Financial Institution Advantage and the

Optimization of Information Processing 1st

Edition Sean C. Keenan download

https://ebookultra.com/download/financial-institution-advantage-
and-the-optimization-of-information-processing-1st-edition-sean-
c-keenan/

Explore and download more ebooks or textbooks

at ebookultra.com
We have selected some products that you may be interested in
Click the link to download now or visit ebookultra.com
for more options!.

The Human Equity Advantage Beyond Diversity to Talent

Optimization 1st Edition Trevor Wilson

https://ebookultra.com/download/the-human-equity-advantage-beyond-
diversity-to-talent-optimization-1st-edition-trevor-wilson/

Optimization Models 1st Edition Giuseppe C. Calafiore

https://ebookultra.com/download/optimization-models-1st-edition-
giuseppe-c-calafiore/

Infochemistry Information Processing at the Nanoscale 1st

Edition Konrad Szacilowski

https://ebookultra.com/download/infochemistry-information-processing-
at-the-nanoscale-1st-edition-konrad-szacilowski/

Speech Processing A Dynamic and Optimization Oriented

Approach 1st Edition Li Deng (Author)

https://ebookultra.com/download/speech-processing-a-dynamic-and-
optimization-oriented-approach-1st-edition-li-deng-author/
Warren Buffett and the Interpretation of Financial
Statements The Search for the Company with a Durable
Competitive Advantage 1st Edition Mary Buffett
https://ebookultra.com/download/warren-buffett-and-the-interpretation-
of-financial-statements-the-search-for-the-company-with-a-durable-
competitive-advantage-1st-edition-mary-buffett/

Quantum information processing 2ed. Edition Thomas Beth

https://ebookultra.com/download/quantum-information-processing-2ed-
edition-thomas-beth/

Quantum Information Processing Second Edition Thomas Beth

https://ebookultra.com/download/quantum-information-processing-second-
edition-thomas-beth/

Storm Applied Strategies for real time event processing

1st Edition Sean T. Allen

https://ebookultra.com/download/storm-applied-strategies-for-real-
time-event-processing-1st-edition-sean-t-allen/

Complexity in Biological Information Processing 1st

Edition Novartis Foundation

https://ebookultra.com/download/complexity-in-biological-information-
processing-1st-edition-novartis-foundation/
Financial Institution Advantage and the Optimization of
Information Processing 1st Edition Sean C. Keenan
Digital Instant Download
Author(s): Sean C. Keenan
ISBN(s): 9781119053309, 1119053307
Edition: 1
File Details: PDF, 4.28 MB
Year: 2015
Language: english
 Financial Institution
Advantage and the
Optimization of
Information Processing
WILEY & SAS BUSINESS SERIES
The Wiley & SAS Business Series presents books that help senior-level managers with their
critical management decisions.
Titles in the Wiley & SAS Business Series include:

Analytics in a Big Data World: The Essential Guide to Data Science and its Applications by Bart
Baesens
Bank Fraud: Using Technology to Combat Losses by Revathi Subramanian
Big Data Analytics: Turning Big Data into Big Money by Frank Ohlhorst
Big Data, Big Innovation: Enabling Competitive Differentiation through Business Analytics by Evan
Stubbs
Business Analytics for Customer Intelligence by Gert Laursen
Business Intelligence Applied: Implementing an Effective Information and Communications Technol-
ogy Infrastructure by Michael Gendron
Business Intelligence and the Cloud: Strategic Implementation Guide by Michael S. Gendron
Business Transformation: A Roadmap for Maximizing Organizational Insights by Aiman Zeid
Connecting Organizational Silos: Taking Knowledge Flow Management to the Next Level with Social
Media by Frank Leistner
Data-Driven Healthcare: How Analytics and BI are Transforming the Industry by Laura Madsen
Delivering Business Analytics: Practical Guidelines for Best Practice by Evan Stubbs
Demand-Driven Forecasting: A Structured Approach to Forecasting, Second Edition by Charles
Chase
Demand-Driven Inventory Optimization and Replenishment: Creating a More Efficient Supply Chain
by Robert A. Davis
Developing Human Capital: Using Analytics to Plan and Optimize Your Learning and Development
Investments by Gene Pease, Barbara Beresford, and Lew Walker
The Executive’s Guide to Enterprise Social Media Strategy: How Social Networks Are Radically Trans-
forming Your Business by David Thomas and Mike Barlow
Economic and Business Forecasting: Analyzing and Interpreting Econometric Results by John Silvia,
Azhar Iqbal, Kaylyn Swankoski, Sarah Watt, and Sam Bullard
Foreign Currency Financial Reporting from Euros to Yen to Yuan: A Guide to Fundamental Concepts
and Practical Applications by Robert Rowan
Harness Oil and Gas Big Data with Analytics: Optimize Exploration and Production with Data Driven
Models by Keith Holdaway
Health Analytics: Gaining the Insights to Transform Health Care by Jason Burke
Heuristics in Analytics: A Practical Perspective of What Influences Our Analytical World by Carlos
Andre Reis Pinheiro and Fiona McNeill
Human Capital Analytics: How to Harness the Potential of Your Organization’s Greatest Asset by
Gene Pease, Boyce Byerly, and Jac Fitz-enz
Implement, Improve and Expand Your Statewide Longitudinal Data System: Creating a Culture of
Data in Education by Jamie McQuiggan and Armistead Sapp
Killer Analytics: Top 20 Metrics Missing from your Balance Sheet by Mark Brown
Predictive Analytics for Human Resources by Jac Fitz-enz and John Mattox II
Predictive Business Analytics: Forward-Looking Capabilities to Improve Business Performance by
Lawrence Maisel and Gary Cokins
Retail Analytics: The Secret Weapon by Emmett Cox
Social Network Analysis in Telecommunications by Carlos Andre Reis Pinheiro
Statistical Thinking: Improving Business Performance, second edition by Roger W. Hoerl and
Ronald D. Snee
Taming the Big Data Tidal Wave: Finding Opportunities in Huge Data Streams with Advanced
Analytics by Bill Franks
Too Big to Ignore: The Business Case for Big Data by Phil Simon
The Value of Business Analytics: Identifying the Path to Profitability by Evan Stubbs
The Visual Organization: Data Visualization, Big Data, and the Quest for Better Decisions by Phil
Simon
Understanding the Predictive Analytics Lifecycle by Al Cordoba
Using Big Data Analytics: Turning Big Data into Big Money by Jared Dean
Win with Advanced Business Analytics: Creating Business Value from Your Data by Jean Paul Isson
and Jesse Harriott

For more information on any of the above titles, please visit www.wiley.com.
 Financial
Institution
Advantage and
the Optimization
of Information
Processing

Sean C. Keenan
Cover image: tech background: © iStock.com/cherezoff,
social image: © iStock.com/Henrik5000
Cover design: Wiley

Copyright © 2015 by John Wiley & Sons, Inc. All rights reserved.

Published by John Wiley & Sons, Inc., Hoboken, New Jersey.

Published simultaneously in Canada.

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or

transmitted in any form or by any means, electronic, mechanical, photocopying,
recording, scanning, or otherwise, except as permitted under Section 107 or 108 of the
1976 United States Copyright Act, without either the prior written permission of the
Publisher, or authorization through payment of the appropriate per-copy fee to the
Copyright Clearance Center, Inc., 222 Rosewood Drive, Danvers, MA 01923, (978)
750-8400, fax (978) 646-8600, or on the Web at www.copyright.com. Requests to the
Publisher for permission should be addressed to the Permissions Department, John
Wiley & Sons, Inc., 111 River Street, Hoboken, NJ 07030, (201) 748-6011, fax (201)
748-6008, or online at http://www.wiley.com/go/permissions.

Limit of Liability/Disclaimer of Warranty: While the publisher and author have used
their best efforts in preparing this book, they make no representations or warranties
with respect to the accuracy or completeness of the contents of this book and
specifically disclaim any implied warranties of merchantability or fitness for a particular
purpose. No warranty may be created or extended by sales representatives or written
sales materials. The advice and strategies contained herein may not be suitable for your
situation. You should consult with a professional where appropriate. Neither the
publisher nor author shall be liable for any loss of profit or any other commercial
damages, including but not limited to special, incidental, consequential, or other
damages.

For general information on our other products and services or for technical support,
please contact our Customer Care Department within the United States at (800)
762-2974, outside the United States at (317) 572-3993 or fax (317) 572-4002.

Wiley publishes in a variety of print and electronic formats and by print-on-demand.

Some material included with standard print versions of this book may not be included
in e-books or in print-on-demand. If this book refers to media such as a CD or DVD
that is not included in the version you purchased, you may download this material at
http://booksupport.wiley.com. For more information about Wiley products, visit
www.wiley.com.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data:

Keenan, Sean C., 1961-

Financial institution advantage & the optimization of information processing /
Sean C. Keenan.
pages cm. – (Wiley & SAS business series)
Includes bibliographical references and index.
ISBN 978-1-119-04417-8 (cloth); ISBN 978-1-119-05304-0 (ebk);
ISBN 978-1-119-05322-4 (ebk)
1. Financial services industry–Data processing. 2. Financial services industry–
Information technology. 3. Financial institutions–Management. I. Title. II. Title:
Financial institution advantage and the optimization of information processing.
HG173.K397 2015
332.10285–dc23
2014041589

Printed in the United States of America

10 9 8 7 6 5 4 3 2 1
For Sage & Coleman.
Contents

Introduction ix

Acknowledgments xv

Chapter 1 Financial Institutions as Information

Processors 1
̂
Financial Institutions’ Raison d’Etre 1
Cultural Issues 6
IT Literacy and the Spreadsheet Deluge 13
Other Challenges to Establishing an IT-Savvy
Culture 19
Notes 25
Chapter 2 Strategic Hardware and Software
Management 27
Overview 27
An Integrated Data Architecture 41
Information Processing Efficiency as an
Institutional Objective 52
A Digression on Unstructured Data 58
Notes 60
Chapter 3 Data, Models, and Information 61
Model Risk Mania 61
Definitions and Epistemology 69
Data Quality 73
Models and Their Role 79
Regulatory Regimes and Guidance 88
Notes 99
Chapter 4 Model Risk Measurement 101
Three Phases of Model Management 102
Model Governance 103
Defining Model Risk 105
Objectifying the Downside 108

vii
viii CONTENTS

Model Risk Attribution: An Information

Entropy Approach 121
Notes 126
Chapter 5 The Return on Analytic Assets 127
Measuring the Productivity of Models 128
Complementarity of Data Inflow with
Information Processing 132
A Digression on Price Taking 134
Notes 135

Chapter 6 Data Risk Measurement 137

Strategic Data Acquisition 139
The Information Conversion Rate 140
Other Approaches for Data Risk
Assessment 142
Notes 143
Chapter 7 A Higher Level of Integration 145
Alternate Views of Integration 146
Identifying Key Information Cycles 146
An Integrated Physical View 149
Multidimensional Information Asset
Management 151

Chapter 8 A Strategy for Optimizing the Information

Processing Complex 155
Evaluation 156
A Path toward Improvement 160
Notes 167

Chapter 9 Case Studies 169

The Pricing of Automobile Insurance 170
Moody’s KMV 174
The London Whale 177
The Mortgage-Backed Securities Disaster 178
The Value of Annuities 180
Notes 182
Chapter 10 Conclusions 183

References 189

About the Author 193

Index 195
 Introduction

At its most basic level, a financial institution is composed of four

things: a brand, a collection of personnel, some physical assets,
and analytic (information) assets. The last category includes things
like data, data processing capabilities, statistical models of various
kinds, and other analytic and reporting capabilities. This categorical
breakdown is simplistic, and not exactly clean. For example, there is
an overlap between physical assets and data processing capabilities:
Are the computers themselves physical assets or information assets?
Overlap also exists between personnel and analytic methods: Does a
buy or sell decision stem from an analytic method or from a person
who makes buy and sell decisions? In spite of this lack of clarity,
using this categorization—even in its most simplistic form—can help
to frame the crucial underlying competitive issues facing financial
institutions today. These issues can be summarized as follows:
1. If you have a strong brand, great, try to preserve it. If not, try to
build one. But how?
2. If you have great personnel, great, try to retain them. If not, try
to attract them. But how?
3. Physical assets are highly fungible, depreciate rapidly, and mat-
ter little, except insofar as they contribute to brand strength and
the ability to attract and retain talent.
4. Information assets, actively and effectively managed, create
competitive advantages and improved financial results. This
helps to build brand strength and attract top talent.

Under this simple view, a financial institution that wants to be more

competitive and more successful needs to focus assiduously on more
effective management of information assets, including data acquisition
and information processing. The goal of this book is not to describe the

ix
x INTRODUCTION

actual financial institution. Rather, its goal is to suggest a prioritiza-

tion of certain capabilities as critical strategic core competencies, provide
some thoughts about better (if not best) practices, and to suggest a set
of mechanisms for self-evaluation. In other words, how does an insti-
tution evaluate its information processing capability and take practical
steps toward improving it?
Nearly every month the media report cases of major blunders by
financial institutions in trading, reporting of financial information, and
mishandling of customer information, along with censures from regu-
lators caused by failures in data management or information process-
ing. While these high-profile events may be signaling something about
the capabilities of specific firms or about the average level of capability
within the industry as a whole (raising concerns about the potential
frequency of future costly gaffes), the underlying issue is not about the
cost of isolated blunders. Instead, it is about the efficiency and effective-
ness of the tens of thousands of tasks that financial institutions need to
perform every day in order to earn their right to exist. The deeper ques-
tion that ought to be asked by investors, managers, and other market
participants is how well can these institutions develop, market, and
manage financial products and services relative to their peers, given
that these activities are critically dependent on information processing
capabilities?
Importantly, financial institutions need not only be concerned
about direct competition from more capable peers. They also need
to be concerned about encroachment from more capable firms in
tangential or even unrelated industries. One obvious threat is from
firms whose core competency is squarely in Big Data management
and information processing generally. These would include firms like
Amazon, Yahoo, and Google, but even firms with other closely related
strengths, such as logistics, can be threats to financial institutions that
fall behind. For a powerful example, see “Wal-Mart Dives Deeper in
Banking,” Wall Street Journal, April 18, 2014. To cite another example,
Facebook now boasts more than 1.3 billion customers (it reported it
had 20 million in 2007 and 200 million in 2009), and it is said that
the company has more information about its customer base than any
firm in history. How difficult would it be for Facebook, assuming
 INTRODUCTION xi

it was committed to that strategy, to launch Facebank? And how

might that development further change the competitive landscape for
financial services? The answer to the former question may already
be known. According to American Banker, an Accenture-conducted
survey in March of 2014 of 3,846 bank customers in North America
revealed that:

Almost half (46 percent) of consumers aged 18 to 34 said

that if PayPal offered banking services, they would want to
use them. About 40 percent said the same about Google
and 37 percent favored Amazon . . . . AlixPartners asked
1,249 smartphone and tablet-using customers at the end of
2013 which providers they would most want to use for a
digital wallet (defined as a tool that stores payment card
numbers and loyalty, gift card, reward, coupon, and
discount information). Close to half (46 percent) would
want one from PayPal, 19 percent from Google. Half (50
percent) said they would want their primary bank to
provide the service.1

At the same time, online microcredit and peer-to-peer lending plat-

forms, which are also capable of eating into bank market share, have
been growing and multiplying at a rapid rate. There were reportedly 33
of such platforms that were active in 2010, up from one in 2005 (the
first true peer-to-peer online lending platform was Zopa). Summarized
by Bachman et al. (2011),

In this kind of lending model the mediation of financial

institutions is not required … P2P lending is a way to
receive a loan without a financial institution involved in
the decision process and might also be a possibility to
receive better conditions than in the traditional banking
system.2

In 2012 the peer-to-peer online lending industry volume was

over $50 million in new loans per month, and in mid-2012 total
loan volume passed the $1 billion mark.3 At what level of volume
xii INTRODUCTION

and transaction size, or at what expansion of transactor scope, might

these platforms be in a position to seriously encroach upon traditional
financial institutions? And more to the point, what things are these
traditional institutions not doing today that is helping to foster the
growth of these financial services alternatives?
It is a somewhat puzzling irony that in the financial services
sector, corporate leaders who are otherwise bold and self-confident,
and whose success is founded on their ability to make daring, large,
long-range decisions for the firm seem all too often unable or unwilling
to make similarly bold and similarly important decisions about how
their firm’s information processing assets are designed, deployed, and
utilized. Antiquated and patchwork data systems, along with obsolete
and feature-starved process applications, can seriously undermine
the competitive position of a financial institution. In many cases in
which bold, long-range planning decisions are desperately needed,
institutions fail to prioritize major improvements to their information
processing capabilities, and this failure to prioritize can be the primary
constraint on progress toward a more holistic and capable information
processing infrastructure. Evidently, as we will argue, in this industry
so dependent on superior information processing, institutions seem
to be weak in assessing where the current investment trade-offs
are, where they are headed, and how fast they are changing. One
symptom of this state of affairs is the enormous difficulty and expense
that firms have experienced in trying to meet post-crisis regulatory
requirements, such as Comprehensive Capital Analysis and Review
(CCAR). Replacing antiquated legacy capabilities and taking a more
deliberate and holistic approach to information processing means not
only restructuring or replacing physical data processing and analytic
resources, it also means creating an organizational structure to match
that modernized business model. This means that the overall strategic
direction must be identified, that the underlying physical infras-
tructure must be aligned with that vision, and that a plan to match
personnel with that model must be developed and communicated
throughout the organization.
This book seeks to provide context, as well as analytic and anec-
dotal support, for the simple characterization described above—that to
be more successful and more competitive, financial institutions need to
 INTRODUCTION xiii

focus on information processing as the core competency. It seeks to pro-

vide some organization and definitions of terms and ideas embedded
in the concept of management of information assets, primarily sur-
rounding data and information processing and statistical modeling. The
goal of this exercise is to make the relationship between firm organiza-
tion around these functions and overall firm strategy and performance
more stark. Finally, the book provides practical observations about how
information assets can be actively and effectively managed to create
competitive advantage and improved financial results. Toward the end
of the book we survey some case studies that highlight some of the
positive and less positive results that have stemmed from institutions
either recognizing or failing to recognize the strategic importance of
information processing capabilities.

NOTES

1. Penny Crosman, “How Banks Can Win Back ‘Mind Share’ from PayPal, Google, Ama-
zon,” American Banker, May 30, 2014, 10.
2. Alexander Bachman, Alexander Becker, Daniel Buerkner, Michael Hilker, Frank
Kock, Mark Lehmann, and Phillip Tiburtius, “Online Peer-to-Peer Lending—A
Literature Review,” Journal of Internet Banking and Commerce 16, no. 2 (August 2011).
3. Peter Renton, “Peer-to-Peer Lending Crosses $1 Billion in Loans Issued,” TechCrunch
(website), May 29, 2012, http://techcrunch.com/2012/05/29/peer-to-peer-lending
-crosses-1-billion-in-loans-issued.
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
 — "En, äiti", vastasi Henriette ja lisäsi: "Päinvastoin, en ole pitkään
aikaan voinut näin hyvin…"

Nämä oudot sanat eivät kreivitärtä rauhoittaneet; päinvastoin ne

herättivät hänen epäluulonsa, niin ettei hän hetkeksikään herennyt
tytärtänsä tarkastamasta, vaan piti silmällä jokaista hänen
liikettänsä, jokaista hänen kasvojensa ilmettä tämän iltapäivän
kestäessä ja seuraavanakin päivänä, jolloin Henriette jo jaksoi
nousta vuoteestaan. Vaikka lääkärin tarkastukset osoittivat kuumeen
kadonneen ja vaikka nuoren tytön jokaisessa lauseessa, niinkuin
koko hänen käytöksessäänkin, ilmeni jonkinlainen rauhallisuus, niin
äitiä yhä pelotti tuo silmien pohjalla piilevä liekki ja tuo selittämätön
ilme, joka ei sallinut hänen mennä pitemmälle, kun hän uudestaan
tahtoi asiata kosketella. Yhä suuremmaksi hänen levottomuutensa
kasvoi hänen tyttärensä kiertelevien vastauksien johdosta, kun hän
toisen päivän iltana koetti puhua Francis'sta.

— "Pyydän teitä, äiti", sanoi Henriette, "elkäämme koskeko siihen

asiaan. Kehotittehan minua tarkoin miettimään vastaustani. Kun olen
tehnyt päätökseni, sanon sen teille, mutta nyt en voi siitä puhua. Se
veisi minulta kohta pois sen rauhan, jonka olen teidän avullanne
jälleen saavuttanut…"

*****

Rouva Scilly ei uskaltanut itselleen myöntää, että se, mikä häntä

pelotti, oli juuri tuo outo levollisuus, tuo äkkikäännös tyttären
käytöksessä, jota hän ei olisi voinut niin täydelliseksi toivoa eikä niin
salaperäiseksi arvata. Tälläkin kertaa hänen äidinvaistonsa oli
oikeassa, kun hän pelkäsi tuon kiihottuneen sielun taipuvan
päätökseen, jossa ei anteeksiantoa ollut. Ja äiti olisi monesta syystä
tätä anteeksiantoa toivonut. Hän oli kuullut, että rouva Raffraye oli
muuttanut pois, ja Francis'lta oli hän saanut toisen kirjeen, joka
puhui syvästä surusta, lämpimästä rakkaudesta Henrietteen. —
Mutta hän oli kosketellut kieltä, jonka värähdykset eivät olleet niin
helposti hallittavissa kuin hän oli luullut, ja vasta liian myöhään hän
sen huomasi. Elävät sanat, joilla hän oli koettanut kiusaantuneelle
muistuttaa kristinopin ydinajatuksia, niinkuin esimerkiksi luottamusta
taivaalliseen isään, olivat heti nuoren tytön mielessä synnyttäneet
katumuksen tunteen, joka on niin luonnollinen lujauskoisille, jotka
rakkauden sokaisemina ovat hetkeksi uskostaan eksyneet. Henriette
oli siis koonnut kaikki voimansa yhtyäksensä äitinsä rukoukseen, ei
ainoastaan huulillaan, vaan koko olennollaan. Hänen sairaloinen
tunteellisuutensa oli noussut kuohuksiin hänen lausuessaan kirkon
määräämät rukoukset Ihmisen Pojalle, rukoukset, joiden takaa
häämöttää tuo toinen dogmi: maailman syntien lunastaminen
karitsan uhrilla, virheiden ja rikoksien sovittaminen viattoman ja
vapaaehtoisen teurasuhrin verellä, saastaisuuden vapahtaminen itse
puhtauden marttyyrikuolemalla. Surunvoittoisen ja lohduttavan
litanian sanoja lausuttaessa oli tässä murtuneessa sielussa
sarastanut uuden ajatuksen päivä, joka yhä kohosi ja kirkastui,
kunnes valoonsa hukutti tuon sielun. Nuorelle tytölle tuntui äkkiä
selvinneen häntä kohdanneitten iskujen ylenluonnollinen merkitys.
Sitäkö hän oli jumalattomassa vihassaan valittanut, että hän, vaikka
olikin itse viaton, oli määrätty kärsimään toisen rikoksien
rangaistusta? Niinkö hän oli tehnyt, vaikka hänelle oli aivan toista
opetettu, aina siitä lähtien kuin hän alkoi omakseen saada kristinopin
armolahjan? Onhan ensimäinen velvollisuutemme noudattaa tuon
jalon uhrin esimerkkiä, Jumalaksi tulleen Ihmisen Pojan,
ristiinnaulitun meille tarjoamaa pyhää esimerkkiä. Tämän ajatuksen
johdosta oli nuoren tytön katseessa syttynyt tuo outo tuli, joka äitiä
kammotti. Pimeys, jossa hän oli avutonna haparoinut, oli hälvennyt,
ja häikäisevässä valossa ilmeni hänelle uusi mahdollisuus,
lunastuksen mahdollisuus, mahdollisuus sovittaa sen miehen synnit,
joka hänen mielestään oli niin suuri rikoksentekijä — ja jota hän
rakasti!

*****

Lunastaa! — Siitä lähtien kuin tuo sana kohosi Henrietten mielessä

tietoisuuteen, se piintyi hänen tajuntaansa, ja kaikki hänen
ajatuksensa rupesivat kiertämään tuota hämärää ja häilyvää
käsitettä, josta uhrautumisen käsite vähitellen kohosi. Hämäränä ja
häilyvänä tämäkin alussa esiintyi, mutta nopeasti se kehittyi yhä
selvemmäksi, sellaisten tunteiden järkähtämättömällä
johdonmukaisuudella. Alussa, kun äidin sanat vielä soivat nuoren
tytön korvissa, tuo uhraus esiintyi hänen mielessään
kohtaloonsatyytymisen velvollisuuden muodossa. Niin, hänen oli
tyydyttävä kohtaloonsa, rohkeasti kärsittävä kärsimyksensä, ja tämä
kärsimyksensä hänen tuli tarjota Jumalalle Francis'n velkataakan
sovitukseksi. Hetkinä, jotka lähinnä seurasivat tuota ratkaisevaa
keskustelua, hän koetti harjaantua katsomaan onnettomuuttansa
suoraan silmiin, kestämään kiduttavimpiakin mielikuvia, jotka
hänessä sen johdosta heräsivät, kääntämättä katsettansa pois, ja
joka kerta kun hänelle muistui mieleen viime päivien tapauksista
joku erityisen kipeä kohta, hän sitä karttamatta pakottautui
tarkastamaan sen vähimpiäkin seikkoja. Hän ikäänkuin työnsi
puukon sydämeensä ja käänteli yhtämittaa sen kärkeä haavassa
ajatellen: "Jumala näkee minut. Hän tietää, kuinka suuresti minä
kärsin. Hän näkee, kuinka nöyrästi alistun tähän kärsimykseen,
kuinka sitä siunaan, voidakseni siten sovittaa tuon onnettoman
rikokset…" Silloin hän mielessään saneli jonkun rukouksen, ja niinä
hetkinä hän hymyili rakkaalle äidilleen tuota marttyyrinhymyä, josta
rouva Scilly aina niin säikähti. Täten hänen hermojännityksensä
johonkin määrään lauhtui, ja hän saattoi nukkuakin yöllä virkistävää
ja rauhallista unta, jota hän ei ollut voinut siitä lähtien, kun oli
kuullut sulhasensa hirveän tunnustuksen. Kun hän tästä unestaan
heräsi muistaaksensa heti, tuskasta vavahtaen, onnettoman
asemansa kaikki kidutukset, niin hän toisti sen sanan, jonka oli hiljaa
itselleen kuiskannut edellisenä iltana tuntiessaan vaipuvansa uneen:
"Lunastaa! Minun täytyy lunastaa hänet!…" Mutta oliko hänen
ajatuskykynsä hänen levätessään terottunut, niin että hän kykeni
huomaamaan, mitä tämä sovittamisvelvollisuus häneltä vaati, vai
johtuiko hänen mieleensä, että hänen oli piakkoin kieltävästi
vastattava äidilleen; olipa miten oli, ainakaan hän ei nyt tyytynyt
yhtä hämärästi käsittelemään uhrauksensa muotoa… Lunastaa.
Lunastaahan hän tahtoi. Oliko kärsimisessä tarpeeksi? Hänen
pakottautuessaan niinkuin edellisenäkin päivänä ajattelemaan niitä
tapauksia, jotka olivat hänet tähän kurjuuteen saattaneet, hän näki
selvemmin mielessään ne henkilöt, jotka siihen liittyivät, tuon rouva
Raffrayen, jota Francis oli rakastanut, ja tuon lapsen, joka oli heidän
lapsensa. Hän näki tuon naisen, hänen kuumeen kalvamat kasvonsa,
hänen kalpeutensa, hänen taudin hivuttaman vartalonsa. Hänen
kihlattunsa entinen rikostoveri oli kenties kuoleva, hyljättynä,
toivottomana! Ja kuka oli tuon onnettoman tähän äärettömään
kurjuuteen saattanut, ellei Francis, joka oli kiduttanut häntä niinkuin
oli tunnustanut, hyljännyt hänet sitten ja kieltäytynyt uskomasta
lasta omakseen. Ja lapsi, tuo hento ja herkkä pieni raukka, kuka
ottaisi hänestä huoliakseen, kun hän orvoksi joutuisi. Kenen oli
vastattava hänen kohtalostaan, jos hän niin onnettomaksi tuli, ellei
taaskin Francis'n? Olihan hän lapsen isä. Olihan hän antanut sille
elämän olosuhteissa, jotka tekivät hänen velvollisuutensa lasta
kohtaan sitä sitovammiksi, koska lapsi oli niiden takia suurempien
vaarojen alainen. Näitä surkeita kuvia silmäillessään Henriette
vastoin tahtoansa loi katseensa toiseenkin kuvaan, tulevan kotinsa
kuvaan, jos hän antaisi kihlatulleen anteeksi. Hän kuvitteli
mielessään olevansa hänen vaimonsa. Tietysti ei siinä enää voinut
olla sitä onnea, jota hän ennen oli siitä toivonut, mutta onneahan se
kuitenkin oli, koska hän sai pitää lemmittynsä luonansa, ja lemmityn
läsnäolo, olipa se kuinka kiduttava tahansa, tuo mukanaan ilon, joka
voittaa pahimmatkin huolet. Lunastaa? Mitä hän lunastamisesta
puhui, kun ei hän eikä hänen kihlattunsa missään suhteessa voinut
korjata sitä pahaa, mihin nuori mies oli syypää? Oliko se
korjattavissa? Ja miten? — Oli vain yksi mahdollinen keino, ja kun se
iski Henrietten mieleen, niin hän peräytyi kauhistuneena ja hänen
tahtonsa horjui hänen huomatessaan tämän velvollisuuden
suunnattomuuden, kovimman velvollisuuden, mikä ikinä voi lempivän
naisen täytettäväksi asettua.

— "Mahdotonta", vaikeroi hän. "Minä en voi! Hyvä Jumala, ethän

sitä minulta vaadi?… Ethän olisi sallinut minun rakastaa häntä,
niinkuin häntä rakastan, tahtoaksesi että antaisin hänet toiselle?…"

Mielikuva, jonka hän näin kauhistuen työnsi luotaan, näytti hänelle

Francis'n sovittamassa mitä vielä oli sovitettavissa hänen entisten
virheittensä, avioliitonrikkomis- ja hylkäämisrikoksensa turmiollisista
seurauksista; — Francis'n, hänen Francis'nsa, laillisesti valtuutettuna
sanomaan pikku Adèlea tyttärekseen ja pitämään hänestä huolta
isän tavalla; —- Francis'n uhraamassa koko elämänsä sen haavan
parantamiseen, josta onneton Pauline Raffraye hänen tähtensä kitui,
antamalla hänelle nimensä sen oikeuden nojalla, että Pauline nyt oli
vapaa. Avioliiton mahdollisuus tuon naisen ja tuon miehen välillä —
naisen, jota hän vastoin tahtoansa vihasi intohimoisen rakkauden
entisyyttäkin kadehtivalla mustasukkaisuudella, ja miehen, jota hän
halveksimisestaan huolimatta yhä rakasti, — oli hänestä niin
luonnoton, niin kauhea ajatus, että se oli vähällä syöstä hänet
uudelleen siihen mielettömään epätoivoon, jonka hänen uskonsa
yksin oli voittanut. Hetkeksi nämä mietteet keskeytyivät, kun tohtori
tuli ja huomasi hänet sen verran paremmaksi, että salli hänen nousta
vuoteesta. Mutta kohta tohtorin mentyä nuori tyttö tarttui uudestaan
niitten päästä kiinni, sillä juuri tuon mielikuvan äärettömässä
kidutuksessa oli jotakin puoleensavetävää. Mystillisen kiihotuksen
ensimäisiä tunnusmerkkejä on juuri tuo itsensäkiduttamishalu,
taipumus luontonsa silpomiseen, joka ilmenee keskiajan erakon
veristä kiihkoa uhkuvassa lauseessa: "Ristin kantamisessa on elämän
tarkoitus, ja jatkuvata kuolemaa on elämä kaikki." Vaikka Henriette
vain oli aivan tavallinen nuori tyttö ja vaikka hänen vain oli
kestettävä ylen tavallista koettelemusta, jota tuhannet ovat
kestäneet siihen hukkumatta, hän oli samassa mielentilassa kuin
kuoleman tuskia tavoitteleva munkki, jonka sydämestä tuo
juhlallinen huokaus kohosi.

— "Kuinka olenkaan raukkamainen ja heikko", ajatteli hän äkkiä.

"Tässähän ei tule kysymykseen minun onnettomuuteni suuruus.
Minä olen valittu Francis'n vapahtamisen välikappaleeksi. Ja sen
tehtävän tahdon suorittaa…" Näin oli tämä kiihottunut sielu jo
kaitselmuksen ennaltamääräykseksi muuttanut äitinsä yksinkertaisen
ja vakavan kehotuksen nöyrään alistumiseen, ja rohkeasti hän palasi
siihen tuumaan, jota vastaan, sen ensimäistä kertaa esiintyessä,
koko hänen luontonsa oli noussut kapinaan. "Jos ei minua tässä
olisi", ajatteli hän, "jos Francis olisi tavannut rouva Raffrayen ja
hänen tyttärensä esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikö hän itse panisi
kaikkia voimiansa liikkeelle hankkiakseen itselleen isänoikeudet?
Sehän olisi hänen velvollisuutensakin. Mikä häntä nyt estää tämän
velvollisuuden täyttämisestä? Lupaus minulle, jota hän ei olisi
koskaan antanut ja jota en minä olisi koskaan ottanut vastaan, jos
olisin tietänyt sen, minkä nyt tiedän…"

Rakkaus, joka ei järjen käskyjä noudata, kohotti silloin äänensä.

Henriette ajatteli: "Mutta jos nyt minä uhraudun ja tämä uhri
osoittautuu hyödyttömäksi? Jos nyt minä auttamattomasti puran
kihlausliittomme saadakseni hänelle tilaisuuden antautua täydellisesti
velvollisuuksilleen tätä naista ja tätä lasta kohtaan, jotka hän on
ihmeen kautta uudelleen tieltänsä tavannut, ja jos tuo nainen hänet
hylkää niinkuin jo kerran on hänet hyljännyt?…" Tuon ajatuksen
johdosta hän vasten tahtoansa tunsi sydämessään ilon kuohahtavan.
Mutta tästä häntä omatunto heti alkoi soimata. Toinen mystiikan
kuumetta osoittava oire on omantunnon herkkyys, joka onnettomalta
kieltää toivon lohdutuksen. Vähimmänkin lievennyksen nauttiminen
tuntuu kavallukselta, kun kerran on, kuten kiihkoisin pyhimysnainen
on sanonut, "suostunut yksinomaan kärsimään ja kuolemaan".
Henriette ei olisi pahimmankaan rikoksen kiusausta vastaan taistellut
tarmokkaammin kuin hän taisteli sitä luonnollista ilon tunnetta
vastaan, joka hänen sydämessään heräsi siitä ajatuksesta, että tuo
tuuma voisi raueta tyhjiin voittamattoman, hänestä riippumattoman
esteen tähden. "Ei", päätti hän käyttäen äitinsä äskeisiä sanoja,
mutta aivan toisessa merkityksessä, "Jumalan käsi on tässä
ohjaamassa, ja mahdotontahan on, että tuo uhraus, jonka hän niin
selvästi minulle osoittaa, menisi hukkaan… Häneltä minun tulee
pyytää apua voidakseni suorittaa sen lunastustyön, johon hän on
minut kutsunut niin mahtavasti, etten voi peräytyä… Jos minulla vain
olisi voimia mennä kirkkoon käydäkseni ripillä ja Herran ehtoollisella,
niin olisimme kaikki pelastetut!…"

Siinäkin oli muuan rouva Scilly'n tavallisia lauseita, mutta

Henrietten mielessä sekin sai aivan toisen merkityksen. Hänen
halunsa lähestyä alttaria saadakseen siitä ylenluonnollista apua oli
niin valtava, että kun tohtori Teresi kolmantena päivänä tuli häntä
katsomaan, hän tapasi hänet ylhäällä ja täysin puettuna ulosmenoa
varten. Kun Henriette pyysi häneltä lupaa mennä kirkkoon, niin
tohtori heti suostui kreivittären suureksi hämmästykseksi.

— "Hän palajaa sieltä terveenä", vastasi tohtori Teresi kreivittären

vastaväitteisiin, kun he pääsivät kahdenkesken. "Hän kuvitteli
olevansa sairas, nyt hän kuvittelee paranevansa. Hermotautista ei
saa estää, kun hän päättää itseänsä parantaa…"

*****

Fysiologian tutkijalle se hengenhätä, jossa Henriette oli järkensä

menettää, ei ollut muuta kuin hermokohtaus, johon nuori tyttö oli
sairastunut niinkuin hän siitä paranikin "subjektiivisen hypnotismin
ilmiön" vaikutuksesta. Tämän selityksen olisi tohtori epäilemättä
antanut äidille, jos hän olisi luullut tämän kykenevän uudenaikaisen
tieteen oppisanastoa käsittämään. Sellaisten tieteellisten hypoteesien
heikkous on siinä, etteivät ne meille selitä, mitkä sielun pohjalla
toimivat vaikuttimet sellaisia ilmiöitä aikaansaavat. Miksikä
muutamissa ajatuksissa on lohdutusta ja jalostamisvoimaa? Miksikä
turvaudumme muutamina hetkinä niihin eikä muihin? Mikä vaikuttaa
sielussa sitä sankarimaisuutta, joka marttyyriksi kehittää? Mitä
rukouksessa tapahtuu ja mitä armo on, mitä tuo rauhan lahja, joka
suo meille onnea ihmisluonnon perusvaistojenkin pettäessä?
Tieteellä, olkoon se minkä nimellinen tahansa, joka selittää
henkisenkin elämämme pelkäksi koneen toiminnaksi, on vielä nuo
kysymykset vastaamattomina edessään. Se voi seurata ajatuksen
jaksoja. Se voi määritellä fyysillisten olosuhteiden vaikutuksia. Mutta
sen täytyy tunnustaa neuvottomuutensa sellaisten ilmiöiden
sattuessa, jotka nähtävästi eivät johdu mielenvikaisuudesta eivätkä
ruumiillisesta sairaudesta, koska järki niistä huolimatta tuntuu olevan
täydellisessä tasapainossaan, henkinen terävyys kunnossaan ja
ruumiillinen terveys täydelleen palannut, niinkuin se joskus
uskovaisille palajaa heidän nauttiessaan pyhää sakramenttia. Kun
Henriette oli polvillaan tuomiokirkon pienen kappelin nurkassa, otsa
käsien varassa, otettuansa vastaan pyhän ehtoollisen, hän tunsi
sieluunsa virtaavan valontulvan, joka johtui synninpäästön
vaikutuksesta, minkä kautta hän tunsi vapautuneensa vähimmistäkin
synneistä, ja nauttimansa Kristuksen ruumiin ja veren vielä
valtavammasta vaikutuksesta. Ääretön hellyyden tunne täytti hänen
sydämensä, ja tällä sanomattoman hartauden hetkellä, jolloin hän
niinkuin ainakin ripillä käydessään tunsi täydellisesti yhtyneensä
ulkoapäin häneen tulleeseen voimaan, hän kohosi aivan haltioihinsa
mielikuvituksessaan syntyneen näyn johdosta, näyn, joka pian
hälveni, mutta jossa oli tarpeeksi lakkauttamaan hänen sielunsa
väristyksen. Hän oli näkevinänsä kentän ja sen keskellä Vapahtajan,
kasvot verisinä, hartiat ristin painamina, vaeltamassa Pääkallon
paikan kamalaa tietä. Herra kääntyi, ja samoin kuin pyhän
evankeliumin liikuttavan kertomuksen mukaan taivaallisen Herran
katse sattui Pietariin, tuntui se nyt sattuvan häneenkin, hänelle
varmuutta luvaten. Vaikkei sanaakaan lausuttu, puhuivat nuo katseet
hänelle selvää kieltänsä. Ne sanoivat, että hänen oli sallittu lunastaa
lemmittynsä sielu. Ne lupasivat hänelle, ettei mitään hukkaan menisi
hänen kyynelistään, hänen rakkaudestaan, hänen uhrauksestaan.
Näky katosi, mutta nuori tyttö oli tehnyt päätöksensä ja tehnyt sen
niin suurella ilolla, että hän ensimäisen kerran petti äitinsä
tarkkanäköisyyden. Kun Henriette palasi kirkosta, kirkasti sellainen
onnenheijastus hänen kasvojansa, että kreivitär suuteli häntä
sanoen:
 — "Kuinka olenkaan onnellinen! Näen että olet antanut
anteeksi!…"

— "Olen, äiti, totta on, että olen antanut anteeksi." Äiti jatkoi:

— "Silloin kai saan hänelle kirjoittaa?"

— "Sanoitte, että olen vapaa päättämään itse", sanoi nuori tyttö

hänen kysymystänsä kierrellen. "Päätökseni on tosin tehty ja
ainiaaksi. Mutta se ei ole sellainen kuin luulette… Olen antanut herra
Nayrac'ille anteeksi, mutta minusta ei koskaan tule hänen
vaimoansa."

— "Mahdotonta", huudahti äiti. "Ethän toki niin ajatelle! Sinähän

rakastat häntä. Hän rakastaa sinua. Teitä ei ole erottamassa muu
kuin tuo hänen entisyytensä virhe, joka ei kuitenkaan voi koko
teidän tulevaisuuttanne turmella…"

— "Toistan vielä, ettei minusta tule hänen vaimoansa", sanoi

Henriette, "ja se on yhtä totta, kuin ettei sydämessäni ole mitään
vihaa häntä kohtaan. Näettehän, että puhun teille hourailematta,
kiihottumatta, vihastumatta… Mutta päätökseni on järkähtämätön…"

Äiti ei vastannut alussa mitään. Hän ymmärsi, että tätä

horjumatonta tahdonlujuutta ei käynyt sanoilla voittaminen. Hän
hämmästyi sitä ja peljästyi, niinkuin ainakin se, joka törmää päätöstä
vastaan, jonka hän huomaa voittamattomaksi, ymmärtämättä sen
perustetta. Hän ei uskaltanut sen enempää tyttäreltään kysyä, jottei
tarvitsisi kuulla hänen lausuvan vieläkin vakavampia sanoja, ja hän
sanoi:
 — "Olenhan tosin antanut sinulle vapauden päättää, mutta jos
vielä sinulta pyytäisin yhden viikon miettimisaikaa, ennenkuin
ilmoitan päätöksesi Francis'lle?…"

— "Viikon tai enemmänkin, niinkuin vain tahdotte", vastasi

Henriette. "Minun vain on kauemmin kärsiminen, sillä tunnustan,
että minusta on hirveätä jäädä Palermoon keskelle näitä muistoja.
Minä vain puolestani pyytäisin teiltä kaksi asiaa, jos tahtoisitte olla
hyvä nyt niinkuin ainakin…"

— "Mitkä sitten, lapsi raukkani?" sanoi rouva Scilly. "Tiedäthän,

että antaisin viimeisen verenpisaranikin sinun onnestasi…"

— "No niin", sanoi nuori tyttö, "pyytäisin, että ensiksikin

lähtisimme Sisiliasta pois tämän viikon kuluttua…"

— "Siihen mielelläni suostun", vastasi äiti. "Olihan minun lupa

valita joko Palermo tai Alger. Lähdemme täältä suoraan laivalla
Tunisiin. Matkahan ei ole rasittava nyt, kun olen terve, ja käsitänhän
liiaksikin hyvin, ettet voi enää täällä viihtyä, koska minunkin olisi
täällä paha ollakseni… Entä toinen pyyntösi?…"

— "Tahtoisin", sanoi Henriette, "liittää kirjeen siihen kirjeeseen,

jolla aiotte ilmoittaa herra Nayrac'ille, että annan hänelle hänen
sanansa takaisin…"

— "Siinäkin asiassa lupaan noudattaa mieltäsi", vastasi kreivitär,

"mutta toivon vasten tahtoasi, että saan kirjoittaa Cataneen aivan
toisenlaisen kirjeen ja että kolmin saamme lähteä Algeriin…"

— "Tiedän, ettei niin ole käyvä", vastasi nuori tyttö; ja kun hän
tarttui äitinsä käteen sitä kiitollisesti suudellakseen, tämä huomasi,
ettei hänellä enää ollut sormessaan kihlasormuksen sinistä safiiria.
XII.

ONNENSA RAUNIOILLA.

Kokonainen viikko! Seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä tuntia

samanlaista tuskallista levottomuutta täynnä kuin hänen täällä
kaukana Palermosta ennenkin viettämänsä tunnit, siinä se, mitä
Francis'lle ilmoitti rouva Scilly'n kirje, joka oli kirjoitettu päivää sen
jälkeen, kuin Henriette oli päätöksensä äidilleen ilmoittanut. Mutta
tässä epävarmuudessa oli vielä toivolle sijaa, ja nuori mies oli täysin
suora vastatessaan niinkuin vastasi:

"Kiitän Teitä, että olette minulle voittanut jo tämänkin viikon

ajaessanne asiaani niin suurella ystävyydellä. Tiedänhän, että
minulla on Teissä harras puoltaja näinä päivänä, joiden
hirvittävää tuskaa koetan kestää. Toivon jaksavani kestää.
Voimat eivät onnettomuudessa niinkään petä kuin luulisi,
varsinkaan ei, kun tämä onnettomuuden takana vielä piilee
sellaisen lohdutuksen mahdollisuus…"

Koko hänen sydämensä ilmeni näissä muutamissa lauseissa. Niissä

oli toivottomuutta ja rohkeutta, nöyrää alistumista ja
kuumeentapaista levottomuutta, ja näiden sekavien tunteiden vuoksi
hänen olisi käynyt mahdottomaksi kestää elämää muunlaisessa
ympäristössä kuin tässä omituisessa kaupungissa, johon olosuhteet
olivat hänet kahlehtineet. Hän muisteli sittemmin jonkinlaisella
mielihyvällä pitkiä ja yksinäisiä matkojaan Catanen jylhäluontoisella
alueella, joka leviää suunnattoman tulivuoren ja meren rannan
välillä. Elämän ahdistavina ratkaisuhetkinä meitä ympäröivä luonto
vaikuttaa meihin joko tyynnyttävästi tai ärsyttävästi, riippuen siitä,
onko sisällinen mielentilamme sen kanssa sopusoinnussa vai ei. Yhtä
masentavasti kuin Palermon selkeä ja hymyilevä taivas oli
vaikuttanut häneen hänen sisällisten taistelujensa ja ahdistavien
tuskiensa aikana, yhtä täydellisesti Etnan karut vuoriseudut
soveltuivat hänen nykyisten ajatuksiensa kanssa yhteen. Tässä
harmoniassa oli hänelle, jos ei odotuksen kalvavan kuumeen
lauhtumista, niin ainakin sitä tyyntymistä, jonka meissä vaikuttaa
yksinäisyys kaihoamme kuvaavan maiseman keskellä. Hänen oli
tapana heittäytyä ajurin vaunuihin ja mainita joku nimi, mikä
hyvänsä, sillä hän tiesi varmaan, että, ajoipa minne tahansa, hän
saapui johonkin paikkaan, jossa hänen oli hyvä viipyä ja unelmoida.
Niin pian kuin hän joutui kaupungista ulos, tiesivät seudut hänen
ympärillään kertoa muinaisten ja nykyisten tulenpurkauksien
mahtavia tarinoita. Siinä oli mustia paasia, vuoren purkamia
kivettyneitä laavavirtoja, jotka ulottuivat meren rannalle asti ja joihin
siniset aallot särkyivät yksitoikkoisesti kohisten. Siinä oli rotkoja,
missä kasvoi suunnattoman suuria aloe- ja kaktuskasveja tummien
kalliolohkareiden ja muinaisen tulivirran jättiläiskokoisten, kiveksi
hyytyneiden laineiden sekasorrossa. Siinä oli viinipuita, nuoren
tammen paksuisia, mustasta tuhkapellosta kasvaneita. Ja yhä vain
hiekkaa ja laavaa, laavaa ja hiekkaa vuorotellen, todisteita tulivuoren
keskeytymättömästä työstä, Mongibello-vuoren, kuten sitä
sisilialaisten puoleksi arabialaisella murteella nimitetään. Tästä
maaperästä, jota syvällä urisevat tulenhenget yhäti hätyyttävät
maanjäristyksellä, nousee joka taholla rehevässä runsaudessa
oranssi-, sitruuna- ja kastanjapuita, puhkeaa kirjavakukkaisia
puutarhoja, kohoaa heleä värisiä huviloita, ikäänkuin kuvatakseen
elämän itsepintaista taistelua vuoren hirviömäistä, hehkuvaa kitaa
vastaan, jonka ilman kirkkaana ollessa huomaa, savun peittämänä,
valkeina hohtavien lumihuippujen yläpuolella. Peninkulmia nuori mies
näin ajeli hukuttaen katseensa näihin avaruuksiin, joissa
vuosisatojen halki luonto, synnytystuskien kouristamana, yhä jatkaa
luomisen työtä, ja tämä traagillisesti särkynyt seutu tuntui hänestä
silloin hänen oman halvan kohtalonsa jättiläismäiseltä kuvalta.
Niinkuin näiden ruusuja kasvavien puutarhain, näiden hedelmiä
kypsyttävien puistojen, näiden vaaleiksi maalattujen huvilain yli
tulivirta äkkiä saattoi vyöryttää hehkuvat laineensa kuivaten
polttavalla hengityksellään taimet ja puistot, hukuttaen kiehuvaan
kuohuunsa talot, peittäen hedelmättömien laavakenttien alle seudun,
johon ihmistyö luuli onnekkaan ja turvallisen kotilieden
rakentaneensa, niin oli entisyyden kidasta, josta hän oli luullut tulen
ainiaaksi sammuneen, kohonnut hävityksen tulva, joka poltti ja
raiskasi sen onnen keitaan, missä hän jo luuli löytäneensä suojan
sammuneelle nuoruudelleen; eivätkä jylhät, kallioiset erämaat, missä
hän aikansa kuluksi harhaili, olleet autiommat kuin hänelle
häämöttävä tulevaisuus, jos kohtalo hävitystyönsä loppuun suoritti.
Tuossa melkein ylenluonnollisessa yhtäläisyydessä tämän seudun ja
hänen oman onnettoman kohtalonsa välillä oli hänelle jonkinlainen
katkera nautinto, jota hän yhä pyrki lisäämään etsien yhä karumpia
ja yksinäisempiä paikkoja. Hän laskeutui vaunuistaan ja meni
johonkin kohtaan, josta hän yhtaikaa saattoi nähdä vuoren ja
kaukana siintävän meren. Siinä hän heittäytyi pitkälleen tulivuoren
muinoin siihen viskaamalle kalliolohkareelle, ja keskellä tätä erämaan
yksinäisyyttä hän vajosi loppumattomiin haaveiluihin.

*****

Mitä muistoja tämmöiset hetket hänessä herättivätkään!

Loppumattomasti hän niitä tarkasteli sillä objektiivisuudella, johon
olemme varsin taipuvaiset silmäillessämme luonnon laajoja
näköaloja. Hänestä melkein näytti, että nuo tapaukset ja
kokemukset, jotka näin johtuivat hänelle mieleen, eivät
koskeneetkaan häntä itseään, vaan jotakin toista, niin
hämmästyttävän tarkasti ja terävästi hän saattoi seurata pitkin
matkaa omien tekojensa ja tunteittensa yhtenäistä sarjaa. Hänen
elämänsä taulun näin hänen eteensä levetessä hänessä syntyi
toinenkin tunne, joka oli hänelle vallan uusi, tunne, jonka
esiintyminen ihmisessä osoittaa hänen joutuneen elämän
huippukohtaan, josta laskeutuminen alkaa, johon nuoruus loppuu ja
josta vanhuus ja haudantakainen ranta alkaa häämöttää. Hänelle
kävi selväksi, että hän oli elämänsä elänyt, että hän jo oli
onnettarelta saanut osansa, olipa se sitten hyvä tai paha, että hän oli
kokenut kaiken, mitä elämässä on kokemista, sekä surun että ilon, ja
että hän varsinkin oli kannettavakseen koonnut tarpeeksi
vastuunalaisuutta lyhytaikaisen tulevaisuutensakin varaksi. Pitkältikö
sitä vielä oli kestävä? Sittenkuin hän oli oppinut Henrietteä
rakastamaan, muutamia kuukausia sitten, hän oli elpyvän
nuoruutensa innostuksessa unhottanut muinaiset
rakkauskokemuksensa. Entinen avionrikkoja ja elostelija oli
kadonnut, ja sijaan oli astunut nöyrä ja rakastunut sulhanen,
vakavan neitosen vakava ihailija. Hän oli täydellä todella luullut
juoneensa nuoruuden lähteestä ikuista nuoruutta. Kuinka olikaan
hän voinut sellaista kuvitella, kun hän oli niin vanha, kun hänellä oli
kannettavanaan entisyytensä muistojen taakka, noiden muistojen,
jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä niin läheisiltä, että melkein
olivat hänen kätensä kosketeltavissa? Näistä hän siirtyi niihin
tapauksiin, joista hänen kohtalonsa nykyinen käänne johtui. Juuri se,
mikä niissä oli ollut mahdotonta edeltäpäin arvata, sai hänet
valtavimmin huomaamaan käsittämättömän sallimuksen niissä
suorittaman ohjaustyön. Hänet valtasi uudelleen tuo tunne, joka oli
hänessä kerran kohonnut hänen Monrealella vietetyn yönsä
kestäessä, se nimittäin, että on olemassa salaperäinen, rikoksellisten
onnea kadehtiva kostonhenki, jonka uhkaava käsi yhä on ojona.
Turhaan hänen järkensä vastusteli sellaista ajatusta. Olihan hänkin,
oman aikansa lapsena, asettunut sen filosofian ja tieteen kannalle,
joka kieltää kaitselmuksen ohjauksen maailman menossa ja tietysti
vielä suuremmalla syyllä yksilön halvassa ja vähäpätöisessä
kohtalossa. Francis koetti itselleen todistaa, että kaikki oli ollut vain
satunnaista niissä ristiriitaisissa tapauksissa, joita hän ei voinut
paeta. Satunnaista oli ollut, että rouva Scilly ja rouva Raffraye
kumpikin olivat sairastuneet samaan tautiin, satunnaista sekin, että
kaksi lääkäriä sadan peninkulman matkan päässä toisistaan kumpikin
oli sairaalleen määrännyt talvenviettopaikaksi saman kaupungin,
vaikka on niin monta muutakin tarkoitukseen sopivaa paikkaa
olemassa; satunnaista oli ollut, että matkakäsikirjojen ohjeet olivat
johtaneet kummankin naisen samaan hotelliin, satunnaista että
pikku Adèle niin hämmästyttävästi muistutti Julie siskoa, että luuli
tämän ilmielävänä näkevänsä. Satunnaista oli ollut, että Henrietten
epäluulot olivat heränneet, että ne olivat varmistuneet hänen
kohdatessaan pienokaisen puutarhassa ja vihdoin niin masentavasti
osoittautuneet oikeiksi hänen vahingossa kuuntelemansa
tunnustuksen kautta. Mieletöntähän olisi ollut otaksua, että jokainen
tämän tapausverkon silmukoista olisi ollut kostoa harjoittavan,
korkeamman voiman kutoma. Ja eihän tuossa kostossa ollut
täydellistä oikeuttakaan, koska se kohtasi hänen lemmittyänsäkin,
joka ei kumminkaan ollut mitään rikosta tehnyt. Näin hän mietiskeli
kohdataksensa yhtä voittamattomana ja eheänä tuon vakuutuksen,
että hän vain pelkästä tietämättömyydestä selitti satunnaisiksi kaikki
ne todelliset ja salaperäiset vaikuttimet, joista hänen onnessaan
tapahtunut käänne oli johtunut. Jos hän jätti lukuunottamatta sen,
mikä koski Henrietteä, niin täytyihän hänen myöntää, että, mitä
häneen itseensä tuli, kaikki oli täydelleen ansaittua. Mitä merkitystä
on tuossa sanassa "sattuma", kun mahdollisten tapauksien kirjavasta
sarjasta yksin ne tapahtuvat, jotka tapahtuisivat, jos niiden
jakeleminen olisi kaikkivaltiaan tuomarin tehtäväksi annettu. Sitähän
ne vain olivat toimittaneet, nuo toinen toistaan seuraavat sattumat,
että olivat asettaneet vastakkain hänen nykyisyytensä ja
entisyytensä, puhtauden ihanteen, johon hän pyrki, jota hän
tavoitteli, ja hänen tahraantuneen menneisyytensä. Omat
tekonsahan hän vain oli nähnyt ruumistuneina toiselta puolen
naisessa, jonka rakastajana hän oli ollut, ja toiselta puolen lapsessa,
joka oli heidän liitostansa syntynyt. Eikä tuo nainen mitään
kostontuumaa hautonut, eikä tuo lapsi tietänyt häntä isäkseen.
Heidän vain tarvitsi näyttäytyä, ja heti oli hänen entisyytensä, josta
hän oli luullut kokonaan vapautuneensa, kohonnut hänen eteensä.
On siis totta, ettei voi elämäänsä uudelleen elää. On siis totta, että
menneisyytemme yhä meitä vainoo tulevaisuudessammekin. Onko
siinä rikosta, että koettaa, huomattuansa oman kurjuutensa ja
pyrittyänsä niin rehellisesti sen loasta puhdistautumaan, valmistaa
uutta kevättä itselleen hakemalla toisen puhtaasta ja lempeästä
sydämestä sitä, mitä ei enää omasta sydämestään löydä eikä toivo
vastakaan löytävänsä? Onko ainoatakaan miestä, joka olisi elänyt
niin, ettei hänen tarvitsisi punastua kihlattunsa edessä, jos tämä
kihlattu on mitä Henriette oli, kihlattu morsian sanan todellisessa
merkityksessä, puhdas neitonen, jolle voi sanoa sydämensä
pohjasta: "Sinua olen hakenut harhaan eksyessänikin"? Tästä
tilinteostaan, jota Francis ei olisi voinut tarkemmin toimittaa
kuolemankaan lähestyessä, hänelle kävi selväksi, ettei hänellä ollut
oikeutta verrata itseään noihin muihin miehiin. Hän näki nyt
kihlausliittonsa kaiken luonnottomuuden yhtä selvästi kuin hän oli
ollut sokea Henrietteen sitoutuessaan. Epäilemättä hän oli ollut
täysin rehellinen lupautuessaan Henriettelle, mutta kaikesta
huolimatta oli siinä ollut hänen entisyyttänsäkin hiukkasen, tuossa
hänen päätöksessään liittää sammuva nuoruutensa tuohon
nuoruuden sarastukseen. Hänen kuumeentapaisessa
innostuksessaan tätä liittoa solmiessaan oli ollut ikäänkuin liian
virkeiden muistojen pakenemista. Rakkautta hän oli rakastanut
enemmän kuin rakastettua. Paulinen aikaisen haaveilijan viimeisiä
toiveita siinä oli ollut, niin voimakkaita, että ne häntä itseänsäkin
huumasivat. Viidenneljättä vuoden iässä hän oli yhä vielä sama
haaveilija. Tuo sama kiihkeä tunnenautintojen tapaileminen,
mielenliikutuksien himoaminen oli hänet sitonut Henrietteen niinkuin
ennen toiseenkin. Hän oli astunut avioliittoa kohti samoin kuin ennen
avioliitonrikkomiseen, tuon saman rakkauden rakastamisen ajamana,
joka kummassakin tapauksessa oli hänessä tukehduttanut
omantunnon äänen. Epäröimättä hän nyt itseään tuomitsi.
Epäröimättä hän tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut oikeutta mennä
kihloihin, ennenkuin oli täysin selvillä siitä, ettei häntä enää vihat
eivätkä omantunnonvaivat liittäneet Paulineen, ja sitten — ja ennen
kaikkea — ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia pikku Adèlea
kohtaan. Ummessa silmin hän oli tuon uuden tunteen valtaan
heittäytynyt, ja siinä oli hänen rikoksensa Henrietteä kohtaan. Hän
oli kääntänyt katseensa pois sydämensä kurjuudesta, joka olisi
voinut hänelle muistuttaa, ettei hänen vapautensa ollut niinkään
taattu. Voi, eihän hän edes tiennyt, olivatko nuo entiset tunteet niin
täydellisesti sammuneetkaan! Nyt hän ymmärsi, mutta liian
myöhään, että muutamat henkiset taudit kieltävät onnetonta
uhriansa tartuttamasta tautiansa toiseen sieluun. Hänen kuritta
kehittynyt sielunsa, jossa ei ollut tahdonlujuutta ja joka häilyi
kaikkien vaikutuksien alaisena, oli menettänyt sen
itsensähillitsemisvoiman, joka yksin oikeuttaa vakavan ja sitovan
välipuheen tekemiseen. Tästä seurasi, että hänen sielussaan, samoin
kuin on laita muutamissa turmeltuneissa elimistöissä, haavat eivät
voineet kasvaa umpeen. Jo ensimäinen koettelemus oli hänelle
tämän todistanut. Paulinen koskettamisesta syntynyt haava vuoti
vieläkin. Olisiko hänen isänrakkautensa niin voimakkaasti herännyt
vain siitä, että hän näki lapsen, jos ei hänen sydämessään vielä olisi
tuo toinen haava vuotanut? Peilatessaan oman sydämensä syvyyksiä
hän huomasi tunne-elämänsä hajanaisuuden, ja tämä sai hänet
kauhusta värisemään. Unhotusta hakeakseen hän silloin koetti siirtää
katseensa pois itsestään mahtavaan näköalaan, joka hänen
edessään leveni, mutta siinäkin hän vain tapasi itsensä. Hän näki
kaukana siintävän Calabrian meren, jonka ulappa välkkyi auringon
paisteessa. Laivoja liiteli sen pinnalla, täysin purjein, Afrikassa
syntyneitten tuulien ajamina. Keinuen ne kulkivat, aaltojen
pieksäminä, niinkuin hänenkin purtensa oli intohimojen pieksämänä
kulkenut, ja kun hän oli tahtonut laineitten niin kovasti heittelemästä
venheestään nousta rannalle pystyttääkseen siihen majansa, hän oli
sattunut sellaiseen maahan, missä maanjäristys oli kaikki kumoon
kaatanut. Siinä hän nyt virui onnensa pirstaleiden keskellä
odottaessaan lopullista häviötänsä, jos ei hän Henrietten
anteeksiannosta saisi viimeistä pelastuksen mahdollisuutta… Pelastus
siinä oli kyllä, mutta oliko siinäkään terveyttä? Voisiko hänen
onneton lemmittynsäkään hänelle suoda sydämen rauhaa, kun oli
tuo lapsi, tuo pikku tyttö, jonka isä hän tiesi olevansa? Ja jos tuo
avioliitto toteutuisi, voisiko hän silloinkaan, kun nojasi päänsä
vaimonsa povea vasten, unhottaa toisen kiusaantuneesta povesta
kohonnutta hätähuutoa, kuolemaa tekevän viattomuudenjulistusta,
joka oli niin ilmeisesti tosi ja joka väitti, ettei onneton ollut ansainnut
murtavaa iskua? Voisiko hän unhottaa poloisen riutunutta ja
surkastunutta ruumista, jota hän oli sylissään kantanut tuona tuskan
hetkenä ja joka oli todisteena hänen toimittamastaan
pyövelintyöstä? Voisiko hän unhottaa mennyttä elämäänsä, itseänsä
unhottaa? Oi, tulipatsas, joka maan kohdusta ilmaan kohoaa luoden
hävitystä ympärilleen, tuntuu kyllä kauhistuttavammalta kuin
ihmissieluun kätketty liekki, joka kenenkään näkemättä kuihduttaa
sydämen onnen. Mutta tämän tuottamat salaiset tuhotyöt, jotka
eivät mitään näkyviä jälkiä jätä, ovat sittenkin traagillisimmat ja
vastustelevat voimakkaimmin painajaisen houreesta kohonnutta
ajatusta, että taivas olisi tyhjä, maailma tuomaria ja lohduttajaa
vailla!

*****

Vaivoin olivat vierineet nuo surulliset hetket, viikon päivät

verkalleen venyneet näissä mietteissä. Rouva Scilly'n lupaama
odotusaika oli lopussa, ja sen kestäessä ei Francis ollut saanut
kreivittäreltä kuin yhden kirjeen, joka vielä kehotti toivoon ja
rohkeuteen. Muuten hän ei ollut kuullut mitään Palermosta eikä
tulevaisuuttansa koskevista asioista. Muutamat ihmiset yhä piintyvät
sallimususkossaan, kuta vakavampia, heidän etuansa koskevia
asioita on tekeillä. Francis'ssakin kaikki yksinäisyyden synnyttämät
ajatukset yhä vain tiivistivät sitä fatalismin usvaa, jossa hän hapuili.
Ja mahdotontahan hänen olikin itse missään suhteessa kohtalonsa
kulkua suunnata, kun hänen näin oli täytynyt luovuttaa ohjakset
toisten käsiin ja itse heretä toimettomaksi. Olisiko hän voinut
Henrietten vastarintaa voittaakseen löytää liikuttavampia sanoja kuin
tuo vakava ja hurskas äiti, joka antamalla hänelle anteeksi oli
tyttärelleen todistanut, minkä verran katuva ansaitsi sääliä? Hän
luotti melkein taikauskoisesti tähän jaloon naiseen, jota hän oli
luullut niin leppymättömän ankaraksi ja joka päinvastoin oli hänelle
osoittanut niin suurta laupeutta; ja vaikka hänen sisällinen
väristyksensä kävi yhä tuskallisemmaksi, kuta pitemmälle viikko
kului, hän sittenkin vielä toivoi sen verran lievennystä huoliinsa, kuin
hänen ylipäänsä oli sallittu toivoa. Mutta kun hän ei kahdeksannen
päivän aamuna saanut kreivittäreltä mitään sähkösanomaa, jossa
olisi ollut hänelle kehotus iltajunassa saapumaan, hänen pelkonsa
alkoi käydä niin tuskaiseksi, että hänen täytyi itse sähkösanomalla
tuota vastausta kiirehtiä. Mihin mielentilaan hän joutuikaan, kun hän
vastaukseksi tähän sähkösanomaansa sai kehotuksen odottamaan
samana päivänä Palermosta lähetettyä kirjettä. Rouva Scilly ei siis
heti voinut kutsua häntä takaisin. Hän ei sanallakaan kosketellut
lopullista ratkaisua eikä sitä tulosta, minkä hän oli
puoltajatoimessaan saavuttanut. Olivatko äidin neuvot ja varoitukset
siis rauenneet tyhjiin? Vai olisiko Henriette pyytänyt pitempää
miettimisaikaa? Mikä salaisuus piili tuon äänettömyyden takana?
Kyllä Francis jo luuli tuntemiskykynsä tylsyneen kuusi viikkoa
kestäneen hirvittävän rauhattomuuden aikana. Mutta vaikka hän oli
suuresti kärsinyt, niin ei hän sittenkään koskaan ollut niin kärsinyt
kuin sinä yönä, joka oli tuon sähkösanoman tulon ja kirjeen
saapumisen välillä. Kun hän vihdoinkin, yökautisen kuumeen
kestettyään, sai kirjeen käteensä, kuinka vapisikaan hän kuorta
avatessaan. Hän näki, että siinä oli aivan lyhyt kirje rouva Scilly'ltä ja
toinen, sulkematon kirjekuori, jossa ei ollut mitään osoitetta.
Ensimäiset, rouva Scilly'n kirjoittamat sanat hämmästyttivät häntä
niin suuresti, että hänen täytyi istuutua, ja silmät kyynelten
sumentamina hän luki nuo muutamat lauseet, jotka olivat ratkaisevat
niinkuin kuolemantuomio ja joissa käsialakin osoitti lähettäjän
valtavaa mielenliikutusta:

"En voi kirjoittaa Teille mitään tänään, rakas Francis. Olen

epätoivoissani. Tähän suljettu kirje, jonka olen ottanut
lähettääkseni, ilmoittaa Teille, mitä olen huomannut
Henrietten ajattelevan. Kaikki mitä äiti voi sanoa tyttärelleen
kumotaksensa hänen päätöksensä, vaikkapa oman henkensä
kaupalla, sen olen hänelle sanonut. Kaikki on tyhjiin rauennut.
Ylihuomenna lähdemme täältä Tunisiin ja sieltä Algeriin.
Ennen lähtöäni toivon jaksavani lähettää Teille seikkaperäisen
selonteon viimeisestä, Teitä koskevasta keskustelustamme ja
niistä syistä, jotka ovat hänet tähän purkamiseen johtaneet.
En vieläkään voi suostua pitämään niitä peruuttamattomina,
yhtä vähän kuin voin suostua katsomaan ratkaiseviksi hänen
uskonnollisesta kiihkosta syntyneitä tuumiansa, joihin pelkään
vasten tahtoani johtaneeni hänet. Toisia tietoja olin toivonut
voivani Teille lähettää, ja kun ajattelen, mitä mahtanettekaan
tuntea sillä hetkellä, jolloin nämä rivit Teille saapuvat, niin
liikutukseni käy niin valtavaksi, etten voi tänään Teille muuta
sanoa kuin tämän vakuutuksen, johon tahtoisin panna koko
sydämeni: ajattelen Teitä niinkuin äiti poikaansa.

Louise Scilly."

Nuori mies luki yhä uudelleen nämä lauseet, jotka olivat niin
lyhyet, mutta joissa hän huomasi niin vilpitöntä ja sääliväistä
ystävyyttä, että jos ei se kyennyt hänen puoliansa pitämään, niin
vastarinta varmaankin oli voittamaton. Mitä mahtoikaan tuo toinen
kirje kätkeä? Hän ei uskaltanut sitä avatakaan, niin suuresti hän
pelkäsi kouraantuntuvaa todistetta Henrietten tunteiden
muuttumisesta. Jo ensimäisestä sanastahan oli käyvä selville, kuinka
täydellinen tuo muutos oli, siitä nimittäin, miksikä Henriette häntä
kirjeessään nimittäisi. Mutta täytyihän hänen kumminkin lopuksi
avata kirje, ja sen sisällys vihdoinkin sammutti hänen toivonsa liekin,
joka kreivittären kirjeestäkin huolimatta vielä oli heikosti palanut.
Henriette kirjoitti:

"Olen rukoillut Ristiinnaulitun kuvalta rohkeutta voidakseni

kirjoittaa mitä minun täytyy sille, jonka nimeä kerran uneksin
saavani kantaa, sille, jota olen rakastanut niinkuin en koskaan
enää ole rakastava, ja hänen tulee tietää, että vaikka minut
hänestä erottaa mitä peruuttamattomin päätös, niin hän on
aina äitini jälkeen oleva sydäntäni lähinnä. Hänen tulee tietää,
ettei hänen morsiamestaan enää tässä maailmassa toisen
morsiameksi ole. Tahdon pysyä hänelle uskollisena aina
hautaan saakka, vaikka tosin en maailman käsityksen
mukaan. Mutta voin itsestäni sanoa, kuten opetuslapsilleen
sanoi taivaallinen ystäväni ja lohduttajani, jonka kuva on
tässä edessäni: 'En ole enää tästä maailmasta.' Jos minulla ei
olisi velvollisuus täytettävänä hellää ja hurskasta äitiäni
kohtaan, niin sanoissani voisi olla enemmän todellisuutta,
mutta ei enemmän totuutta. Tässä hengessä tämä kirjeeni on
kirjoitettu, ja tahtoisin että se, jonka käsiin se muutamien
tuntien kuluttua joutuu, ottaisi sen samoin vastaan, että
hänessä sitä lukiessa heräisi tuo outo tunne, joka suopi arvoa
ja juhlallisuutta kuolleen käskylle. Minulla on kenties oikeus
tätä vaatia, sillä jos kärsimys pyhittää kuoleman, niin minä
luulen, että olen kärsinyt niin paljon kuin ihminen voi kärsiä.
Ainakaan en koskaan ole voinut suurempaa kärsimystä
kuvitella.

Vaikka nämä ovat kovia sanoja kuunnella ja vielä kovempia

sanoa, niin minun täytyy niissä pysyä, sillä minun tulee puhua
niinkuin puhuisin itselleni, niinkuin omatuntoni vaatii. Niin,
tämä kärsimys on ollut kauhea, sillä minun on äkkiä, ilman
valmistusta, ollut pakko tunnustaa, että kuukausmääriä olin
elänyt unelmassa ja etten tietänyt mitään hänestä, jota
rakastin, en mitään hänen entisyydestään ja tuskinpa mitään
hänen luonteestaankaan. Hän oli pitkien vuosien kestäessä
tuntenut toisia tunteita, kokenut iloja ja suruja, joista minä en
mitään tiennyt. Hänen muistoaan painoivat sellaiset teot,
joihin en olisi voinut luulla kunnon miehen kykenevän ja jotka
vielä tälläkin hetkellä tuntuvat minusta niin mahdottomilta
uskoa, että jos eivät niiden surkeat seuraukset minua niin
armottomasti ruhjoisi, niin en vieläkään niitä todeksi uskoisi,
vaan vieläkin luulisin niitä hirvittävän unelman houreiksi. Minä
en hänen arvostelijaksensa kohoa. Minä en häntä tuomitse.
Olen äitini sanoista ymmärtänyt, ettei hän ole nuorista
miehistä ainoa, jonka entisyys kätkee sellaisia salaisuuksia,
vaan että useimmat päinvastoin ovat hänen kaltaisiansa. Olin
luullut häntä muita paremmaksi. Olin ollut niin ylpeä hänestä,
niin ylpeä hänen sielunsa jaloudesta, niin täydellisesti
vakuutettu siitä, että olisin voinut tietää hänestä kaikki,
seurata hänen elämäänsä tunti tunnilta, hetki hetkeltä, ennen
niinkuin nytkin — niin, tietää hänestä kaikki, saadakseni vain
jokaisesta hänen teostaan, jokaisesta hänen pyrinnöstään yhä
enemmän rakkauden, kunnioituksen, ihailun aihetta. Ah,
olinhan kumminkin lukenut kirjoista, joita minun olisi pitänyt
uskoa, ettei maailman rakkaus muuta tarjoa kuin surua ja
pettymystä; olinhan lukenut, että on mieletöntä panna
toivonsa ja luottamuksensa kehenkään muuhun kuin
Vapahtajaan. Sen sijaan, oi Jumalani, että olisin tätä neuvoasi
noudattanut, kiitin sinua joka päivä siitä, että yksin minä olin
saanut rakastettavakseni ystäviä, jotka eivät luottamustani ja
toivoani pettäneet. Rakas, hyvä Jumalani, jos sokeasta
ylpeydestä sen tein, niin kyllä olenkin rangaistukseni saanut!
Olen nähnyt hänen valehtelevan, nähnyt lemmittyni
valehtelevan. Olen kuullut hänen tunnustavan tekoja niin
häpeällisiä, etten voi niitä unhottaa. Sain tietää, että hän oli
minua viikkomääriä pettänyt, osoittamatta minulle senkään
vertaa ystävyyttä, että olisi itse tunnustanut ja siten säästänyt
minulta tuon kauhistavan yllätyksen. Hän oli jakavinansa
meidän yksinkertaisen ja rauhallisen elämämme, vaikka
tämän ohessa salaa eli toista elämää. Tekopyhyyttä oli
jokainen hänen hymynsä, jokainen hänen katseensa, jokainen
hänen sanansa kokonaisen kuukauden kestäessä. En minä
mustasukkaisuudesta kärsi, vaikka minun kyllä on kauheata
ajatella, että hän on samat sanat muillekin sanonut eikä vain
minulle, että hän on toista rakastanut, niinkuin olen luullut
hänen minua rakastavan, ja ettei asia mitenkään, ei
mitenkään ole muutettavissa. Mutta tässä ei kumminkaan ole
pahimman tuskani aihe. Siinä se on, etten enää voi
kunnioittaa häntä, jota en ole herennyt rakastamasta.

Jos olen näin eksynyt valittamaan huoliani kirjoittaessani

sille, josta ne ovat lähteneet, niin en sitä tee kapinallisessa
mielessä, sillä olen suostunut kantamaan ristini. Vaan olen
sen tehnyt tietäen, että hän yksin voi huoliani lievittää
käyttäytymällä niin, että voin ajatuksissani häntä kohdella,
ellen niinkuin ennen, niin ainakin toisin kuin nyt. En minä
suinkaan tahdo kapinoida kärsimyksiäni vastaan: luulenpa
päinvastoin että niitä siunaan, jos niistä voi jotakin hyvää
koitua kolmelle onnettomalle, joista kaksi on rikoksellista ja
kolmas viaton. Vaikka minä sanoessani itseni irti hänestä, jolle
olin lupautunut, olen hänellekin antanut täyden vapautensa
takaisin, ja vaikka hänen ei siis tarvitse välittää tästä
viimeisestä pyynnöstäni, jonka olen aikonut hänelle lausua,
niin tiedän kumminkin, ettei kaikki ole ollut valhetta siinä
hellyydessä, jota hän on sanonut tuntevansa minua kohtaan,
ja ettei hän tätä viimeistä harrasta pyyntöäni hylkää… Hänellä
on kuljettavana tie, joka ei enää ole minun tieni, mutta jossa,
elköön hän sitä unhottako, kaikella sydämelläni, kaikilla
rukouksillani tahdon häntä seurata. Jos hän on voinut luulla
tahtoessaan antaa minulle elämänsä, että tuo elämä oli hänen
omansa, niin ei hän nyt ainakaan voi sitä luulla. On olemassa
lapsi, hento ja heikko tyttönen, jolla olisi oikeus turvautua
häneen, jos hänkin tietäisi kaikki. On olemassa onneton
nainen, jonka hän on syössyt kurjuuteen. Ei ole minun
soveliasta sanoa sen enempää, mutta jos kerran kuulisin, että
se, joka on ollut kihlattuni, on sovittanut mitä tuosta hirveästä
menneisyydestä vielä on ollut sovitettavissa, niin siunaisin,
toistan sen vieläkin, siunaisin sitä iskua, joka erottaessaan
meidät antoi hänelle tilaisuuden täyttää ehdottoman,
välttämättömän velvollisuutensa. Luotan niin suuresti tuohon
raamatunlauseeseen: 'Mitä ikinä te anotte Isältä minun
nimessäni, sen hän antaa teille', etten voi epäilläkään ettei
niin olisi käyvä. Olen päinvastoin täydellisesti vakuutettu, että
nuo kaksi sielua, jotka ovat toisilleen niin paljon pahaa
tehneet, pelastuvat siten, että tunnustavat
vastuunalaisuutensa kolmatta kohtaan, joka on ollut heidän
 koettelemuksensa ja josta heille kenties lunastus koituu. Niin,
olen rukoillut, että se tapahtuisi huolimatta kaikista esteistä,
jotka nyt näyttävät kumoamattomilta. Ainoa este, joka
minusta riippuu, on nyt hävinnyt, koska liittomme on
ratkaisevasti purettu. Ja toisetkin kyllä häviävät, sitä en
epäile, ja sinä päivänä en ole kyyneliäni katuva. Olen
kumminkin niitä paljon vuodattanut ja hyvinkin katkeria.
Mutta onhan ihmisiä, jotka antavat henkensä pelastaaksensa
sen, jota rakastavat. Voi kai samalla ilolla tarjota kyynelensä
sen hyvän lunastamiseksi, mikä on kalliimpi katoavaista
elämäämme. Semmoisiksi lunnaiksi olen tahtonut tarjota
tuskani. Sentähden olen luullut velvollisuudekseni paljastaa
todelliset ajatukseni ja tunteeni. Kiitän Jumalaa, että olen sen
jaksanut tehdä.

Henriette Scilly."

Tämä viaton ja kaunistelematon kirje, johon lapsi parka oli

tahtonut panna sydämestään kaiken, mikä suinkin oli mahdollista,
erosi niin suuresti siitä, mitä Francis oli odottanut, että hänen täytyi
lukea se useampia kertoja, ennenkuin tajusi olevansa täydessä
tolkussaan. Unennäköä se ei sittenkään ollut. Henrietten käsiala siinä
oli, hänen hieman avuttomat ja jäykät puhetapansa, kun hänen piti
ilmaista ajatusta, joka oli hänestä vaikea selittää, hänen
tuntemistapansa varsinkin ja hänen melkein sairaloinen
tunteellisuutensa, joka oli herkkä vähimmillekin vivahduksille. Hän oli
käyttänyt kolmatta persoonaa, jottei hänen olisi tarvinnut pahoittaa
Francis'n mieltä käyttämällä uutta nimitystä, sillä hän arvasi Francis'n
tätä pelkäävän. — Hänen uskonnollinen hartautensa, kärsimyksissä
ristinkantamiskiihkoksi kehittyneenä, oli hänet johtanut tähän
hurjaan haaveiluun, herättänyt hänessä tuon mielettömän tuuman
kehottaa lemmittyänsä menemään entisen rakastajattarensa kanssa
naimisiin. Niin, epäilemättä hän oli katkeria kyyneliä vuodattanut jo
kuvitellessaankin sellaista liittoa. Ja mikä hellyys tuossa
rakkaudentunnustuksessa, joka häneltä pääsi samassa hetkessä,
jolloin hän ainiaaksi luopui tämän rakkauden tuottamasta
suloudesta, vaikka hän vieläkin olisi voinut sitä nauttia!…
Ainiaaksiko?… Ajatellessaan että tämä kirje, josta virtasi viattoman ja
ihanan sielun valtavaa viehätystä, oli samalla jäähyväiskirje. Francis
tunsi joutuvansa sellaisen epätoivon raivon valtaan, joka nostaa
meidät kapinaan kuolemaakin vastaan. Se oli tuollainen silmitön
vimmanpuuska, joka pakottaa uhrinsa heittäytymään laivaan,
rautatievaunuun, hevosen selkään. Hänen täytyy lähteä liikkeelle
viipymättä, ajasta ja matkasta huolimatta, hänen täytyy rientää,
saapua kaipaamansa luo määräajan kuluessa. Avojaloin hän
sellaisina hetkinä juoksisi vaikkapa palavilla hiilillä joutuakseen
ajoissa puristamaan ystävän kättä, päästämään epätoivoisen
huutonsa: "Elä lähde, elä minua hylkää!…" Voimattomaksi
useimmiten tuo huuto jää, eikä se välttämätöntä eroa estä. Mutta
ilmoille sen kumminkin täytyy päästä. Francis katsoi kelloonsa.
Vähän vailla kaksitoista. Messinasta Palermoon kulkeva juna, joka
pysähtyi Cataneen, lähti kahden aikaan. Kymmenen aikaan hän oli
saapuva Continentaliin. Rouva Scilly ja Henriette olivat sanoneet
lähtevänsä ylihuomenna, aamusella. Olihan hänellä siis aikaa
viimeiseen otteluun… Pitkiltä hänestä tuntuivat nuo kaksi tuntia,
hitailta sisilialaisen pikajunan pyörät, kun hän oli noussut vaunuun.
Lentää sen olisi pitänyt, kiitää niinkuin linnut, jotka avaruutta
halkovat. Vaununsa avonaisesta ikkunasta hän näki niiden liitelevän,
itse istuessaan kalvavien huolien maahan sitomana. Ja sitten, kun yö
oli pimeyteensä upottanut maisemakuvatkin, jotka yksitoikkoisina
hänen ikkunansa ohitse vilahtivat, niin ettei hän niilläkään voinut
ajatuksiansa viihdytellä, mitkä kamalat aavistukset kohosivatkaan
silloin pimeyden tyhjyydestä häntä kiusaamaan, niin että hän vihdoin
kuvitteli sellaistakin, että juna suistuisi raiteilta tai tapaturma
keskeyttäisi matkan, ennenkuin hän ehti määräpaikkaansa! Hurjan
kärsimättömyytensä houreissa hän meni niin pitkälle, että kun hän
vihdoinkin huomasi onnellisesti saapuneensa perille ja astuvansa
Palermon asemasiltaa, tämä luonnollinen asia tuntui hänestä
odottamattoman hyvältä enteeltä. Vihdoinkin hän oli päässyt samaan
kaupunkiin kuin Henriette, päässyt häntä näkemään.

*****

Näissä mielettömissä matkoissa, joihin ryhdymme intohimoisen

tunteen pakosta, sentähden ettemme enää kestä eroa, on aina
lopulla hyydyttävä pettymyksen hetki, se nimittäin, joka lähinnä
seuraa perilletuloa. Päästyämme matkamme päähän
kärsimättömyydestä vavisten, järki melkein sekaisin palavan
innostuksemme kiihkosta, me törmäämme noita pieniä aineellisia
esteitä vastaan, jotka uudestaan erottavat meidät siitä, jota
rakkautemme etsii meidän noin vimmatusti rientäessämme.
Francis'hin nämä pienet hermostuttavat esteet vaikuttivat sitä
tuskastuttavammin, kun hänen oli kestettävä palvelijainkin
sanattomia huomautuksia. Ensiksikin siinä oli Continentalin
ovenvartia, jonka ilmeinen hämmästys pistoksena tunki nuoren
miehen vuotavaan sydänhaavaan. Hänen elämänsä draama, joka oli
kehittynyt hotellin, uteliaisuutta ja juoruja vilisevän talon keskellä, ei
voinut kokonaan jäädä palvelijain huomaamatta. Nayrac tiesi sen jo
edeltäpäin, ja tämä häntä vaivasi. Mutta enemmän vielä tuo tunne
yltyi hänen tavatessaan Vincentin, jonka hän kohta käski luokseen
pyytääkseen häntä toimittamaan kreivittärelle kiireessä kyhätyn
kirjelipun. Hänen pitkän kihlausliittonsa lämpimänä aikana tuon
vanhan sotamiehen tuttavallinen ystävyys oli häntä suuresti
miellyttänyt. Nyt sitävastoin uskollisen palvelijan kasvoissa kuvastuva
neuvottomuus ja hämmästys uudisti hänessä tuon tunteen, että
hänen sydämensä herkimmät ja arimmat salaisuudet olivat heitetyt
palvelijakunnan pohdittaviksi. Ja sitten, kuinka kaikki nyt oli
muuttunut! Ennen hän oli astunut rouva Scilly'n salonkiin niinkuin
omaansa, lupaa pyytämättä, ja nyt hänen täytyi vieraana
ilmoittautua! Hän oli palannut huoneeseensa odottamaan kirjeensä
vastausta. Osaston palvelijan tehdessä hänen vuodettaan ja toisen
sytyttäessä tulta Francis muisteli, miltä tämä huone oli näyttänyt
hänen saapuessaan tänne ensimäisen kerran Parisista kihlattuansa
tapaamaan, kuinka se silloin, kukkasien koristamana, oli iloisesti
hänelle hymyillyt aamun sinertävässä kirkkaudessa. Kuinka ikävältä
näyttikään se nyt kynttilöiden valossa ja epäjärjestyksessään, hänen
siihen nyt odottamatta palattuansa. Ja miksikä Vincent niin kauan
viipyi? Vihdoinkin kunnon mies palasi ilmoittamaan, että kreivitär
odotti. Mitä olisikaan hän antanut saadaksensa tietää, oliko
Henriettekin siellä!… Mutta hänen ei johtunut mieleenkään sellaista
kysyä. Etehisen ovi jo hänelle aukeni, sitten salin ovi. Tuon suuren,
paljastetun huoneen tyhjyys kouristi hänen sydäntänsä niinkuin
äsken hänen omankin huoneensa kolkkous. Yksi ainoa lamppu valaisi
sen alastomuutta, jonka silmiä loukkaava prameus kävi niin
tuntuvaksi nyt, kun siinä ei enää ollut noita naisellisesti aistikkaita
pieniä koristeita, jotka olivat antaneet sille elävän muotonsa. Kaikki
oli kadonnut: haalea väriset kankaat, jotka olivat verhonneet
uutuudesta loistavia, punaisella päällystettyjä huonekaluja,
muotokuvat, jotka painoivat persoonallisen leimansa vähimmänkin
pöydän tai kuvahyllyn nurkkaan, pienet koristekalut, jotka tässä
satunnais-asunnossa johtivat mieleen oman kodin lämpöä, kirjat,
jotka iltapuhteiden pituutta sulostuttivat, kukkavihkot, joiden
järjestämisessä Henrietten viehättävä kauneusaisti ilmeni. Keskellä
tätä Francis'n mielestä kammottavaa kolkkoutta seisoi kreivitär,
mutta yksin, kasvot levottomuudesta väristen.

— "Ah, lapsi raukkani", sanoi hän astuen nuorta miestä vastaan,

"ette siis ole kirjeitämme saanut?…"

— "Siksi että olen ne saanut minä olen tullut", vastasi tämä.

"Tahdon puhua neiti Scilly'lle vielä kerran. En voi erota hänestä näin,
eikä hänkään voi syytetyltä kieltää oikeutta puolustautua… Rukoilen
teitä, pyytäkää häntä ottamaan minut vastaan, viideksi minuutiksi
vain, teidän läsnäollessa… Sitten, lupaan sen kunniani kautta, en
enää koetakaan häntä lepyttää, päättäköön mitä tahansa, mutta
armosta, kerran vielä, viimeisen kerran…"

— "Voi", vastasi äiti päätänsä pudistaen, "olen juuri itse koettanut

häntä siihen taivuttaa, äsken, kun kirjelippunne sain… Te ette tiedä,
minkä horjumattoman päätöksen olen kohdannut. Hän väitti, ettei
hän enää aikonut mennä huoneestaan ulos, ennenkuin oli aika
lähteä laivalle. Enhän kumminkaan voi häntä pakottaa puhumaan
teille, ja te kai olette liiaksi hienotapainen voidaksenne häntä kadulla
lähestyä julkisesti, vastoin hänen tahtoansa… Kuulkaa, Francis",
jatkoi hän, "jos olen todellakin ollut teille hyvä, niinkuin viime
kirjeessänne sanoitte, jos te minua kohtaan tunnette sitä
kiitollisuutta, jota väitätte tuntevanne, niin minä nyt puolestani teitä
rukoilen, antakaa meidän mennä koettamatta häntä tavata. Siitä vain
syntyisi häpäiseviä juttuja. Ja sitäpaitsi asia voisi johtaa mitä
turmiollisimpiin seurauksiin. Hän on ollut niin sairas! Hän on vieläkin
perin hermostunut! Ah, elkää häntä minulta surmatko, ja hyödyttä
vielä, sillä, vannon sen teille, ja onhan minulla oikeus vaatia että
uskotte, hän kuolee, ennenkuin suostuu päätöksestään luopumaan;
aika yksin voi häntä taivuttaa…"

— "Mutta", jatkoi nuori mies, "lupaattehan, että saan hänelle

kirjoittaa… Suostuttehan toimittamaan hänelle kirjeeni, ennenkuin
hän lähtee…"

— "Olen sitäkin ajatellut, saatte minua uskoa", sanoi äiti, "ja olen
kysynyt häneltä, mitä hän tekisi, jos saisi teiltä kirjeen. — 'Polttaisin
sen lukematta', vastasi hän…"

— "Hyvä Jumala", vaikeroi Francis heittäytyen tuolille ja tuijottaen

avuttomasti tähän synkkään huoneeseen, jossa hän oli niin monta
onnellista hetkeä nähnyt, "minne nyt olen joutuva! Hirveästi olen
kärsinyt näinä viimeisinä päivinä, mutta elin sittenkin toivosta. En
voinut suostua siihen ajatukseen, että kaikki olisi lopussa meidän
kesken, ilman yhtäkään sanaa, ainoatakaan sanaa, yhtä
ainoatakaan…"

— "Täytyy vieläkin toivoa", sanoi äiti, "täytyy toivoa ja luottaa

minuun…"
XIII.

LUVATUN MAAN TOINEN RANTA.

Viisi viikkoa oli jo kulunut siitä, kuin Regina Margherita, Neapelista

Palermoon ja Tunisiin kulkeva, sisilialaisen laivaosakeyhtiön
höyrylaiva, oli lähtenyt merelle, harmaalle, liikkumattomalle ja
kylmälle, ikäänkuin kuolleelle merelle, vieden mukanaan kreivittären
ja hänen tyttärensä. Viisi viikkoa oli kulunut siitä, kun Francis,
aallonmurtajalla seisten, oli nähnyt tuon laivan etenevän, tasaisesti
ja hitaasti poistuvan niinkuin päivätkin, niinkuin tunnitkin, yhtä
auttamattomasti kadoten. Jumala, kun täytyy nähdä rakastettunsa
noin lähtevän, saamatta hänelle kertoa kuinka suuresti häntä
rakastaa, puristamatta hänen kättänsä, sanaakaan sanomatta! Sillä
Henriette oli pysynyt päätöksessään, ja nuoren miehen oli täytynyt
heittää jäähyväisensä tuolle poistuvalle laivalle vain, joka
pienenemistään pieneni, kunnes siitä ei enää ollut jäljellä muuta kuin
aukean ulapan ja aavan taivaan avaruuden rajalla liikkuva piste.
Tuolle savuhahtuvalle vain, joka hajosi elottomaan ilmaan, hän oli
saanut eron katkeruuden kertoa. Sen mukanahan hän näki
saavuttamattomiin hälvenevän siunatun rakkausonnensa sulouden,
vilahdukselta näkemänsä paratiisin, Luvatun maansa autuuden… Ja
viiden viikon kuluttua hän saman aallonmurtajan kaiteeseen nojaten
näki toisen laivan lähtevän samasta satamasta, yhtä verkalleen ja
tasaisesti etenevän… Se oli iltasella, helmikuun loistavan päivän
sammuessa, kirkkaan maiseman vähitellen synkistyessä.
Iltahämärässä aallonmurtajaa vasten särkyvät laineet tuntuivat
kolkosti kohisevan, niinkuin toisenkin poistuessa tumman
sinipunervan, melkeinpä mustan veden pinnalla ja hajoitellessa
savuansa samaan äänettömään avaruuteen. Mutta taivaanrannalla
mailleen menevä aurinko, kullassa ja purppurassa kylpien, tarjosi
satumaisen näyn,— ja vaikka nuoren miehen katse oli syvää kaihoa
täynnä, hänen laivan kulkua tähystäessään, oli siinä kumminkin
pohjalla kaukaisen, taivaanrannalla hehkuvan kirkkauden heijastus,
toivon kipinä äärettömän kaihomielisyyden keskellä, lämmön leyhkä
värisyttävässä yössä, johon hänen kohta oli koko luonnon keralla
vaipuminen, kun illan rusko sammui ja loittoneva laiva kokonaan
häipyi näkyvistä.

*****

Francis näki sen yhä edemmäksi siirtyvän, tuon laivan, niinkuin

hän oli toisenkin nähnyt, ja hän kuuli aaltojen valittavan ja
nyyhkyttävän, niinkuin nyyhkytti hänen omassa povessaankin tuo
pohjaton kaiho. Raskaampi, kolkompi vielä oli tämä lähtö kuin
toinen. Sillä tuo siropiirteinen laiva, jonka hieno köysitys kuvastui
laskevan talvipäivän kirkkautta vasten, keinutti kannellaan hänen
tytärtänsä, hänen omaa herttaista Adèleansa, joka siellä seisoi
mustiin puettuna kolmen naisen keskellä. Rouva Raffrayen kaksi
uskollista palvelijaa siinä oli hänen kanssaan, mutta kolmas ei
ollutkaan rouva Raffraye. Ennenkuin laiva lähti liikkeelle, oli rannalla
seisoja nähnyt lastaajain nostavan kannelle ja siitä laskevan
ruumaan kamalamuotoisen esineen, jota ei pieni tyttö nähnyt, koska
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebookultra.com