Top 10 Milan the Lakes Dk Travel download

https://textbookfull.com/product/top-10-milan-the-lakes-dk-
travel/

Download full version ebook from https://textbookfull.com

We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit textbookfull.com
to discover even more!

Top 10 Sicily Dk Travel

https://textbookfull.com/product/top-10-sicily-dk-travel/

Top 10 Crete Dk Travel

https://textbookfull.com/product/top-10-crete-dk-travel/

Top 10 Stockholm Dk Travel

https://textbookfull.com/product/top-10-stockholm-dk-travel/

Top 10 Vienna Dk Travel

https://textbookfull.com/product/top-10-vienna-dk-travel/
Top 10 New England Dk Travel

https://textbookfull.com/product/top-10-new-england-dk-travel/

Top 10 Greek Islands Dk Travel

https://textbookfull.com/product/top-10-greek-islands-dk-travel/

Top 10 Corfu the Ionian Islands Dk Travel

https://textbookfull.com/product/top-10-corfu-the-ionian-islands-
dk-travel/

Top 10 Malta and Gozo Dk Travel

https://textbookfull.com/product/top-10-malta-and-gozo-dk-travel/

DK Eyewitness Top 10 Porto Pocket Travel Guide Dk

Eyewitness

https://textbookfull.com/product/dk-eyewitness-top-10-porto-
pocket-travel-guide-dk-eyewitness/
TABLE OF CONTENTS
Welcome to Milan and the Lakes
Exploring Milan and the Lakes
Top 10 Milan and the Lakes
Highlights
Leonardo’s Last Supper
Milan’s Duomo
Pinacoteca di Brera
Castello Sforzesco
Pinacoteca Ambrosiana
Sant’Ambrogio
Navigli
Isole Borromee, Lake Maggiore
Bergamo
Mantua
The Top 10 of Everything
Moments in History
Churches
Notable Milanese Buildings
Museums
Villas and Gardens
Small Towns and Villages
Lombard Experiences
Books and Films Set in
Lombardy
Artists Working in Lombardy
Sports and Activities
Off the Beaten Track
Children’s Attractions
Entertainment Venues in Milan
Culinary Highlights of Lombardy
Restaurants
Cafés and Wine Bars
Shopping Areas in Milan
What to Buy
Milan for Free
Festivals and Events
Milan and the Lakes Area by
Area
Milan’s Historic Centre
Northern Milan
Southern Milan
Lake Maggiore
Lake Como
Lake Garda
Smaller Lakes and Towns
Streetsmart
Getting To and Around Milan and
the Lakes
Practical Information
Places to Stay
Maps
Acknowledgments
Copyright
Double tap to zoom
Preferred application settings
For the best reading experience, the following application settings are
recommended:
Colour theme: White background
Font size: At the smallest point size
Orientation: Landscape (for screen sizes over
9”), Portrait (for screen sizes below 9”)
Scrolling view: [OFF]
Text alignment: Auto-justification [OFF] (if the
eBook reader has this feature)
Auto-hyphenation: [OFF] (if the eBook reader has
this feature)
Font style: Publisher default setting [ON] (if the
eBook reader has this feature)
Clockwise from top: Galleria Vittorio Emanuele II in Milan; spires of Milan’s
Duomo; Palazzo Te in Mantua; Varenna; Rocca di Angera frescoes; Triennale
Design Museum; Lake Garda
WELCOME TO MILAN & THE LAKES
Fast-moving and vibrant, Milan is the capital of Italy’s
north, and a world leader in the fields of fashion and
design. Yet, behind the city’s frenetic public face,
there’s another Milan with a rich cultural heritage,
while just beyond its borders lie the tranquil jewels of
the Italian lakes. With Eyewitness Top 10 Milan and
the Lakes, it’s all yours to explore.
World-class museums and stunning architecture; top restaurants and
traditional trattorias; chic boutiques and bustling markets; grand
opera and hot night spots – Milan has it all. And whether you are
gazing in awe at Leonardo’s Last Supper or looking out across the
city from the roof of the Duomo, Milan is a sightseeing paradise. As
befits a city with fashion at its heart, no mere shopping mall can
compete with the grand and glorious Galleria Vittorio Emanuele II,
while, for culture vultures, the Pinacotera di Brera, Pinacoteca
Ambrosiana and the museums of Castello Sforzesco offer an
unequalled guided tour through the entire history of Western art.
The Italian lakes are just a stone’s throw away and make an idyllic
contrast to busy Milan. Elegant Lake Como and Lake Maggiore,
with their majestic villas and elaborate gardens, are the nearest,
while laid-back Lake Iseo and beautiful Lake Garda are easily
reached as well. The historic and cultural gems of Bergamo and
Mantua are also close enough to merit a day’s exploration.
Whether you’re coming for a weekend or a week, our Top 10 guide
brings together the best of everything the city and beyond can offer,
from futuristic Porta Nuova to arty Brera, from the Navigli district’s
urban waterways to the Isole Borromee. The guide gives you tips
throughout – from seeking out what’s free to avoiding the crowds –
as well as nine easy-to-follow itineraries designed to help you visit a
clutch of sights in a short space of time. Add inspiring photography
and detailed maps, and you’ve got the essential pocket-sized travel
companion. Enjoy the book, and enjoy Milan and the Lakes.
EXPLORING MILAN AND THE
LAKES
Milan’s city districts are many and varied, and each
has its own well-defined character; moving from one
to another can be a kaleidoscopic experience. The
city’s main monuments, galleries and shopping areas
are relatively close together, however, within the
compact and walkable historic centre.
Two Days in Milan
DAY 1
Morning
Start the day at Piazza Duomo to marvel at the Gothic Duomo and
ascend to the roof for views as far as the Alps. Then it’s just a hop
to the Quadrilatero d’Oro for window-shopping among the temples
of fashion and coffee at historic Cova.

Milan’s Duomo affords magnificent city views from its

Gothic-spired rooftop.

Afternoon
Cross Piazza Duomo to browse the Galleria Vittorio Emanuele II
and stamp on the “lucky bull”. Spend the rest of the day in the
Pinacoteca di Brera before dinner at Latteria.
 Galleria Vittorio Emanuele II is Milan’s unique,
spectacular shopping arcade.

DAY 2
Morning
Castello Sforzesco is your first destination, followed by a stroll
through Parco Sempione. From here walk along stylish Corso
Como to the futuristic Piazza Gae Aulenti and visit the bohemian
Isola district just beyond. Have lunch at Ratanà.
Afternoon
Head to Navigli for a boat trip and an evening enjoying the
canalside bars for happy hour and then dinner at El Brellin.

Four Days in and Around Milan

DAY 1
Arrive at Santa Maria delle Grazie for an early reservation to see
Leonardo’s Last Supper then stroll to the basilica Sant’Ambrogio
and the Pinacoteca Ambrosiana. Following a quick lunch at Princi
head to Piazza Duomo to visit the stunning Duomo and wander
among the pinnacles on the roof. Stroll through the Brera to
Castello Sforzesco and the adjacent Parco Sempione and spend
the evening among the exclusive bars and eateries of nearby Corso
Como.

DAY 2
Make an early start at the Pinacoteca di Brera to enoy more
artistic marvels before leaving the city to spend the rest of the day
in Mantua. Explore the churches and piazzas of the historic centre
then hire a bicycle or join a boat tour to enjoy the city’s lakes.

DAY 3
Today, head for Bergamo. Explore the sights of this lovely old town
and take the funicular up to the ruined Castello di San Vigilio. Get
back to Milan for sunset over the Navigli canals and dinner at
Premiata Pizzeria.

Bergamo combines culture and charm.

DAY 4
Say goodbye to Milan and set off for Lake Maggiore, taking the
ferry from Stresa to the Isole Borromee. Stop first at Isola Bella for
its extravagant gardens and the Borromeo Palace then cross to
Isola Madre for more exotic gardens and end up on pretty Isola dei
Pescatori. Return to Stresa for dinner at Osteria degli Amici.
Lake Maggiore is easily reached from Milan, and offers
many lovely sights.
Top 10 Milan and the Lakes Highlights

The city of Milan viewed from the roof of its

magnificent Duomo
 TOP 10 MILAN AND THE LAKES
HIGHLIGHTS
1 Leonardo’s Last Supper
2 Milan’s Duomo
3 Pinacoteca di Brera
4 Castello Sforzesco
5 Pinacoteca Ambrosiana
6 Sant’Ambrogio
7 Navigli
8 Isole Borromee, Lake Maggiore
9 Bergamo
10 Mantua
 Back to Top 10 Milan and the Lakes Highlights

LEONARDO’S LAST SUPPER

The Last Supper, Leonardo da Vinci’s 1495–7
masterpiece, is a touchstone of Renaissance
painting. Since the day it was finished, art students
have journeyed to Milan to view the work, which
takes up a refectory wall in a Dominican convent next
to the church of Santa Maria delle Grazie. When
writer Aldous Huxley called it “the saddest work of art
in the world”, he was referring not to the impact of the
scene but to the fresco’s fragile state of deterioration.

Leonardo da Vinci’s remarkable depiction of the Last

Supper
 NEED TO KNOW
Tourist info: Piazza S Maria delle Grazie 2/Corso Magenta,
Milan • 02-9280-0360 • www.vivaticket.it (tickets) • Open
8:15am–6:45pm Tue–Sun • Adm €10 plus €2 booking fee; free
for EU citizens under 18, over 65 or disabled
Google Map

Book well in advance, especially if visiting

during the holidays.
Guided tours in English are at 9:30am and
3:30pm.
The informative audio guide will help explain
why such a deteriorated fresco is so
important.
On Via Magenta at via Carducci 13, Bar
Magenta is a pleasing blend of Art Deco café
and Guinness pub (see Cafés and Wine
Bars).

1. Light
Note the brilliant effects of the interaction between the three sources
of light – from the refectory itself, from windows painted in the
background, and from the windows on the refectory’s left wall.

2. Coats of Arms Above Painting

The lunettes, above the fresco, were also painted by Leonardo. It
seems he was as happy painting perfect leaves around the Sforza
coats of arms as he was composing the vast scene below.
3. Example of Ageing
Montorfano’s Crucifixion was painted in true buon fresco, but the
now barely visible kneeling figures to the sides were added later on
dry plaster – the same method Leonardo used.

4. Crucifixion on Opposite Wall

Most people spend so much time gazing at The Last Supper that
they don’t notice the 1495 fresco by Donato Montorfano on the
opposite wall, rich in colour and detail.

Crucifixion on Opposite Wall

5. Judas
Previously Judas was often painted across the table from everyone
else. However, Leonardo’s approach is more subtle, and instead he
places the traitor right in the midst of the other disciples, snugly
between Andrew and Peter.
 Judas

6. Groupings
Leonardo studied the effects of sound and physical waves. The
groups of figures reflect the triangular Trinity concept (with Jesus at
the centre) as well as the effect of a metaphysical shock wave,
emanating out from Jesus and reflecting back from the walls as he
reveals there is a traitor in their midst.

7. Reflections
The colours of the disciples’ robes are reflected in the glasses and
pewter plates on the table, heightening the illusion of reality.
8. The Table
The table probably has the same sort of cloth and settings that the
monks would have used, reinforcing the illusion that they were
sharing their meals with Jesus and the Apostles.

9. “Halo” of Jesus
The medieval taste for halos is satisfied without sacrificing
Renaissance realism: Christ is set in front of a window, giving him
the requisite nimbus without looking as if he’s wearing a plate for a
hat.
 “Halo” of Jesus

10. Perspective
The walls of the room in the painting appear to be continuations of
the walls of the room you are in. The lines zoom in on Christ at the
centre, which draws your eye towards his, helping to heighten the
drama.
A VANISHING FRESCO
Rather than paint in buon fresco (applying pigment to wet
plaster so the colours bind with the base), Leonardo used oil
paint on semi-dry plaster, causing it to deteriorate while still in
progress. Napoleon’s troops used the fresco for target
practice, and World War II bombs blew off the roof.
Restoration has removed centuries of over-painting and filled
gaps with a pale wash.

Back to Leonardo’s Last Supper

Back to Top 10 Milan and the Lakes Highlights
 Back to Top 10 Milan and the Lakes Highlights

MILAN’S DUOMO
Milan’s cathedral took almost 430 years to complete,
from its 1386 inception to the finishing touches in
1813, and the builders stuck tenaciously to the
Gothic style. It is the fifth-largest church in the world,
with over 3,500 exterior statues, and is held up inside
by 52 huge columns.

NEED TO KNOW
Piazza del Duomo, Milan • 02-7202-2656 •
www.duomomilano.it
Google Map
Cathedral: open 8am–7pm daily (last adm 6pm)
Roof: open 9am–7pm (to 10pm May–mid-Sep) daily (last
adm one hour before), €13 by elevator, €9 by stairs (concs
apply)
Museo del Duomo: open 10am–6pm Tue–Sun (last adm
5pm) €3 (concs apply)
You cannot enter if your shoulders are bare
or your shorts or skirt rise above mid-thigh;
bring a light shawl or two.
On clear days, the view from the roof
stretches as far as the Alps.
You’re spoilt for café choices, but nothing
beats a Campari at the historic Zucca.
Another Random Scribd Document
with Unrelated Content
täällä kapisteli joku yksinäinen vaimo pihalla jo pyhäiltaisia
askareitansa ja päivä väsyi yhä vain rikastuvaa iltaansa kohti.

Mutta raiteilla ajelehtivat vielä äskeisen iloisen lemmenkuuron

jälkeensä jättämän elämän loput. Tai oikeastaan ei enää raiteilla, sillä
porstuoissa ja aittojen ovilla se nyt tuoksui, ja vaikka pojat olivat
erossa tytöistä ja kaikki kuin erinänsä, niin tuntui sen tuore tuoksu.
Tuovin Lienu ja toisen talon tyttö Aini olivat Lienun aitalla, kun Viero
kulki pihan läpi. Aini ei tiennyt, ketä hän rakasti, mutta tunsi
rakastavansa Vieroa, tai oikeastaan: Vieroakin. Huivit typöttivät
somasti molempien silmillä kun Viero kulki ohi, ja Aini nenitteli
Lienulle siitä poikien päivällisestä laulusta:

"Monta! Ensin yhtä ja kuitenkin toista."

Vierolle hän sitä oikeastaan tarkoitti, vaikka Lienulle puheli. Ja

Lienu vastaili samaan tapaan:

"Olkoon!… Mutta en minä vain kestään."

He typöttivät. Toivoivat he kyllä, että Viero jäisi, ja oli se tuo Lienu

Vieron mielestä kyllä sievä, mutta ei häntä nyt mieli vetänyt. Hän
jouduttautui kotimatkalle. Sieltä metsien takaa kuvastihe hänelle nyt
se Viemin pieni, hiljainen aitta niin orpona ja sirona, että hän halusi
vain rientää sen luo, sillä siellä tuntui olevan parempi ja paras olla.
Oikotie vei yksinäisen ison metsäkosken kautta. Hän meloi joen yli
koskenniskasta. Siitä oli vain taival jalkapolkua Viemin veräjälle ja
sitä polkua kulkiessa hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut kesäinen
lemmenkävijä, joka rientää sinne, missä oma yksinänsä iltaisella
aittansa kynnyksellä ompelee ja odottaa häntä.
 Eikä hän erehtynyt. Päivä oli jo maillaan. Kun hän tieaukon suusta
pujahti metsän lehtitaivaan alta vainion polulle, istui Viemi aittansa
aukinaisella ovella ja vihreät koivut heloittivat ensi hämyssä.
Veljekset istuivat paitasillaan tuvan rapulla, eivät puhelleet,
oleilivathan vain. Kun Viero saapui, tuntui kaikista, kuin olisi nyt ollut
perhe koolla ja tuvan pöydällä pieni illallinen viime tullutta poikaa
odottamassa ja kaikista tuntui silloin rauhalliselta.

"Siunaisit nyt jo Viemi, itsesi, ja menisit jo levolle", puheli silloin

Rouni sinne aitalle pihan yli. Ja kun Viemi lopulta poistui tupaan,
niin hän kuin jatkoksi puheli nuoresta vaimostansa veljellensä
Mainulle:

"On tässä kuin talon sielu… Muuta kun tuota tässä on niin vähän."

Hän vaikeni. Kuuli vain kuinka oven puusarana narahti siellä

takana Viemin jälellä ja hänen mieleensä jäi se nuoren vaimon kepeä
käynti, jonka hän oli huomannut Viemin siitä heidän välitsensä hiljaa
tupaan poistuessa.

*****

Ja sitten alkoivat leimahdella tulevien tapahtumien ensimäiset

pilvet
ja vihaiset liekit. Avin Mieri oli Luikin alustalaisia, kuten Tuovin
Lienukin, jota hän rakasteli. He olivat molemmat kartanon
päivätöissä.
Siellä tapasi voudin apulainen Mierin tyttönsä parissa.

"Vai työajalla!" alkoi hän haukkua. Hän määräsi molemmille

rangaistukseksi lisää työpäiviä. Nuori mies kiivastui, mutta Lienu
sovitteli:
 "Älä, Mieri!"

Se oli aikaista heinänteon alkua. Kuivat heinäru'ot kirjavoivat

niittyä ja tuntui niiden pehmeä tuoksu. Väki aherti rukojen seassa,
mutta herkkeni kaikkea samalla kuulemaan. Mieri talttuikin kun Lienu
sovitteli. Voudin apulainen jatkoi vihaansa ja haukuskeli:

"Hömöt! Napulit! Sitta vielä sieraimessa… ja jo akka olla pitäisi!"

Ja sitä menoaan hän Lienulle vihaisesti rähähti:

"Läävää luutuamaan minä sinut, letukka, talutan."

Ei kukaan puhunut. Apulainen puhisi vihasta. Joku vaimoista vain

nureksi itseksensä katkerana:

"Luikki on Luikki." He puuhasivat kuin pienet mettiäiset siellä

rakojensa seassa. Tätähän sitä oli saatu sadasti kokea ja
pahempaakin vieläkin useammin. He tunsivat taas olevansa vähäisiä
tässä maailmassa. Luikki oli heille todellakin Luikki. Tarvitsi vain sitä
muistella ja siitä käydä ohi, niin mieli painui pieneksi ja elämä
kaiuksi, kuin kuiva ruoho pienten tupien turvekatoilla.

Mutta Mieri ei ollut nyt masentunut, vaikka ulkonaisesti talttuikin.

Hän uhitteli salassa:

"En vaikerra!"

Toiset eivät olleet kuulevinansa. Hän jatkoi, uhkaili:

"Sinimarjan annan."

Ja kun hän iltasella kulki tietä ja siinä voudin apulainen tuli

vastaan, eikä ollut ketään muita paikalla, niin hän iski nyrkillä sille
"sinimarjan" silmän alle.

"He!" äänsi hän sitä iskiessään, kuten aina antaja, ja ennenkuin

lyöty ehti tointua puheeksi, jatkoi:

"Se oli ensimäinen."

Koko silmän alus sinertyi ja kohosi iso kuhmu. Lyödyn huudosta

välittämättä käveli Mieri tyynenä pois paikalta. Hän tiesi mitä nyt oli
tuleva ja pakeni, piiloittelihe toisten turvissa ja vältti etsijänsä. Hän
kävi Laukon Juhan kanssa Rouninkin luona neuvottelemassa siitä,
mitä nyt oli tehtävä.

Mutta Rouni ei osannut antaa päättävää neuvoa. Päätettiin vain

vielä odottaa asioiden kehittymistä, sitä, mitä kartanon puolelta
yritetään, ja sitten sen mukaan toimia. He vain tajusivat sen, että
apua ei nyt tule muualta kuin omasta kädestä ja käsi oli nyt aulis sitä
apua antamaan.

Mutta Luikissa aavisteltiin ja oltiin selvillä nyt siitä, että ilmi kapina
oli tulossa. Ryhdyttiin sitä ajoissa tukehduttamaan omiin savuihinsa.
Paras siinä oli tietysti tehdä kapinaan otaksutut johtajat
vaarattomiksi ja varsinaisina levottomuuksien henkinä ja voimana
pidettiin Laukon Juhaa ja erittäinkin lannistumatonta ja uhmaavaa
Turman Rounia.

*****

Ohra pääsi jo vihneelle. Ruis tähki.

Rounin talon pieni sauna oli ison koivun alla ja siinä oli pieni
akkuna ja akkunan alla ruispellon piennar.
 Nyt itki Viemi yksinänsä saunassa. Viero sattui tulemaan, näki
hänen itkevän ja kysyi:

"Itketkö sinä Viemi?… Mitä sinä itket?"

"En minä mitä… En minä itke", kielteli Viemi. Mutta kun Viero
vaikeni ja tuntui taas häneen katsovan, niin hän, huivia silmilleen
korjaillen, jatkoksi puheli:

"Ei sitä aina tiedä… mitä sitä tahtoo."

Viero oli istahtanut lauteen partaalle. Hänessä sykähti sydän niistä

nuoren naisen itkuista. Hän tapaili:

"Niin… Enhän minä mitään kysynytkään…"

Hän vaikeni ja niin vaikeni Viemikin. Nyt hän tiedusteli:

"Suutuitko sinä?"

Viemi ei vastannut. Ei se ollut häneen suuttunut, tiesi sen Viero,

mutta oli vain tullut kysyneeksi.

"Mitäpä minä suuttuisin", vastailikin Viemi lopulta, Vierosta se

vastailu tuntui niin lämpimältä, lohdulliselta ja kaihoavalta, että
hänessä sykähteli entistäkin hellemmin. Hetken kuluttua hän puheli:

"Minä sanoisin sinulle yhden… Mutta jos sinä suutut."

"Mitä sitten?"

"Muutoin vain minä meinasin… Mutta en minä sitä nyt sano."

 Viemi luuli arvaavansa, mitä Viero oli aikonut hänelle sanoa. Ei hän
ollut pahoillansa siitä, ei mistään. Hänestä tuntui hyvältä kun Viero
hänelle puheli, juuri näin, tai sama nyt, miten. Hän vastaili kuin
itsekseen kaihoillen:

"Mitäpä niistä… Itket aikasi ja… Meneehän se kaikki kerran ohi."

Ja miten ollakaan, niin hän tuli nyt muistaneeksi ne Mainun

silloiset, hänen itkunsa johdosta toistelemat sanat sydämestä, kävi
kaihoiseksi ja jatkoi kuin itsekseen surullisesti:

"Sydänhän se on, sydän jokaisella."

Ja kun hän nyt nousi ja lähti, niin tuntui kuin olisi käydessä jäseniä
hiljaa raukaissut ja hän tajusi itsekin nyt olevansa hyvin hento ja
herkkä. Hän ryhtyi tuvassa suorimaan pellavapivoa, kehrätäksensä
ompelurihmaa. Ajatukset tuntuivat hajoavan ja sotkeutuvan pivon
valkeisiin, hajanaisiin pellavankierteihin. Mainu vuoleksi puukuppia,
huomasi taas hänen surunsa, luuli niitä talon tavallisiksi oudoiksi
mielialoiksi ja alkoi taas haastella sitä omaa, kaihoisaa rauhaansa.

"Näyt taas", aikoi hän sanoa, että on huomannut hänen olevan

surullisen, mutta lopetti siihen ja jatkoi:

"Mutta ei sitä pidä liikoja."

Ei surra liikoja, hän tarkoitti siinä vuollessansa. Paras tyytyä vain

omaan matalaan orteen. Hän lisäsi:

"Ne ovat kuitenkin kuninkaan linnat täältä etäisiä."

Mutta niistä sanoista alkoikin Viemille vain kumottaa se joku

etäinen kuninkaan linna. Mikä se linna oli, sitä hän ei tajunnut, ei
pyytänyt tajuta. Se vain kumotti yhä ja yhä etäämpää ja aina ja aina
vain surullisemmin. Hän näki vain sen kumotuksen, istui itse täällä
matalan, karstaisen orren alla, ikävöi ja harjaili pellaviansa, joihin
haihtuivat ajatukset ja kaikki. Sieltä kuninkaan linnasta näkyivät vain
asumattomat akkunat, ranta ja tyhjä lehto. Poissa olivat asujat.
Linnut olivat iäksi lentoon lähteneet. Valkea liina vain oli oksalle
heitetty ja vilkutti kuin kutsua hänelle tänne, jossa hänen luonansa
oli ainoastaan puukuppia vuoleva Mainu.
VII.

Miks' on eukot suruiset?

Kysyt. Saatko vastuun? Et.
Vait' on, vaiti vaimon mieli.

Luikin herrat asuivat nykyään vuodet läpeensä kaupungissa.

Tänäkään kesänä ei ollut kukaan heistä käynytkään hovissa. Ne
ankarimmat toimenpiteet täytyi siis lykätä siksi, kunnes ovat ehtineet
neuvotella isäntiensä kanssa ja saada niiden tarkat määräykset.
Nieriä kyllä etsittiin vangittavaksi voudin apulaisen pahoinpitelystä,
mutta toiset suojelivat ja piiloittivat häntä visusti.

Eikä ryhdytty vielä vangitsemaan Rounia, kun sitä vastaan ei ollut

mitään sitovia todistuksia. Vouti sitä vaati, mutta muut selittelivät
hänelle lakiansa; ei sanonut nimismies uskaltavansa vielä vangita,
sillä voisi joutua siitä itse ehkä syytteeseen. Hän pelkäsi sitä sen
vuoksi, kun tiesi sen lähetystön olevan matkoilla, vaikka se olikin
pitänyt asiansa salassa. Mutta hän neuvoi:

"On parempikin näin", neuvoi hän voutia, ja selitteli:

"Antaa niiden aluksi rohkaistua ja pitää vain sitä tarkemmin

silmällä." Hän puhdisteli silmälasejansa, näytti samalla syventyneen
siihen tehtävään ja jatkoi kuin sen työn sivussa:

"Silmällä pitää ja… Vapautta saatuaan ne rohkaistuvat ja silloin,

kun on jo todistuksia, niin voidaan tarttua."

Mutta kun aika kului ja vouti yhä vaati, niin suostui asettamaan
Rounin julkisen silmälläpidon alaiseksi, kieltämään hänen poistumaan
talostaan ilman viranomaisten lupaa. Hän oli tullut nyt sitä
määräystänsä Rounille ilmoittamaan ja vouti oli hänen mukanansa.
He tapasivat Rounin sen työmaalla, ruununmies ilmoitti asiansa,
antoi määräyksensä. Rouni kuunteli tyynenä ja vastaukseksi puheli:

"Taisi olla turha puuha."

Ja selventääksensä, mitä oli tarkoittanut, hän entistäkin

jykevämmin jatkoi:

"Minä en ole ennenkään talostani pakoillut, vaikka on tässä

sattunut toinenkin asia. Niin että on turhaa luulla että nytkään. Tuli
mikä tuli, tässä minä seison, enkä rävähdä."

Ja kun ruununmies ja vouti poistuivat ja hän oli taas

kahdenkesken veljensä kanssa, niin hän sille puheli:

"Ne luulevat, mutta turhia luulevat."

Turhaan luulevat, että hän talostansa pakenee, hän tarkoitti. Mutta

taas hän painui raskaaksi ja miettiväksi ja lisäsi:

"Olkoot ne nyt niin ja vaikka mikä miten, niin tässä kynnän

viimeisen vakoni." Veli tajusi hänen mielialansa ja alkoi taas puhella
niitä omiansa. Hän puheli:
 "Vaot on vakoja." Hän koki taas lauhduttaa ja kohottaa veljensä
synkkää mieltä.

"Se", puheli hän, "se tietysti tahtoo olla aina mielellekin kova.
Mutta ei sille pidä antaa valtaa."

Epätoivolle, mielenmasennukselle ei pidä antaa valtaa, hän

tarkoitti ja lisäsi:

"Köyhyydessäkin voi olla rikkaus ja surussa lohtu."

Se tuli sydämestä, itsestään, ilman miettimisiä. Mutta Rouni

voimistui taas nuoreksi. Hän puheli raskaasti:

"Ei se, Mainu, ole ihan niin."

Ei hän kieltänyt sitä, että köyhyydessä on rikkaus. Päinvastoin.

Hän jatkoi:

"Minä en ole koskaan köyhyyttäni nurkunut, enkä piikkoista

paitaani vieronut ja vähäksynyt, ja pahin, mitä minulle voisi sattua,
olisi sittenkin se, että minä olisin rikas, sillä rikkaus on varastettua.
Toisen työtä ja ryövättyä se on. Ja se olisi paha merkki minun
otsassani." Mainu vaikeni. Veljen sanat olivat taas tulleet jykevinä
kuin hirsi. Rouni varustautui tarttumaan työhönsä ja lopetti:

"Minä olen maailmalta toivonut ainoastaan sitä, että se antaa

minun rauhassa omaa kohtaloani kantaa. Kun minäkään en kerran
kenenkään varpaille astu."

Hän painui työhönsä. Tuli ilta. Hän oli jo kylpenyt ja istui yksinänsä
saunansa oviseinän vieressä. Myöhäisen illan päistäreinen valo
käärieli huntuunsa pihaa, sen puita ja matalia asunnoita. Hän vaipui
taas omiin ajatuksiinsa. Hän näki Viemin käyvän noutamassa
viimeistä sangollista iltavettä, näki matalan kaivonvintin liikkuvan ja
Viemin poistuvan sankoinensa. Mieleen muistuivat entiset ajat. Tässä
samassa saunassa, tai sen samalla sijalla sen edellisessä, oli hänen
vaimo-vainajansa synnyttänyt ne monet lapsensa, joista oli vain
muisto jälellä. Mieleen palasivat niiden synnytysten monet raskaat,
puutteiset päivät ja hän muisti niinä päivinä täällä matalassa
saunassa eläneensä elämänsä monet hellimmät hetket. Vaimon
alistuminen yhteisen kohtalon alle oli hänet silloin aina saanut
sanattomaksi. Hän oli vain tuntenut aivan vihlovan hellyyden
povessansa piikkopaidan alla. Nyt oli se vaimo poissa, sen viime
kohtalot häneltä salassa, kuolo tuntematon. Hän istui ja istui, yllä
lempeä yö ja sen palttinainen hiljainen hämärä valo ja edessä kova
maailma ja sen loittoisimmilla sijoilla vaimon unohdettu hauta, jolla
kasvaa ruoho ja josta ei miehelle vihi koskaan saavu.

*****

On jo keskikesä.

Kun lähestyi Vaitin taloa, sen vähiä viljelyksiä, pisti ensimäisenä

silmiin matalan tuvan ylettömän pitkä viirinsalko. Se tuntui aivan
suhdattoman pitkältä verrattuna talon pienoisiin asumuksiin, tuvan
pikku akkunaan ja kaikkeen. Kun nyt, hiljaisen päivänlaskun edellä,
lähestyi samaista taloa, pilkotti sen pieni akkuna kartanopuun alta
iltahohteen häikäisemänä. Varjoon tuntuivat silloin jäävän pystyn
turvekaton jykevä harjahirsi, aidan seipäissä kuivuvat lehtikerput,
matalat aittaset ja kaikki muu. Ainoastaan vähän loitommalla oleva
riihi kuvastihe selvempänä tässä omituisessa iltanäyssä.

Nyt tiesivät siellä kertoa yhä ja yhä uutta niistä voudin

aikomuksista Viemin suhteen. Vouti oli siitä juovuspäissään aivan
kerskunut, halventanut eukkoja ja eukot olivat heltyneet omaa
sisartansa uhkaavasta tuhosta ja oman, yhteisen kohtalonkin vuoksi.

Siitä nyt juttuiltiin. Viero oli siinä muiden kuulijoiden lisänä. Vaitin
emäntä oli juurikään juottanut vasikat, puhdisteli nyt kiulujansa ja
puheli siihen puheen sekaan surullista:

"Sehän se on naisen osa. Kestä vain ja kärsi. Olipa vouti tai jos
mikä."

Miehet vaikenivat. Emäntä jatkoi, sureili: "Hivu vain ja hivise.

Mutta siitä elä hiisku, että onko se minullakin oma onni ja osa."

Ja toiset eukot kiukuttelivat samaa, kuten kaakkurit kuikuttavat

yhteisessä hädässä.

"Niin justiinsa! Hivu vain ja sano että: mitäpä tässä minusta. Ihan
se on", kaihoili Lamun Mai, ja monet toiset säestivät samaa.

"Se on onni yksillä ja toisilla kipu", puheli taas emäntä. Tuoreita

humaloita siinä oli pöydällä punainen koppa kaljaa varten, vaikka
eivät nuo näkyneet vielä olevan muuta kuin alkuja. Hän puuhasi sitä
asiaansa ja lopetteli kaipaavalla:

"Koska tuo sitten tullee kaikille se kirkas!"

Se oli kuin hautajaismenoa ja mielialaa. Kukin näki vain pimeän

osansa ja harmaan maailman, jossa vain yhdet valitut loistivat
harmauden seassa onnellisina kuten tämän tupasen pieni ikkuna
siinä iltahohteensa valossa, loistaessaan harmaan talopahan ainoana
ihanana valona, samalla kun tuvassa hiipi mielissä huoli siellä
matalien, nokisten orsien alla.
 Vaiettiin, Äkkiä lausui silloin Viero lyhyen:

"Mutta älkööt vielä luulko."

Se Viemin kohtalo oli häntä nyt liikuttanut, koskenut hellästi. Hän

lisäsi:

"Mutta mitäpä niistä sanoista! On sitä vielä muuta."

Ja jos hän aina oli ollut vähäpuheinen, niin kävi hän nyt entistäkin
vaiteliaammaksi. Hän päätti vain toimia. Hänessä heräsi isänsä peru,
niin toisenlainen kuin hän ulkonaisesti jo monessa suhteessa olikin.
Hän poistui, haki Mierin ja Laukon Juhan, ja sopi heidän kanssansa
asioista, tulevista tapauksista vähin sanoin. He päättivät panna
kaiken alkuun kolmenkesken ja kutsua muut valmiille. Laukon Juha
ihastui häneen.

"Se on toista", puheli hän ja todisti:

"Sinä olet kuin Rounin poika." Hän innostui puhumaan omia

katkeruuksiansa, ynseillen:

"Hiivatti! Turise. Kumarra omaasi. Me työssä, herrat jouten.

Kolkuta ja kolista kirkon oville ja ano. Tuleeko? Huut hiiteen! Ne ovat
yhtä."

Hän kiehahti ja vannoi:

"Mutta nosta vain oma pääsi pystyyn ja sano että: tässä seistään,
niin hellittää osa. Hellit-tää vaan. Kun vaan oma pää pystyyn"; tipan
hän vielä lisäsi:

"Muuten vie vaoltasi joka jyvän vieras."

 Mutta kun Viero sinä iltana vaelsi yksinänsä kotimatkalla, oli hän
tavallista vakavampi. Hän johtui nyt ensi kertaa elämässänsä
muistelemaan niitä monia mieronteitä, joita hän oli kierrellyt, ensin
ihmisten armoilla, sitten pikku kerjäläisenä, myöhemmin talojen ja
hovien työläisenä. Paljon hän muisti sieltä selvästikin, enemmän
kaukaisena hämäränä. Siellä oli vieras riihi, jossa hän oli puinut,
siellä luhti, jossa oli nukkunut, kaikkialla miero, jota oli vaellellut.
Hän muisti talon, jossa oli jättänyt kerjuupussinsa ja lähtenyt
kerjäämään työtä. Se kaikki oli nyt siellä takana kuin öinen,
määrätön taival, jossa ympäröi korpi ja jota vaeltaessa alati kaipaa
siltä taipaleelta pois, johonkin talon tupaan pääsyä.

Kunnes sitten vasta nyt, Rounin kohtalokkaaseen taloon päästyä,

oli hänellekin avautunut se kaivattu tupa — ei talo itse
semmoisenansa, vaan sen nuori emäntä Viemi. Koko hänen vähä
maailmansa oli nyt samaisessa Viemissä ja hän tunsi olevansa rikas.

Oli jo sydänyö. Korven puut seisoivat aaveisina epäselvässä

yövalossa. Kuului jo sen ison kosken kohina, jonka niskasta oli yli
melottava. Ei yhtään ääntä. Kun hän silloin, sydänyön hetkellä, meloi
joen poikki ja mela kolahti kiveen, pelästyi siitä havahtanut lintu ja
läksi vaakkuen lentoon. Hän huomasi, että se on korppi, ja sen öinen
koikunta sekoittui omituisesti yksinäisen kosken jymisevään kohinaan
ja kuohuun.

*****

Ja yhä se vanha Tairakin niillä teillänsä vaelteli. Hän oli taaskin

löytänyt ne jo kerran kokonaan kadonneet jälet ja lähestyi näitä
Luikin maita, vaikka olikin vielä kaukana, tuntemattomilla tienoilla.
Hän istuksi nyt sauvoinensa Hiekin talossa. Siinä ohjailtiin edelleen ja
hän kertoili siinä kohtaloitansa ja tyttärensä tähän astisia kohtaloita
samalla.

"Kärsiä, kärsiä on saanut lapsi. Kokea on saanut monia!" kaihoili

hän surullisena.

"Johan ei! Jo-han ei olisi kokenut!" madaltui siinä äidin onneton

mieli. Kuulijat heltyivät. Hiekki puheli:

"Se on osa kova."

"Johan ei olisi! Näyttää vain, vaan ei anna!" sureksi äiti vastaan ja

puheli:

"Itket. Luulet että lauhtuu. Mutta ei lauhdu. Ei lauhdu. Kellä on

osa kova, niin ei lauhdu. Jo-han!" Hiekin vaimo puuhaili hänelle
syömisiä, mieli hänelläkin monena ja puheli:

"Se on tämä maailma."

Oli sitä hänkin monia kokenut. Hän lisäsi:

"Mutta kun se on kerran niin sallittu, niin minkäs sille voit."

Paras siis alistua. Taira toistelikin:

"Paras! Paras että vain niin… Että jos et kestä, niin sorrut. Sorrut
vain. Sor-rut. Ei se avutonta avita", kaihoili hän yhäkin
surullisempana, ja lopetti:

"Jos kerran sortuakseen niin sorrut. Sorrut vain, sor-rut!"

Ja kun hän sitten taas edelleen lynkytteli, kuvastui hänen

mielessään aina ja yhä vain lähempää se hänen ainoa tyttärensä,
joka, jos on kerran sortuakseen niin sortuu.
VIII.

Lensi lintu lapsen luo.

Min se tullessansa tuo?
Syömmihin sadat suruja.

Lopultakin oli se lähetystö palannut pitkiltä matkoiltansa. Oli

palannut tyhjin toimin. Luikin isännät olivat mahtavaa sukua. Kukaan
ei rohjennut heidän asioihinsa sekaantua. Oli vain kehoiteltu
alistumaan, tottelemaan lakia ja vakuuteltu, että Luikki kyllä tietää
oikeutensa, eikä vaadi muuta kuin omaansa, sitä, joka on lain
mukaan sen omaisuutta.

Ja nyt olivat ne Mainun heränneet Riekin talossa koolla. Olivat jo

kuulleet palanneiden köyhät kertoilut, istuivat ääneti, emännän yksin
ollessa eleillä, ja kaihoilivat uutta apua. Se Herran apu se heille
nytkin kyllä hiljaa vielä sarasti, mutta se sarasti nyt etäältä ja
surullisena kuten talvinen iltarusko kuoleman käväistyä yksinäisessä
salotuvassa.

"Eikö tuo lie etäistä sekin", puheli jo emäntä hiljaa siitä avusta.

"Vasta tuo kuolemassa luona lienee", kaipaili hän sitä yhä

hiljemmin. Lampaat olisi ollut tänään kerittävä. Hän kaihoili kuin nyt
sitä asiaa muistellen:

"Kunhan on ja ahertaa. Tottapahan sitten kuolema loput korjaa."

Mutta Mainu luotti yhä siihen apuun ja koki sillä uskollansa puhua
muillekin rauhaa.

"Kyllä Hän on jo näillä main, Herra nimittäin", puheli hän ja

vakuutti:

"Ei Hän unohda."

Hän koki selittää, että Herra tekee työtänsä huomaamatta, vaiti,

kuten hiljainen ja yksinäinen metsämaan kaurahalme ripsii ja kypsyy
ääneti ja vaiti ja on vaatimaton ja vähäinen siinä ripsiensä
hiljaisuudessa heloittaessa.

"Hän on niinkuin metsässä kaino kaura. Niin Hän on näillä main",

todisteli hän siitä Herransa ihanasta läsnäolosta. Hän selitteli taas,
että kaikki mitä tulee, se on Hänen tahdostansa tapahtunutta, sillä
Hän on kaiken Jumala, Hän.

"Hänen hiljaista viisauttansa se on kaikki. Sillä Hän on Hän." Hän

itsekin oli taas kuin vähäinen kaura, joka tyytyy omaan yksinäiseen
elämäänsä siellä metsähalmeen hylätyssä rauhassa, maailmalta
mitään pyytämättä.

"Turva on Hänessä, sillä hän on ja yöpyy meidän luona… Yöpyy,

yöpyy Hän ja on turva ja tuki", toisteli hän yhä vain kuin itseksensä.
Yhä vain hän uskoi ja vakuutti Herran armon ja viisauden kasvavan
näillä mailla kuin sen hiljaisen kauran. Sen suojissa tuntui kaikki
turvalliselta. Hän vakuutti:
 "Siitä kasvaa elo."

Eivätkä ne muut jaksaneet nytkään olla alistumatta. He vain

tunsivat ikäänkuin pienenevänsä ja hupenevansa sen salaisen,
suuren viisauden edessä. Se viisaus, apu ja armo kyllä tuntui yhäkin
etäisemmäksi loittonevan, mutta jälelle jäi toki kaihoisa rauha, kuten
kuolintaloon, sitten kun jo iltaruskokin on lakannut ja tuvan
kurkihirren yllä on äänetöntä ja sirkka on vaiennut kiukaassa, eikä
kukaan puhu. Vaietaan vain, tajutaan yhden lähteneen vainajana
talon tuvasta ja kuolinpäivän iltoinensa etääntyneen sinne
tuntemattomuuksien taakse.

*****

Nyt oli jo leikkuuajan alku. Siellä täällä ilmestyi ensimäinen kuhilas

pienelle pellolle ja riihen edessä kapsehti mies paitahihasillaan jo
valmistuksiansa.

Ja nyt oli Rounillekin lähetetty kova määräys saapua vaimoinensa

Luikkiin päivätöihin, kuten ainakin alustalainen. Hän kuunteli
määräyksen ääneti, jatkoi vain työtänsä ja lopuksi lausui määräyksen
tuojalle lyhyen:

"Mitäpä siitä."

Mutta kun tuoja yhä siinä viivytteli, niin hän kuin sanontaansa
selventääksensä lisäsi:

"Minä vain tarkoitin sitä, että sinä täytit oman tekosi… kun toit
sanan, ja minä teen mitä minulle kuuluu."

Hän ei ollut tätä ennen puhunut Viemille näistä asioista

vihjailuillakaan, ei rauhoittaaksensakaan vaimoansa. Mutta kun hän
nyt söi ääneti ateriaansa ja Viemi tapansa mukaan hiljaa omiansa
puuhasi, niin hänen tuli Viemiä sääli. Mieli teki nyt sanoa sana
rauhoitukseksi. Ei vain tahtonut löytää sanoja. Vasta aterian
lopetettuansa hän pääsi sanoiksi ja puheli:

"Ne tässä hätyyttävät", alkoi hän silmäillä askareitansa ja jatkoi:

"Mutta ei sinun pidä tässä hätäillä, eikä surra sitä, mitä sattuu.
Kun aika tulee, niin minä kyllä teen omani." Hän ei nyt huomannut
sitäkään, kuinka Viemi silloin taas vetäisi huivia alemmaksi
silmillensä ja koki pysytellä selin. Hän vain heltyi ja puheli:

"Karuahan tämä kyllä tässä sinullakin on. Mutta kun tyydyt niin…
ei tuo kaikki vielä lie lopussa."

Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt sanonut hellyyttä liiaksikin.

Hänelle tuli sen takia aivan vaikea olla, ei hennonnut katsahtaa
vaimoonsa, ei voinut jäädä sen luo tupaan. Vasta työmaalle,
yksinäisyyteen päästyänsä alkoi hän tuntea itseään taas alkavan
painostaa. Ja kun Mainu saapui myöhemmin luo, niin hän alkoi aivan
itsestään sille nyt levähtäessään puhella, toisin kuin ennen.

"Tässä", alkoi hän. Ei tiennyt mitä ja miten sanoa.

"Mutta mitäpäs niistä", aikoi hän jo keskeyttää, vaan kun nyt mieli
yhä synkkeni ja painui, niin hän taas lisäsi:

"Kun olisi vaikka lapsista jokukaan jäänyt, niin olisi siitä nyt apu ja
toivo… Tässä kun nämä muutkin avut jo hupenevat." Ja kun veli
kuunteli nyt ääneti, niin hän, kuin unohtaen oman osansa, heltyi
sillekin sanomaan veljen sanan, kuten kyllä usein ennenkin. Hän
puheli:
 "Mutta samaa kovaahan se on kaikilla… Ja onhan tuo hyvä, että
sinä olet tässä yksissä pysynyt. Vaikka ei tuo sinunkaan elosi lie
häävi."

Ja yksissä he olivatkin elelleet ikänsä. Vaikka Mainu elikin omaa

talouttansa, kierteli töissä ja saarnailuilla maailmalla, niin aina hän oli
palannut veljensä luo kuten kotiinsa ja aina tuntenut veljen
kohtalokkaan talon omaksensa, sen huolet ja oudot aavistukset
yhteisiksi. Hän tajusi veljensä karusta puheesta sen mikä siinä oli
sydäntä.

"Ne nyt ovat niitä", tapaili hän vastaukseksi. Teki mieli jotain
kuitenkin vielä sanoa, mutta ei siinä ollut sanoja.

"Se on jo takana. Mikä on eletty", löysi hän toki jotakin ja lisäsi:

"Kerran vain tulee meillekin ilta. Ja silloin tehdään kaikesta tili.

Ilman meitä." Hänen oli määrä lähteä huomenna saarnamatkoillensa
lähiseurakuntiin. Hän toisteli, mieli omituisena:

"Ilta, ilta joutuu. Kun se tulee, niin silloin on majan harjalla yö."

Ja kun Rouni sitten iltasella päivän jo laskettua oli korjaillut

pihaveräjän kiinni, niin hän jäi siihen veräjälle pitkäksi aikaa yksin
istuksimaan. Lammas makasi vuonillensa rauhallisena siellä veräjän
toisella puolella. Ensimäinen kuhilas pellolla antoi yölle elokuun
tunnun. Metsien ja pihan yllä oli ohut hämärä, jossa kaikki näkyi kuin
hauras varjo. Hän tajusi Vieron kulkevan paitahihasillaan pihan halki
aittaansa ja vähän myöhemmin Viemin kokoilevan pihamaan
hämyssä vähiä pesujansa, jotka olivat kuivuneet oksilla ja nuoralla.
Sitten hävisi kaikki. Oli vain tyhjä piha öisine puinensa ja matalien
asumuksien harmaat harjat äänettömine kurkihirsitolppinensa ja
räystäät kouruinensa, jotka kaikki peittyivät yön hentoon ja herkkään
äänettömyyteen.

*****

On seuraava päivä.

Mainu oli jo lähtenyt saarnailuillensa sinne etäisille seuduille.

Hänen oli määrä viipyä siellä useita päiviä. Hän oli lähtiessänsä
hyvästellyt Viemiä tavallistansa erikoisemmin, tietämättä miksi. Ero
siitä oli nyt vain tuntunut toiselta kuin ennen. Oli kuin olisi hän
aavistanut poissa ollessaan jotain erikoista tapahtuvan.

"Yhdessähän tässä on aina eletty ja koettu", oli hän puhellut ja

lisäillyt:

"Mutta sitä on elämässä paljon. Kullekin meistä kolkuttaa oma

kohtalo ja osa."

Mutta nyt oli jo puolipäivä. Viemi leikkasi ruista kahdenkesken

Vieron kanssa ja Rouni itse oli halmeella töissä. He olivat leikanneet
tovin ääneti, kun työ pysähtyi kuin itsestänsä ja Viero alkoi hänelle
puhella. Hän oli nyt tavallista vakavampi sen salaisen suunnitelmansa
vuoksi. Siitä tuonnoisesta saunakohtauksesta hän aikoi jotakin
selittää ja puheli äkkiä:

"En minä, Viemi, silloin aikonut sinulle mitään pahaa… Aioin vain
sanoa, että minulla on sinun luonasi hyvä olla."

Tuli kuin vaitiolo. Viemi seisoi leikkuun rajassa sirppi kädessä. Hän
taivutti sirpillä rukiin korsia niin että niiden tähkät kallistuivat hieman
hänen silmiensä suojaksi. Hän ujosteli kuten kosittava neitonen.
 "Sitä on aina sydämellä yhtä ja toista", jatkoi nyt Viero Viemin
siinä yhä vaietessa ja pelätessä katsetta häneen kääntää.

Ja silloin heissä sykähti toisiansa kohtaan jotakin hyvin hellää. Ei

siitä olisi kumpikaan hennonnut enää tämän enempää puhua, ei nyt,
ei koskaan. Viemi vain seisoi ennallansa ja ikäänkuin koki yhäkin
salassa taivuttaa rukiinkorsia kallistamaan tähkiänsä hänen
katsettansa peittämään. Edessä oli vain hieno, pieni köyhän talon
ruispelto ja sen piennar, ja ruispellon sivulla matala, yksinäinen
sauna ja tuntui vain aavistuksissa hento ja tuskin huomattava näiden
olojen sykähdys, niin hiljainen ja vaatimaton kuin se, kun köyhän
tuvan akkunalaudalla sykähtää yksinäisen, hellän punakukan
hiljainen ja kaino sykähdys.

Samassa alkoi metsän takaa kuulua yksinään vaeltavan miehen

harras veisuu. Joku niitä Mainun uskolaisia vaelsi polkujansa ja miten
lie mieli tehnyt siinä yksinäisyydessä veisailemaan. Veisuun
rauhallinen kuulu kohosi rikkaana ylös ja ikäänkuin levittäytyi katoksi
metsien, pellon, siinä pellolla leikkauksensa rajassa seisovan
ihmisparin ja kaiken ylle.

*****

On kulunut päivä välillä.

Nyt alkoivat oudot sanomat nopean kulkunsa. Viero oli poistunut

aitastansa yöllä kenenkään huomaamatta ja palannut aamuyön
aikana ilman että sitäkään kukaan tiesi.

Mutta aamusella oli Luikki kaikkinensa porona. Juopunut vouti oli

palanut liekeissä, apulainen löydettiin metsästä murhattuna.
Ruununmies oli yrittänyt rientää palopaikalle keskellä yötä, mutta
hänkin oli matkalla hävinnyt jäljettömiin. Minne? Kukaan ei sitä
tiennyt. Vasta vuosien kuluttua löydettiin joesta, sillan alapuolelta,
hänen rattaansa ja hevosen luut, mutta hän itse oli ainiaaksi
kadonnut. Kartanon väki oli hajautunut kyliin ja taloihin. Kaikki oli
päässyt irti ja oli nyt valloillansa.

Ja nyt kulkivat puheet ja arvailut. Kukaan ei tiennyt mitään ja ne

jotka tiesivät, vaikenivat kuin hauta. Kaiken entisen lauetessa oli
samalla aivan itsestään ilmestynyt ankara yhteisen kurin henki.
Jokainen tajusi, että siinä asiassa leikitään nyt elämällä ja kuolemalla
ja yhteinen asia yhä vain sitä kurin henkeä tiukensi.

"Herrasiunaa! Mitä tästä nyt koituu!" siunailivat eukot. Mutta

miehet tajusivat, että nyt oli vain kestettävä.

"Koituu mikä koituu!" puhelivat he vakaina. Itse asiassa tuntui

yksinpä siinä odotuksen ja epätietoisuuden painaessa helpolta ja
keveältä kun Luikki oli nyt poissa, sen rauniot savuavina. Puheltiin
kostonilolla:

"Riisuuntuipas, ruoja!"

Hävisipäs, kytee raunioina. Toinen lisäsi varmalla:

"Kumossa on!"

Tuntui vain vapauden ensimäinen hengähdys, eikä silloin tehnyt

mieli laskea, kuinka pitkäaikainen se tulee olemaan. Nuorten, niiden
hillittömimpien kesken, pääsi ensi aluksi valtaan uhman riemuakin, ja
raiteilla sen mukaista remua, sodan ja metelin remua. Avin Mieri
siellä oli ylinnä muita. Heitä kulki joukko poikia kylän tiellä.
Oikeastaan Mieri koki painaa mieleensä asian vakavuutta sillä
remullansa. Hän kulki kaulatusten toisten kanssa ja hoilasi:

"Ja vaikka mä kahta rakastan, niin yks' on niistä oma."

"Hip vaan", remusi hän. Mutta kun he tulivat Tuovin talon pihalle,
niin hän talttui kokonansa, vaikka toiset yhä remusivat. Hän istahti
Lienun aitan porraslaudalle, vaipui tahtomattansa miettimään ja kun
Lienu kulki ohi, niin hän tälle puheli:

"Älä, Lienu, sure, vaikka nyt näin."

Hän puhui nyt omituisesti, sillä mieli painui. Lienu pysähtyi, näytti
arvaavan hänen mielialansa, heltyi hänelle ja vastaili:

"Mitä sinä nyt minun suruistani! On sitä nyt pahempiakin eletty!"

Remukin lakkasi. Mieri tapaili:

"En minä sillä mitä erikoista." Hän tuntui jo aivan surulliselta ja

lisäili:

"Minä vain muutoin toivoisin sitä, että sinulla ei olisi surua. Sillä
mikä tullakseen, niin se tulee. Mutta ei se sinulle tule."

Ja Lienusta näytti Mieri nyt yht'äkkiä muuttuneen nuorukaisesta

mieheksi ja hänestä tuntui kuin olisi hän itsekin sen huomattuansa
muuttunut toiseksi ja heidän entiset keskinäiset keveät rakastelunsa
saaneet uuden tunnun, alkaneet muuttua rakkaudeksi. Hänelle
kajastivat kyllä Luikin savuavat rauniot, mutta samalla hänestäkin
tuntui nyt olo muulta, ei entiseltä. Kylän kesäisiin kuherteluihin ja
kuhilaiden ja heinärukojen takaisiin rakasteluihin oli
kauhuntapauksesta tuulahtanut uusi tuntu.
 "Ja tytöt ne itki aitassansa,
vaan en minä itse sure."

Hoilasi näin joku, mutta siinä hoiluussa värisi nyt sittenkin tämän
kesäisen kyläelämän outo, vakava sävy.

"Mitäpä niistä!" lopetteli Mieri omiansa. Tulee mikä tulee. Oli

alkanut yleinen alistuminen tulevien kohtaloiden alle.

Ja vanhaa Tairaakin veti nyt jo tie Luikkia kohti. Kaukana hän vielä
vaelsi, mutta siellä tunnettiin Luikin laajalti kuulu nimi ja sitä kohti
häntä nyt ohjailtiin. Elossa tuntui olevan tytär, elossa Rounin
kadonnut poika.

"Elossa, niin elossa. E-los-sa!" ilostui hän toistelemaan ja ihaili:

"Ken kerran kestääkseen niin kestää. Kestää! Kestää vain!"

Niin istui hän kerran sauvoinensa ja nyyttinensä tienvarrella. Lähes

kaksikymmentä vuotta oli takana sotapakolaisen karkailuja,
vankeutta, elämää vieraalla maalla, suruja viljalti, iloja vähän, tuskin
ainuttakaan. Nyt tuntui pilkoittavan päivää sieltä Luikin puolelta ja
hän kaihosi vain sinne. Luikissa oli hänellä nyt koko maailma.
Yksinäiset kankaat siinä vain levisivät äänettöminä ympärillä ja niitä
valaisi paisteellansa salomaiden ujo päivä.

Mutta palon jälkeisenä aamuna ei ollut sana vielä kantanut Luikin

raunioilta Rounin metsätalolle, eikä Viero siitä kenellekään
sanaakaan puhunut. Aurinko paistoi vielä matalahkolta. Varhaisessa
aamussa tuntui päivännousujen jälkeinen rikas tuoreus ja pihalla se
kesäaamun nuoskeus, joka on tavallista unesta heränneen väen ensi
askareitansa alotellessa. Lehmä märehti veräjällä rauhallisena,
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

textbookfull.com