ehdotti, että minä jäisin hänen luokseen, auttamaan
häntä sanomain vastaan-ottamisessa ja yksissä neuvoin hänen
kanssaan koettamaan, eikö saataisi täältä lähetetyksi jotain tietoa
kuuhun. Tähän ehdotukseen minä suostuin empimättä.

Cavor, sen tiesimme nyt, on elossa, jopa vapaanakin, ja oleskelee

noitten muurahaismaisten olentojen, muurahais-ihmisten keskellä
kuun uumenien sinervässä hämärässä. Hän näkyy olevan rampana,
mutta muutoin kaikin puolin terveenä, jopa terveempänäkin — niin
hän nimenomaa sanoo — kuin tavallisesti täällä maan päällä
ollessaan. Kuumetta hänessä oli ollut, mutta ilman sen pahempia
seurauksia. Hän näkyy, omituista kyllä, olevan siinä tuskallisessa
luulossa, että minä joko olen kuollut kuun kraateriin tai joutunut
tuhon omaksi avaruudessa.

Näitä tiedon-antoja Mr. Wendigee oli ruvennut saamaan, ollessaan

aivan toisenlaisissa tutkimustöissä. Lukija muistanee kaiketikin sitä
vähäistä kiihkoa, joka tämän vuosisadan alussa valtasi ihmisten
mielet, kun Mr. Nikola Tesla, kuuluisa amerikalainen sähköntutkija, oli
julistanut saaneensa jonkun tiedonannon Marsista. Hänen
ilmoituksensa kiinnitti uudestaan huomiota erääsen, tiedemiesten
kesken jo kauan sitä ennen tunnettuun tosiasiaan, nimittäin, että
jostain tuntemattomasta lähteestä avaruudessa tulee maahan
myötäänsä sähkömagneetisen häiriön aaltoja, aivan samallaisia kuin
ne, joita signor Marconi on käyttänyt langattomassa
sähkötyksessään. Paitsi Mr. Teslaa ryhtyi koko joukko muitakin
tiedemiehiä rakentamaan koneita näitten väräysten keräämiseksi ja
merkitsemiseksi, vaikka harvat ne vain menivät niin pitkälle, että
pitivät näitä varsinaisina viesteinä ylimaallisilta lähettäjiltä. Näitten
harvain joukkoon on epäilemättä luettava Mr. Wendigee. Vuodesta
1898 on hän melkein yksinomaa antautunut tätä asiata tutkimaan ja
varakkaana miehenä rakentanut oman observatorion Monte Rosan
rinteille, tällaisiin huomiontekoihin erittäin sopivaan paikkaan.

Minun tieteelliset tietoni — sen tunnustan, — eivät ole suuria,

mutta, sen mukaan kuin minä ymmärrän, nuo Mr. Wendigeen
laitokset kaikenlaisten sähkömagneetisten häiriöiden huomaamiseksi
ja merkitsemiseksi ovat erittäin omaperäisiä ja näppäriä. Ja
onnellisen sattuman kautta ne oli pantu käyntiin pari kuukautta
ennenkuin Cavor ensi kertaa yritti lähettää sanomia maahan. Meillä
on niinmuodoin katkelmia hänen tiedonannoistaan aivan alun pitäin.
Pahaksi onneksi ne ovat vain katkelmia, ja tärkein kaikesta, mitä
hänellä on ollut ihmiskunnalle sanomista — cavoriitin valmistustapa,
jos hän nimittäin sitä milloinkaan on ilmoittanut, — on haihtunut
avaruuksiin, tänne saapumatta.

Meidän ei onnistunut milloinkaan lähettää vastausta Cavorille. Hän

niin muodoin ei tiennyt, mitkä sanomat me olimme saaneet, ja mitä
meiltä oli jäänyt saamatta, ja lieneekö hän tiennyt kenenkään
huomanneenkaan hänen yrityksiänsä päästä yhteyteen maan
kanssa. Mutta tuo kestävyys, että mies lähettää tänne
kahdeksantoista pitkää kuvausta kuusta — ja sellaisia ne olivat,
vaikkemme niitä täydellisinä tänne saaneet — osoittaa kyllä, kuinka
hänen mielensä yhä on palanut takaisin tänne synnyinplanettaan
siitä saakka kuin kaksi vuotta sitten täältä läksi.